Turpiin Vaan Ja Onnea! (I due superpiedi quasi piatti, 1977)

Matt (Terence Hill) ja Wilbur (Bud Spencer) on kaksi tyhjätaskuista heppua jotka etsivät töitä satamasta ja tulevat erillään kaltoin kohdelluiksi samojen satamapomojen vuoksi, mikä johtaa niin sanotun läskin tummumiseen ja yhdessäoloon. Tuttuun tapaan Hillin hahmo on hymyilevä kiusankappale ja Spencer muriseva karhu jonka hermoille edellinen käy.
Ihan tällei vaan sivuhuomautuksena totean, että näemmä Hill on parkourin kantaisiä, sillä herra hyppelee elokuvissaan aitojen ja muiden ylitse enemmän kuin Luc Besson.
Kun kaverukset tapaavat ensimmäistä kertaa, päättää Matt ihan vain huvin vuoksi ruveta kiusaamaan itseään suurempaa kiviseinää ja muun muassa ilmoittaa poliiseille Wilburin olevan itsemurhaa yrittävä pummi, mikä johtaa tappeluun pöpihoitajien kanssa.
Matt houkuttelee Wilburin mukaansa supermarketin konttorin ryöstöön, mutta miesten suuntavaisto johtaa heidät vahingossa poliisiasemalle. Peitelläkseen todelliset aikeensa, väittävät ystävyksemme olevansa hakemassa töitä ja pian heistä koulitaankin poliiseja taltuttamaan muita ryökäleitä. Tarjolla on siis se tyypillinen koulutusjakso jossa nämä ns. erilaiset yksilöt lyövät kaiken leikiksi ja muuta sellaista kivaa. Kuten esimerkiksi lukevat sarjakuvia kesken luennon. VAU!
Vapaa-ajallaan Matt ja Wilbur muksivat keski-ikäisiä Village Peoplesta karanneita nuorisohuligaaneja.
Koulutus päättyy, Matt tapaa suloisen Susy Leen (Laura Gemser) ja pojat lupaavat auttaa selvittämään mihin Susyn veli on kadonnut. Kuollut. Joten tehtävänä on saada tappajat kiinni ja antaa oikeuden saada tilaisuutensa.
Syylliset ovat samat satamapomot jotka näimme elokuvan alussa. He pistivät Susy Leen veljen hengiltä piilottakseen omat rötöksensä.
Intiaanipäällikkö Geronimo (Luciano Rossi) johtaa Blue Oyster baarin henkilökunnan kaverustemme kimppuun ja jalkapallostadionilla koetaan tappelun iloja.
Välissä tavataan kaksi kaunista blondia houkutuslintua, dokataan ja myöhemmin hakataan veltoilla keiloilla pahiksia (yksi heistä on Ned Flanders).
Loppu.

Turpiin Vaan Ja Onnea! on taas niitä hivenen parempia Hill et Spencer-elokuvia. Sillä vaikka konsepti on jälleen kerran tuttuakin tutumpi, niin energiataso pidetään sen verran korkealla, että hölmöys on hyvinkin huvittavaa.
Elokuvan poliisihuumori noudattelee Poliisiopistojen tyyliä, joten mistään suuresti aivoja rasittavasta toiminnasta ei ole kyse, mutta oikeassa fiiliksessä se naurattaa aivan tarpeellisesti.

Hauskaa oli se, että vaikka Hill aina esittääkin Spenceria kiusoittelevaa hahmoa, niin tämän elokuvan alussa hän ei ei vaikuta vain siltä normaalin hyväntahtoiselta kiusankappaleelta, vaan aivan täydeltä mulkerolta ruvetessaan aivan tahallisesti vattuilemaan vielä sillä hetkellä tuntemattomalle järkäleelle. Siispä vaikka hahmot ystävystyvätkin samantien, niin ensivaikutelma on normaalia ilkeämpi.

Tähdet: ***
Turpiin Vaan Ja Onnea!