Soundtrackmania pt. 3

Otetaanpa tähän vuoden aluksi hieman jatkoa aiemmille soundtrackjaarituksille.

Aiemmin olen maininnut suosivani elokuvien scorelevyjä ja todennut suurimman osan irtokappaleista koostuvien soundtrackien, eli näiden various- ja inspired-levyjen olevan liian usein kulloisenkin elokuvan mukaan nimettyjä kokoelmalevyjä joilla ei paljoakaan tekemistä itse elokuvan kanssa. Ja olen maininnut, että on olemassa poikkeuksiakin, joista juuri tyypillisimpinä esimerkkeinä Tarantinon, Scorsesen ja Mannin elokuvalevyt. Yleensä kuitenkin tyypillinen soundtracklevy tuntuu sisältävän vain muutaman hassun elokuvassa soineen kappaleen ja joskus nekin saattavat olla eri versioita kuin elokuvassa kuullut, ja loppulevy koostuu levy-yhtiömainonnasta. Toki ymmärrän, että elokuvassa saattaa soida vaikka vain kolme neljä kappaletta, joista on sitten hankala koostaa täyspitkää levyä ja jollakin pitää liikenevä tila täyttää, mutta tuolloin kannattaisi ehkä harkita muita toimenpiteitä kuin muka elokuvan inspiroimien kappaleiden käyttö. No jaa, toisaalta jos levyä lähtee ostamaan muista syistä kuin siihen liittyvän elokuvan, niin parhaimmassa tapauksessa saattaa saada käsiinsä erinomainen kokoelmalevyn mielimusiikkiaan. Kun taas elokuvaan tukeutuvat saattavat saada käsiinsä The Texas Chain Saw Massacre remaken soundtrackin, jossa yksikään levyn kappaleista ei soi itse elokuvassa.

Tällä kertaa päätin siis keskittyä juuri näihin irtokappaleista koostettuihin soundtrackeihin, joita ajoittaisesta valituksestani huolimatta olen kerännyt suuret määrät ja osan jopa syystäkin. Yleensä tulen ostaneeksi tälläisen soundtracklevyn vain jos sen saa hyvin, hyvn edullisesti, mutta joskus ostan sellaisen esimerkiksi vain saadakseni yhden ainoan kappaleen levymuodossa. Siksipä Tomb Raiderin soundtrack piti hankkia saadakseni tuolloin tuoreen Nine Inch Nailsin kappaleen ja kuka voisi vastustaa The Lost Boysin soundtrackia, kun siinä kerran on Gerard McMannin Cry Little Sister. Barb Wiren soundtrack tuli elokuvan mukana, mutta hei, siinä on silti mainio Meat Puppets-remix ja t.A.T.u. ennen t.A.T.u.:a, eli Shampoo.

Kiersin Tarantinot kaukaa ja otin levyhyllyistäni joukon erilaisia irtobiisisoundtrackeja esiteltäväksi. Osan varoittavaakseni niistä, osan suositellakseni ja osan vain siksi, että ne ovat jotenkin mielenkiintoisia.

SPIDER-MAN 3 on sellainen tyypillinen soundtrack joka tulee ostettua vain jos sen saa alle eurolla, sillä elokuvaa ajatellen sillä ei ole paljoakaan tarjottavaan. Toki mukana on mainioita yhtyeitä aina The Flaming Lipsistä Yeah Yeah Yeahsiin, mutta jos 16 kappaleesta taitaa vain alle puolet soida elokuvassa, niin saa aika vahvasti panna uskonsa siihen kannen inspired-termiin. Valtaosa levyn kappaleista on kylläkin sen verran laimeaa tavaraa, että uskoisin inspiredin sijaan kyseessä olevan ylijäämätavaraa. En siis suosittele.

TRANSFORMERSIN soundtrack kärsii samasta ongelmasta kuin edellä mainittu Spider-Man 3 ja tässä tapauksessa kannattaakin siirtää huomionsa Steve Jablonskyn erinomaiseen scorelevyyn. Huvittavaa on se, että Transformers-soundtrackilla on Mutemathin tekemä ihan kiva versio vanhasta Transformers-tunnarista, mutta se ei soi elokuvassa ja ystävällisesti takakannen pikkupräntti mainitseekin "not in film." Soundtrackia en ole itse ostanut, vaan saanut sen palkinnoksi (Megatron-lelun kera) ja vaikka levy sisältääkin jopa kolme itseäni miellyttänyttä biisiä, niin yli euroa en olisi tästäkään maksanut.

Ja Transformerseista puhuttaessa en voi olla ottamatta esiin TRANSFORMERS THE MOVIEta, jonka soundtrack koostuu vain osoittain irtobiiseistä ja nekin eroavat aiemmista jo siten, että nämä kappaleet on kuitenkin tehty juuri elokuvaa varten. Siispä Vince DiColan synailu on se kova juttu tämän kohdalla. Soundtrack kuitenkin sisältää myös irtobiisejä ja niiden kohdalla koen aina hauskan muistinmenetyksen, koska ainoa kappale jonka muistan automaattisesti on Lionin lois-ta-va tukkaheviversio Transformers-tunnarista. Muita en meinaa millään muistaa ja Weird Al Yankovicin kappaleenkin muistelen aina Devon biisiksi. Mutta tämä on pelkästään tuon Lionin kappaleen vuoksi ehdottomasti rahan käytön arvoinen.

En nyt aivan täysin voi sivuuttaa aiemmin mainittuja perusvastauksia ja siksipä mukaan pääsi Michael Mannin HEAT, jonka soundtrack on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia taidonnäytteitä ja itse elokuva vähintään yhtä hyvä. Heatin soundtrack koostuu puoliksi irtoinstrumentaalikappaleista ja ne istuvat sekä elokuvaan, että Elliot Goldenthalin säveltämän musiikin sekaan niin hyvin, että voisi uskoa niiden olevan tarkoitettukin juuri sitä ja sitä kohtausta varten. Erittäin hieno ja kantensa sinisävyn mukaisesti cool soundtrack.

Ennen kuin Trent Reznor siirtyi elokuvasäveltäjäksi, sai hän NIN:n ulkopuolella kunniaa auttaessaan koostamaan kaksi tyylikästä soundtrackia. Oliver Stonen NATURAL BORN KILLERSin soundtrack sisältää elokuvaan sopivasti keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita jotka ovat hyvällä maulla yhdistetty yhdeksi pitkäksi tripiksi, jossa Jane's Addiction, Leonard Cohen, Diamanda Galas, Lard ja leffadialogi sopivat yhteen kuin Basket Casen veljekset. Rage Against The Machinen poissaolo on kyllä rikollista.

David Lynchin LOST HIGHWAY ei sisällä yhtä sekalaiselta tuntuvaa musiikkia, mutta on samalla tavalla pelottava trippi hulluuteen. Sopivasti valitut dialogipätkät ja oikeassa järjestyksessä yhdistetyt kappaleet aiheuttavat ahdistusta ja jotenkin huvittavalta tuntuva Rammsteinkin vaikuttaa kauhistuttavalta.

Seuraavaksi tarjolla onkin kaksi hyvin mielenkiintoisesti koostettua soundtrackia, joista toisen kohdalla levy osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin elokuva jossa sen kappaleet soivat.

JUDGMENT NIGHT on varsin mainio urbaani jännityselokuva ryhmästä väärään paikkaan joutuvia ihmisiä ja kaupungin sykkeestä sivussa tapahtuva elokuva tarvitsi tietenkin katu-uskottavan soundtrackin, joten otettiin joukko hiphop-artisteja ja -yhtyeitä, ja yhdistettiin se rockmusiikin kanssa. Ennen kuin Korn, Deftones ja muut nu metalyhtyeet olivat kaikille tuttuja, oli Judgment Nightin soundtrack juuri sitä mikä genrenä muuttui myöhemmin aikamoiseksi kirosanaksi. Helmet yhdistettynä House Of Painiin, Sonic Youth Cypress Hilliin, Pearl Jam Cypress Hilliin, etc. Loistavaa!

SPAWN on aivan kauhea elokuva, jossa käytettiin hieman Judgment Nightin kaltaista metodia koostettassa elokuvan musiikkia. Hiphop meets rockin sijaan tällä kertaa se oli elektro meet rock. Tosin, suurin osa niistä rock-yhtyeistä oli jo ennestään aika elektronispainotteisia, että yhdistelmä ei ole aivan niin yllättävä kuin Judgment Nightin kohdalla. Mutta lopputulos on aivan loistava kevytindustrialsoundtrack joka kestää aikaa huomattavasti elokuvaansa paremmin.

JUDGE DREDD ja OVER THE HEDGE (Yli Aidan) eivät ole mitenkään poikkeuksellisen erikoisia soundtrackeja, vaikka molempien sisältämästä musiikista pidänkin. Otin ne nyt esiin siksi, että molemmat sisältävät noin puolet ja puolet sekä laulettuja kappaleita että instrumentaalibiisejä. Tosin Over The Hedgen kohdalla ne lauletut kappaleet ovat Ben Foldsin elokuvaan tekemiä biisejä, kun Judge Dreddin vastaavat ovat enimmäkseen jo valmiita irtokappaleita. Syy miksi otin ne esiin, on niiden erilainen kokoamistapa. Molemmat siis sisältävät aika tasavahvasti sekä laulettuja kappaleita että instrumentaalibiisejä, mutta ne ovat koottu eri tavoin. Judge Dreddissa lauletut kappaleet ovat peräkkäin ja täyttävät ensimmäisen puolen levystä, kun loppupuoli koostuu Alan Silvestrin scoresta. Over The Hedgessä puolestaan instrumentaalit vuorottelevat laulujen kanssa. Nyt en oikein osaa sanoa kumpi tapa toimii paremmin. Toisaalta pidän Judge Dreddin tavasta siksi, että siinä tunnelma ei katkea koska puolet on erotettu toisistaan. Toisaalta taas se aiheuttaa hieman eräänlaista epätasapainoa, koska sitä saattaa hyljeksiä toista puolta. Over The Hegdessä taas saisi koko ajan skipata kappaleita kuullakseen pelkät intrumentaaliosuudet, joten se ei ole kovinkaan suurta nautintoa aiheuttava. Mutta tässä tavassa koostaa levy tulee myös kuunneltua nekin kappaleet jotka saattaisivat jäädä muuten väliin. Nämä kaksi levyä ovat sinänsä hieman huonoja vertailukohteita keskenään, koska Ben Foldsin kappaleet ovat yhtä iloisia kuin Rupert Gregson-Williamsin sävellykset, joten ne eivät eroa keskenään yhtä vahvasti kuin tekevät Judge Dreddissa, mutta tämä levyjen koostamistapa on asia joka tulee aina mieleen kun kyse on jonkinlaisista kokoelmista.

Ja loppuun vielä osoitus siitä, kuinka irtobiiseistä koostuva mainonnalta tuntuva levy saattaa joskus itsenikin mielestä päihittää itse elokuvascoren.

FREDDY'S DEADin score on elokuvaa kuunnellessa aika laimean kuuloista tavaraa ja levymuodossa sen tylsyys vain korostuu, eikä Ihmemaa OZ:sta tutun musiikin hyödyntäminen todellakaan auta.
Kun taas elokuvan irtobiisisoundtrack on huomattavasti miellyttävämpää kuunneltavaa, siitäkin huolimatta että se vaikuttaa Music For Nations-levy-yhtiön mainokselta. Pelkästään Goo Goo Dollsin I'm Awake Now ja Iggy Popin Why Was I Born? tekevät levystä hankinnan arvoisen. Itse asiassa tuo Iggy Popin lopputeksteissä soiva biisi on mielestäni niin timanttia, että se piti alunperin nauhoittaa television kaiuttimista kasetille.