Etenkin kauhun lajityypissä on tehty lukuisia episodielokuvia, joissa on siis yhden elokuvan sisällä (yleensä jonkin kehyskertomuksen ympärille tehty) useampi lyhyt tarina ja vaikka nyt ensimmäisenä tälläisestä elokuvasta tuleekin mieleen Creepshow, niin liekö se mikään ihme kun Stephen King tuntuu olleen jollain tavalla mukana vähintään puolessa kaikista näistä elokuvista. No kuitenkin, näitä tälläisiä elokuvia yhdistää useamman kertomuksen lisäksi myös se, etteivät ne yleensä oikeasti ole kovinkaan hyviä, ei edes se Creepshow ja se sentään kuuluu niihin parempiin. Toki minä pidän monestakin episodielokuvasta, mutta ne eivät koskaan kokonaisuutena ole järin toimivia, sillä ymmärrettävästi osa tarinoista on parempia ja paremmin toteutettuja kuin osa ja niinpä koko elokuva on yhdestä tai kahdesta hyvästä tarinasta huolimatta epätasainen, kun ne loput voivat olla silkkaa Bushia. Edes Spielbergin kokoama supergroup ei saanut Twiligh Zone The Movieta toimimaan kokonaisena elokuvana, vaan siinäkin on mukana kertomus jonka toisenlainen toteutus olisi saattanut tehdä siitä huomattavasti paremman. Itse asiassa Simpsoneiden Halloweenjaksot taitavat viedä voiton onnistumisten kategoriassa.
Väliäkö tuolla sillä yleensä näissä elokuvissa kuitenkin on ainakin se yksi tarina, jonka vuoksi kyseinen elokuva on katselun arvoinen ja niin kauan kun mukaan pääsee kertomuksia joissa James Woods lopettaa tupakoinnin, Eric Roberts esittää vasaramurhaajahippiä ja öljyläikkä syö nuorukaisia, niin bring it on mielummin kuin Kirsten Dunstin Bring it on.
Tämän esipuheen jälkeen voimmekin siirtyä useamman kauhistelun sisältävän Campfire Talesin seuraan.
Meillä ovat nämä neljä nuorukaista, joiden näyttelijöistä ja roolihahmojen nimistä en oikeasti välitä, sillä sen verran uppotukkeja he ovat (huomautettakoon tosin, että osa elokuvan näyttelijöistä on tuttuja naamoja, kuten vaikkapa se Mastersonin veljeksistä vähemmän tunnettu) ja toki toinen pojista on äänekäs mulkero, toinen arka pelkuri ja tytöt ovat mukana vain koska pojille tarvitaan tyttöystävät. He keskustelevat vanhasta koukku auton ovessa-kertomuksesta, jonka 50-luvulle sijoittuva näytös esitetään maailman 90-lukulaisimpien hahmojen maailman 90-lukulaisimman mustavalkokuvauksen kautta ja sitten nuorten auto kolaroi pimeällä metsätiellä. Nuorukaiset sytyttävät nuotion ja aloittavat Pelottaako-ohjelman teon kertomalla ilman moraalista opetuksia olevia faabeleita.
Ensimmäisessä tarinassa nuoripari (mies ja nainen) joutuu pysähtymään minnekäs muualle kuin syrjäseudulle ja siellä tavataan hysteerinen mies. Sitten mörökölli tappaa miehet ja nainen joutuu odottamaan aamua yksinään. Lopuksi huomataan että aviopuoliso roikkuu kuolleena asuntoauton yläpuolella ja kihlasormus naarmuttaa maalia pilalle.
Seuraavaksi siirrymme seuraamaan pikkutyttöä joka jää yksin kotiinsa, hulttiomaisen isosiskon luistaessa lapsenvahdin hommista ja pikkutyttö chattailee Patrick Wilsonin kanssa... ei kun se onkin joku mörökölli. Sitten pedokölli saapuu tytön luokse ja nuolee hänen kättään.
Kolmas kertomus puolestaan esittelee meille moottoripyöräpojan (ei Mickey Rourke) joka sattuu talolle jota asuttaa mykkä nainen. Motörhead ja nainen juoksevat puunjuurelle ja nainen onkin aave jonka pää irtoaa.
Ja näiden opettavaisten kertomusten jälkeen palaammekin nuotioseurueen luokse huomaamaan, että he olivatkin kuolleet siinä kolarissa, mutta eivät vain olleet huomanneet sitä, eli "i see dead people."
Mitä saadaan kun yhdistetään puuduttavat esiintyjät yhtä tylsiin roolihahmoihin, pidetään joka tilanteen ajoitukset epäsynkassa ja ei vaivauduta keksimään mitään uutta mutta valehdellaan ("scary urban legends done with a modern twist") olevansa originelleja. No uusi paritusohjelma Ex-Sinkku tietenkin, mutta myös Campfire Tales joka ei nyt sentään ole yhtä huono kuin Creepshow kolmonen, mutta jota ei sen enempää voi kehuakaan.
Ensimäisessä kertomuksessa näkyvät tissit, että kai se nyt sitten on se paras niistä.
Tähdet: *
Campire Tales
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti