Samaan aikaan Harrison painii rahavaikeuksissa kauniimman puoliskonsa Wynnin (Robin Tunney) kanssa ja neidin isä, kongressiedustaja Douglas Henderson (Peter Coyote) ei hukkaa yhtäkään tilaisuutta mollata Harrisonia luuseriksi. Sopivasti Harrisonille paljastuu, että mies jonka hän kolarillaan tappoi sattui olemaan Hendersonin huumevieroituksesta karannut poika Chris (Andrew Harris).
Jossain vaiheessa ruumis löytyy ja päätyy uutisiin, joissa epäillään kuolleen Chrisin olleen toinen äskettäisen pankkikeikan ryöstäjistä. Voi pojat mitä käänteitä ja niin lupaavasti kun kaikki alkoi.
Harrisonin jo ensi-silmäyksellä selvästi ilkeä asianajaja, William Ashbury (James Spader) näkee kärsimykset ja ystävää esittäen saa Harrisonin avautumaan ongelmistaan.
Katsojalle selviää aika nopeasti se, että Ashbury kiristää suurinpiirtein jokaista kohtaamaansa ihmistä tekemään kaikenlaisia kolttosia aina aviorikkomuksista murhiin ja nyt Harrison on uusin leikkikalu.
Ashbury vuotaa omistamilleen poliiseille sopivasti tietoja, jotta saa Harrisonin entistä enemmän pulaan ja enemmän jalan alle. Tapahtumaa tutkiva rehellinen poliisi Scofield (Aidan Quinn) uskoo Harrisonin olevan toinen pankkiryöstäjistä ja tappaneen kumppaninsa saadakseen saaliin itselleen, ja kun juttu otetaan pois, niin hän ei aio jättää sitä sikseen, vaikka ei sitten oikeastaan teekään juuri mitään sen selvittämiseksi.
Seuraavaksi tylsistytään aika tovi, kun Ashburyn orjat vikisevät vuorollaan olevansa ureassa. Hei! Jopa kongressiedustaja Henderson on Ashburyn kiristyksen uhri.
Arvatkaa vaan onko Chris oikeasti elossa ja kolarissa kuollut mies oli joku John Doe jonka Ashbury lavasti Chrisiksi. No tottakai ja Ashbury piilottelee oikeaa Chrisia, käyttäen häntä yhtenä leikkikalunaan.
Harrison saa tarpeekseen ja huijaa Ashburyn ampumaan paukkupanoksilla, jonka vuoksi Scofield ampuu muilla kuin paukkupanoksilla ja aurinko paistaa taas.
Shadow of Fear alkoi lupaavasti. Pimeä sateinen yö, stressaantunut tavis ja vahinkokuolema joka salataan ja se ymmärrettävästi rupeaa herättämään ongelmia. Mutta miksi ihmeessä piti paljastaa kuolleen olleen läheinen ja miksi sen läheisin piti olla pankkiryöstäjä ja miksi hän ei ollutkaan ja miksi näin ja miksi noin. Mukavan yksinkertaisen tehokkaasta alusta mentiin alle 20 minuutissa juonelliseen sekasotkuun jossa liika oli liikaa.
Aidan Quinn, James Spader, Peter Coyote. Hyviä näyttelijöitä kukin. Sääli siis että tämän elokuvan varsinaisen pääroolin tekee "mitä? missä mä oon?"-oloinen Matt Davis, jonka hölmistynyt ilme istuu aika hyvin elokuvan alkuun, mutta rupeaa pidemmän päälle käymään hyvin rasittavaksi. Jos ei kerran ole muuta kuin yksi ilme, niin sen toivoisi johtuvan jostain muusta kuin paistinpannun iskusta päähän. Ja kun Davis ei näyttelijänä ole kovinkaan varman oloinen, niin hänen seuraamisensa on aika tylsää ajankulua.
Spader oli loistava limanuljaskakiristäjämanipulaattori, Coyote sopivan kärttyisä ukko ja Quinn tukipilari joka piti kattoa paikallaan.
Ihan hyviä olivat myös Tunney ja hänen äitiään esittänyt Alice Krige.
Joten pääosin näyttelijät olivat kuitenkin hyviä, että jos Davis olisi heittäytynyt hieman rohkeammin rooliinsa, niin ei hänkään varmasti olisi saanut minulta kuraa niskaansa. Nyt hän vain valitettavasti jää seinäruusuksi ja se ei ole hyvä asia kun kyseessä on pääosa. Huvittavaa vielä on se, että tässä elokuvassa on sivuosassa ihan Davisin näköinen heppu ja vähän väliä meinasin erehtyä seuraamaan väärää henkilöä. Eikä se toinen tyyppi edes näytellyt eri tavalla, että olisin sen vuoksi voinut edes vahingossa antaa kehuja väärin todistein.
Stephen Edwardsin pianopainotteinen musiikki oli aivan älyttömän nättiä, vaikka sen jatkuva kohtalokkuus vaikutti välillä hupsujen juonenkäänteiden ansiosta liiankin mahtipontista.
Ja se mikä oikeasti oli mainiota tässä elokuvassa, oli Ashburyn motiivi tehdä ilkeyksiä. Koska hän pystyi.
Tähdet: **
Shadow of Fear
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti