Lililla on seuranaan hääpaikan löytämisessä dokaileva muka-näyttelijä-ystävänsä Frances (Paget Brewster) ja sitten seuraa lukuisia kehnoja vitsejä, kuten se että poliisit luulevat vaaleanpunaista dildoa aseeksi ja muita vastaavia neronleimauksia.
Lopuksi häät jäävät väliin, mutta Lilin lähtiessä kotia kohti, on Jonathan samassa lentokoneessa, joten happy happy joy joy.
Jos sulkee silmät ja korvat voi tästä löytää jotain hauskaa, sillä vitsit ja näytteleminen ovat niin pelottavan huonoja, että ne nähdessään ja kuullessaan ei voi elokuvaa pitää hyvänä.
Kuka muka tahtoo nähdä Henry Rollinsin mylvimässä kiimasta, tai kuulla Patton Oswaldin jälleen kerran kertomassa homovitsejä? Ja minä sentään pidän molemmista heistä.
Claudia Schiffer esittää maailman epäuskottavinta rokkaria, jonkinlaista Avril Lavignea, mutta jos joku hänen vuokseen tämän elokuvan hankkii, niin huomautettakoon että vaikka Schiffer kyllä esiintyy elokuvassa aina silloin tällöin, niin rooli on hyvin pieni ja tarpeeton. Huvittavaa onkin se, että tuo kansikuva antaa ymmärtää Schifferin olevan jotenkin tärkeä tämän elokuvan kannalta, mutta jopa Bruce Campbellin rooli Darkmanissa oli merkittävämpi. Ja mihin hittoon tuo kannen "every man's dream" viittaa, kun kerran Schiffer oli lähes huomaamaton, Taylor esitti eräänlaista seinäruusua ja Brewster puolestaan ärsyttävää humalaista sekopäätä. No, kyllä Brewster saa minun uniini tulla, joten case closed.
Ei naurattanut, mutta oli ainakin hauskempi kuin Cameron Diazin Radalla.
Ja olihan se tavallaan hauska huomata, kuinka erinäköiseksi Kullannupun Joey "Woah!" Lawrence on aikojen saatossa muuttunut.
Tähdet: *
Desperate But Not Serious
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti