Huomisen Tuska (The Quiet Earth, 1985)

"Yksi historian parhaimmista elokuvista."
"Yksinkertaisesti 1980-luvun paras science fiction-elokuva."
Kylläpä nämä kannessa olevat lainaukset luovat suuria taakkoja elokuvalle kannettavaksi. Elokuvaa katsoessa on kuitenkin aika helppo ymmärtää miksi jotkut ihmiset kehuvat elokuvaa noinkin vuolaasti ja ennen kaikkea Huomisen Tuska pistää ihmettelemään sitä, että miten tämän elokuvan ohjaaja Geoff Murphy on sittemmin tehnyt oikeastaan vain sellaisia puolivillaisuuksia kuten Freejack ja Linnoitus 2.

Kello on 06:12 ja tiedemies Zac Hobson (Bruno Lawrence) herää auringonpaisteeseen. Radio on mykkä, kukaan ei vastaa puhelimeen ja siirtyessään asuinpaikkanaan olevasta motellista kaupunkiin Zac saa huomata, että hiljaisuus johtuu siitä ettei missään ole ristinsielua. Ihmiset ovat kadonneet ja mitä ilmeisesti aivan yllättäen, sillä kaikki kahvinkeitosta eteenpäin on jäänyt kesken.
Zac koettaa ottaa radioyhteyttää eri puolille maailmaa, mutta kaikkialla on yhtä hiljaista. Ainoa ihminen jonka hän löytää, on karrelle palanut kollega tutkimuslaitoksessa jossa ollaan kehitelty Operaatio Flashlight-nimistä maailmanlaajuista energiaverkkoa. Todisteiden valossa vaikuttaa siltä, että tuon energiaverkon koekäyttö on syypää ihmisten katoamiseen, mutta se ei paljoa Zacia lohduta. Mies menee radioon äänittämään nonstoppina soitettavan apukutsun ja päivien kasvaessa mieliala alkaa heittelemään. Hän koettaa piristää itseään alkamalla hyödyntämään yksinoloaan muuttamalla kartanoon jollaisesta hän saattoi aiemmin vain haaveilla ja nauttimalla kaikesta mistä ei aikaisemmin pystynyt. Mutta hän on yksin ja koko ympäröivä maailma muistuttaa siitä kaikin tavoin.
Zac poistaa ajatuksiaan yksinolosta ja masennuksesta leikkimällä ja riehumalla, mutta vaikka hän kuinka koettaa tehdä itsestään keisaria ja pitämällä julkkispahviständi-alamaisia, niin sormi hamuaa liiankin herkästi lopettamaan oma elontie. Hän kuitenkin kestää ja ajan kuluessa alkaa sopeutumaan yksinäisyyteen.
Sitten, aivan yllättäen hänen luokseen saapuu toinen yksinäisyydessä elänyt ihminen, Joanne (Alison Routledge) ja jos ihmisiä on kaksi, niin kenties heitä on enemmänkin. Pari ruumista löytyykin ja vaikuttaa siltä että he olivat vielä elossa Flashlight-ilmiön jälkeenkin. Mutta siihen se taas tuntuu pysähtyvänkin ja vaikka heitä on nyt kaksi, niin ehkä heitä on vain kaksi. Paitsi että jälleen hiljaisuus rikkoontuu kun esiin nousee äkkipikainen Api (Pete Smith), mutta hänkin on vain iloinen löytäessään toisia ihmisiä.
Miksi maailmasta ylipäätään löytyy ihmisiä edes näinkään paljon? Miksi he selvisivät Flashlight-ilmiöstä?
Vastaus annetaan ja se on sellainen jonka vuoksi selviytyjä voisi uskoa olevansa tuonpuoleisessa. Ehkä tämä onkin Taivas taikka Helvetti. Varmaa kuitenkin on, että vaikka kolmikko kuinka iloitsee toistensa seurasta, niin kaksi miestä ja yksi nainen johtaa vääjäämättä kiistoihin. Samalla tutkimuksiaan jatkanut Zac huomaa Flashlight-ilmiön olevan edelleen toiminnassa ja se tulee todennäköisesti aiheuttamaan uuden katoamisaallon ja näin pienellä ihmismäärällä se olisi lopullista. Siispä Flashlight pitää sammuttaa ja toivon mukaan ketjussa mukana olevan voiman räjäyttäminen tekee juuri sen.
Zac lähtee matkaan yksin, jättäen Apin ja Joannen turvaan.
Räjähdys.
Zac herää rannalla, nähden taivaanrannassa erikoisia pilvimuodostelmia ja Saturnusta muistuttavan planeetan nousun.

Kuten Will Smithin versio I Am Legendista, niin myös Huomisen Tuska toimii erinomaisesti kuvatessaan ihmisen yksinäisyyttä keskellä autiota entistä siviilisaatiota. Kuten I Am Legend, niin myös tämä elokuva heikkenee heti kun kuvaan astuu muita ihmisiä, tosin Huomisen Tuskan onneksi se ei vedä itseään alas vessanpöntöstä kuin I Am Legend teki. Se vain heikkenee hieman, sillä juuri eräänlaisena aution saaren kuvauksena tämä elokuva toimii niin hyvin, että välillä ottaa oikein vatsanpohjasta miettiessä sitä yksinäisyyttä jossa Zac joutuu olemaan.

Kuten Dawn Of The Deadissa, on myös tässä pelottavasta maailmassa mahdollisuus nauttia sellaisesta joka tuo mieleen termin "lapsi karkkikaupassa" ja näin ollen on hauska myötäelää Zacin kanssa hänen riehumistaan autiossa ostoskeskuksessa, mutta aistien turruttamisen ohella sitä tiedostaa koko ajan että jos ajatukset pääsevät jäsentymään niin masennus ottaa vallan. Välillä minä tunnen yllättävää yksinäisyyttä ja tainnutan sen tunteen ihan millä vain (paitsi päihteillä), joten Zaciin on helppo samaistua ilman ihmisten todellista katoamistakin.

Olen näemmän filmografian mukaan nähnyt parikin Bruno Lawrencen tähdittämää elokuvaa, mutta en silti tunne miestä muusta elokuvasta kuin tästä ja se on sinänsä hassua ettei hän ole jäänyt suuremmin mieleen, koska tässä elokuvassa hän tekee erittäin väkevän roolisuorituksen. Toisaalta taas, tämä saattaa ollakin ainoa tehokas roolisuoritus Lawrencelta, että ehkä niitä muita ei ole huomannut syystäkin. Väliäkö sillä, koska jos näyttelijä haluaa tulla muistetuksi, niin sen tulisikin olla jostain sellaisesta elokuvasta ja roolista kuin tämä, jossa oikeasti pääsee esiintymään.

Huomisen Tuskan englanninkielinen nimi The Quiet Earth on hyvin kuvaava, sillä parhaimman osan aikaa elokuva on hyvin rauhallinen ja hiljainen, aivan kuin yksinolo onkin. Sinä aikana ajatukset pääsevät valloilleen ja huomaa, että niitä kannattaakin välillä hiljentää.
John Charlesin raukea musiikki vain korostaa elokuvan alkuperäisnimeä.

Tämä toimii kyllä varsin hyvin vielä siinäkin vaiheessa kun Alison astuu mukaan kuvaan. Kuitenkin kuten aina näissä tarinoissa niin jälkimmäinen osa ei millään pysty enää yltämään alkupuolen tunneväkevyyteen, mutta onpa hemmetin hieno lopetus elokuvalla. Joten kyseessä on hyvin suositeltava elokuva heille, jotka miettivät miksi.

Tähdet: ****
Huomisen Tuska