Harrisia ei oteta ilolla vastaan, sillä mustalla laivalla saapuvaa miestä pidetään pahan merkkinä. Jääräpäinen Harris kuitenkin puree hammasta ja sinnikkäästi pysyy paikoillaan ja alkaa pikku hiljaa voittamaan Japanilaisten hyväksynnän. Helppoa se ei ole, varsinkaan kun Harris ihastuu geishaan nimeltä Okichi (Eiko Ando) ja sekään ei ole rakkautta ensisilmäyksellä koska Okichi ei haluaisi olla lähelläkään valkoista barbaaria. Siispä tarjolla on yhteiskunnan suvaitsemattomuutta ja kicksejä against the bricksejä, mutta kuten Deep Purple sen kauhistuttavan mahtipontisesti kailotti, niin Love Conquers All. Tai näin ainakin annetaan ymmärtää, mutta koska se rakkaustarina tuntuu alkavan vasta noin 10 minuuttia ennen elokuvan loppua ja tyrehtyy ensimetreille, niin siinä meillä se takakannen kahdesti mainitsema romantiikka sitten on.
Itselleni tämän John Wayne-putken kiinnostavin elokuva oli tämä viime jouluksi siskoltani lahjaksi saama Barbaari ja Geisha, sillä tämä oli ainoa jota en ollut nähnyt aiemmin. Enkä edes muista kuulleeni koko elokuvasta ennen sen saamista, mikä on jotenkin yllättävää kun pääosassa sentään on John Wayne ja ohjaajajana on John Huston, joka käsialaa ovat loistoelokuvat Maltan Haukka ja Sierra Madren Aarre.
Vaikka tämä elokuva olikin etukäteen ajateltuna se pinon mielenkiintoisin, niin epäilin suuresti pitäväni siitä yhtä paljon kuin esimerkiksi Rio Bravosta ja enkä ollut väärässä, mutta onneksi en myöskään täysin oikeassa.
Barbaari ja Geisha on sisältää joitakin kauniita kuvia, mutta on ajoittain tosi feikin näköinen samaan tapaan kuin vanhat Tarzanit olivat yhdistellessään arkistomateriaalia elokuvaan oikeasti kuvatun kanssa.
Osa näyttelijöistä tekee erinomaista työtä ja vaikka Wayne onkin hiukan jäykän oloinen, niin tämä elokuva on kuitenkin mukavaa vaihtelua ainakin omaan mielikuvaani kyseisestä näyttelijästä. Vastaavasti hyvien esiintyjien joukossa on myös heitä jotka tuntuvat olevan mukana hiukan väärässä elokuvassa.
Elokuvan parasta antia on kuvaus siitä miten Harrisia, tai ylipäätään Amerikkalaisia ei haluta alueelle, mistä mainiona esimerkkinä käsky olla myymättä mitään Amerikkalaisille jotta he ymmärtäisivät itse suosiolla poistua maasta. Valitettavasti se mainostettu ja lopulta kuiskaukseksi jäävä romanssiosuus ei tunnu laisinkaan yhtä kiinnostavalta tuon kulttuurierovieraanvaraisuuspolitiikan rinnalla, vaan jää hyvin pinnalliseksi. Se on tavallaan sääli jo siksikin, että kun etsin lisätietoja oikeasta Townsend Harrista, niin se suhde Okichiin oli kaikkea muuta kuin elokuvassa esitetty ja siitä oli siten tehty harhauttavasti typistetty versio. Ilmeisesti todellisuudessa Okichi ei ollut muuta kuin yksi Harrisin kotiapulaisista, mutta elämään jääneen kertomuksen mukaan tuo 17-vuotias tyttö olisi ollut Japanin hallituksen painostuksesta pakotettu (mahdollisesti ei-seksuaaliseen) suhteeseen Harrisin kanssa, mies olisi adoptoinut hänet ja Harrisin palattuaan kotiin Japaniin jäänyt neiti olisi tullut maansa hylkäämäksi ja hän olisi sen seurauksena tehnyt itsemurhan. Eli oli totuus mikä tahansa, niin tässä olisi ollut mahdollisuuksia kuvata Harrisin ja Okichin suhdetta huomattavasti enemmän perinteistä poikkeavana, eräänlaisena esi-Woody Allenina.
Barbaari ja Geisha on kaiken kaikkiaan ihan hyvä elokuva, mutta sen verran epätasainen ettei se mitään suurempaa vaikutusta tee ja jos tieto ei lisäisi tuskaa, niin ilman katsojan (eli tällä kertaa minun) pienintäkään taustatutkimusta olisi lopputulos ollut varmasti parempi.
Tähdet: ***
Barbaari ja Geisha
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti