Anteeksi kuinka? Michael? Mike? You say potato, i say poteitou.
Okei, niin siis Halloween-sarja ja eritoten ensimmäinen näistä elokuvista on niitä teoksia joista on lähes mahdonta keksiä mitään uutta sanottavaa ja kuten niin monessa muussakin tapauksessa, se toistettu sanottava on samaa mitä minunkin suustani tulee "maailman paras kauhuelokuva, jada jada jada." Mutta piru vie, kun se on.
Ja vaikka ei pitäisi Halloweenia kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana, niin jälleen eilen sain todistuksen siitä kuinka tuo maine on kuitenkin ansaittu, kun töiden ohessa tuli kollegojen kanssa juteltua leffoista ja minä mainitsin aikeeni vetää Halloween-putki, niin itseni mukaan laskien viidestä hengestä koostuva keskusteluryhmä totesi hieman eri sanavalinnoin, mutta samalla sisällöllä kuinka "mä pelkäsin sitä leffaa tosi paljon." Toki myönnettäköön, että tämä keskusteluryhmä koostui 30+ ihmisistä, joten joku kakstoistvee-Pekka-apina sanoisi varmaan Bloodraynen olevan se leffa oikeasti pelottava leffa ja tällöin Pekka-apina on se jota pitää pelätä.
No maailman paras kauhuleffa? Eikö se olekaan Manaaja, tai Miamin Superkytät? Ja sanonhan minäkin ase ohimolla Carpenterin The Thingin olevan pelottavampi kuin Halloweenin, mutta muutan mieleni aina katsoessani näistä jälkimmäisen. Joten tyydytään sanomaan Halloweenin olevan maailman parhaimpien kauhuelokuvien joukossa ja jos joku nostaa sen ykköspallille, niin minä ymmärrän, minä ymmärrän.
Eilinen keskustelu muistutti mainiosti siitä, kuinka hauskasti elokuvan nähneet ja sitä kovasti kehuvatkin muistelevat sen ollen "tosi raaka ja kaikkee" ja tällöin minä otin esille Rambo-kortin mainitessani että siinä Halloweenin yksi parhaimmista onnistumista onkin, että kuten First Blood, myös se antaa itsestään kuvan huomattavasti verisempänä, väkivaltaisempana ja siis raaempana elokuvana kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Sitten kun se katsoo uudestaan, niin saattaa yllättyä siitä kuinka muistot valehtelivat ja ihmetellä sitä että missä ne ruumisröykkiöt ja suolistomargariinit ovatkaan, eihän tässä tapahdu mitään.
Te kaikki olette jo äidinmaidossa katsoneet Halloweenin, joten ette varmaankaan saa tästä irti kuin ajankulua, mutta ehkä voitte ainakin kuvitella lukevanne jotain uutta.
Koska Michael Myers on Freddyn ja Jasonin kanssa (etenkin) 80-luvun kauhuelokuvia dominoinut hahmo, niin olen valitettavasti myös jonkin verran enemmän miettinyt Halloweenia ja Myersia kuin esimerkiksi Chuckya. Täten jos sitten Halloween: Resurrectionin kohdalla muistan, niin vedän todennäköisesti pientä yhteenvetoa koko sarjasta, koetan selittää teille ymmärrettävästi (yeah right) oman käsitykseni Halloweenien punaisesta langasta ja muuta tuubaa.
Joten nyt halusitte tai ette, vuorossa ovat siis Halloweenit Carpenterista Resurrectioniin, mutta remaket yks ja kakka olen jo käsitellyt, joten se niistä.
Haddonfield, Halloweenina 1963. Kuusivuotias klovni-asuinen Michael Myers (Will Sandin) puukotti siskonsa Judithin (Sandy Johnson) hengiltä ja päätyi mielisairaalaan. 15 vuotta myöhemmin Michael (Tony Moran / Nick Castle) pakenee ja palaa Haddonfieldiin, pitkään autiona olleeseen kotiinsa. Tohtori Samuel Loomis (Donald Pleasence) reagoi Michaelin pakoon hyvinkin suurella kauhulla, sillä hän ei ole vuosien hoidon jälkeenkään nähnyt Michaelissa mitään inhimillisyyden piirteitä ja ei ole pitänyt häntä enää pitkään edes varsinaisena ihmisenä, vaan toistuvasti toteaa Michaelin olevan vain "paha."
Haddonfieldissa nuoren Laurien (Jamie Lee Curtis) kiinteistövälittäjäisä on myymässä Myersien taloa ja Laurien viedessä talon avaimen sen portaille, Michael näkee tytön ensimmäistä kertaa ja pian puhdas pahuutemme aloittaa stalkerin työt ja Laurie alkaa hermostua huomatessaan siellä täällä saman valkoiseen ilmeettömään naamioon pukeutuneen haalaripukuisen miehen. No, ihan turhaan tässä pelätään, onhan sentään Halloween ja naamareihin pukeutuneita ihmisiä - joskin pääasiassa lapsia - on siellä täällä ja kenties Laurie vain antaa mielikuvitukselleen vallan.
Loomis saapuu Haddonfieldiin huomatakseen Judithin hautakiven kadonneen, mikä varmistaa Loomisin oletukset että Michael oli kuin olikin tulossa kotiinsa. Loomis pyytää sheriffi Brackettia (Charles Cyphers) avukseen Michaelin löytämisessä, mutta vaikka saakin apua niin saa myös huomata aiheuttavansa hysteriallaan epäluuloisuutta, mihin hän tosin on jo tottunut kuluneiden vuosien aikana.
Yön saapuessa Laurie toimii lapsenvahtina pelokkaalle Tommylle (Brian Andrews) ja saa lisävahdittavaa sisukkaammasta Lindseysta (Kyle Richards) jonka pitäisi olla naapurissa Annien (Nancy Kyes) hoidossa, mutta hän dumppaa tytön Laurielle voidakseen tavata poikaystävänsä ja juhliakseen kavereittensa kanssa. Valitettavasti Michael kuristaa ja puukottaa Annien hengiltä.
Laurien toimiessa lastenvahtina, saapuvat himokkaat Lynda (P.J. Soles) ja Bob (John Michael Graham) Annien luokse, vain huomatakseen talon olevan tyhjillään, joten sänkyyn peuhaamaan. Pian molemmat ovat kuolleet ja kun kukaan ei vastaa puhelimeen, lähtee huolestunut Laurie katsomaan mitä Annie, Lynda ja Bob oikein touhuavat. Odotettavissa ei ole orgioita, vaan ruumiit ja Judith Myersin hautakivi. Niin ja Michael, joka aloittaa Laurien jahtaamisen kuin Terminator ikään ja tähän kohtaan sopiikin Kyle Reesen kuvaus tappokoneesta: "It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever, until you are dead."
Pientä kisailua ja sitten Loomis saapuu ampumaan Michaelin.
Loppu.
Oho, Michael katoaa.
Nyt kun kirjoitan Halloweenista, niin pyrin enimmäkseen unohtamaan jatko-osat ja niissä tulevat juonenkäänteet ja paljastukset. Tämä johtanee siihen, että osa mainitsemistani asioista saattaa hyvinkin olla ristiriidassa myöhemmin tulleiden seikkojen kanssa, mutta ensimmäisen elokuvan kohdalla täytyy koettaa muistaa se, ettei Carpenterilla ja kumppaneilla varmastikaan ollut vielä haaveita mahdollisista jatko-osista. Elokuvan yllätysmenestys synnytti jatkoa, mutta sitähän ei voinut etukäteen tietää ja kun elokuva osittain budjettisyiden vuoksi koki aikamoisia muutoksia, niin se Halloween mitä he lähtivät alunperin tekemään on näemmä aika eri kuin se elokuva minkä he lopulta tekivät. Hyvänä esimerkkinä tästä se, että alunperin Halloweenin tapahtumat sijoittuivat yhden yön sijaan useamman päivän pituiselle ajanjaksolla ja joku Halloween-week olisi ollut varmastikin hyvin erilainen teos. Sitten Resurrectionin lopuksi koetan yhdistää Halloweenit yhdeksi tarinaksi ja siinä saavat tulla esille ne pitkin matkaa tulleet käänteet.
Pidin kovasti Halloweenissa siitä, että se toimii kuin jonkinlainen silmäänkääntötemppu. Se ei ole mikään twistejä täynnä oleva elokuva, joka The Prestigen tavoin saa katsojansa lopussa mahdollisesti huomaamaan seuranneensa koko ajan vääriä jälkiä, mutta kuten hyvät temput, se saa luulemaan nähneensä muuta kuin oikeasti näkikään. Tässä tapauksessa sitä saattaa luulla esimerkiksi nähneensä paljon verisiä tappoja, nopeaa toimintaa ja enemmän syitä seuraamuksille, mutta sitä saa positiivisella tavalla todeta olleensa väärässä. Toki tässä elokuvassa on seitsemän tiedettyä Michael Myersin aiheuttamaa kuolemaa, mutta ensinnäkään kahta niistä ei edes näytetä elokuvassa (huoltamotyöntekijä jolta Michael ottaa haalarit ja koira jonka hän mahdollisesti syö nälkäänsä) ja vain yhdessä näemme verta (Judith Myersin puukotus.) Kaiken lisäksi juuri tuo verisin kohtauksista näytetään siten, ettei siinä oikein näe kunnolla mitään selkeää sen kuvaustyylin vuoksi. Joten vaikka Nancyn, Lyndan ja Bobin kuolemat esitetään suoraan katsojalle, niin niistä huolimatta me näemme vähemmän kuin mitä luulemme, tai muistamme. Bobin oveen seivästäminen on kyllä sen verran näyttävästi tehty, että se jää mieleen, mutta eipä siinäkään veri roisku mikä olisi ollut helppo ratkaisu. Joten jos ajatellaan Halloweenissa tahtuvia murhia, niin Carpenter teki mielestäni fiksusti esittäessään ne aika samaan tapaan miten Hitchcock teki Psykon suihkukohtauksessa, kusetti meitä.
Hienoa on myös se, että vaikka Halloween teki Jamie Lee Curtisista tähden ja helposti yhdistämme jo tässä vaiheessa Halloweenin olevan jonkinlaista Laurien ja Michaelin keskinäistä kamppailua, niin yhdellä pienellä muutoksella Laurie olisi saattanut olla täysin turvassa ja jäädä hahmona sivurooliin. Alkupuolella näemme kuinka Laurie vie avaimen Myersien talolle ja että talossa oleva Michael huomaa neidin, mikä johtaa jonkinlaiseen vaanimiseen, mikä johtunee pitkälti siitä että Laurien käynti ovella toimi eräänlaisena, sanoisimmeko yksityisalueelle tunkeutumisena. Ja vaikka näemme Michaelin selvästikin seuraavan Laurieta, niin aika nopeasti se stalkkaus jää sivuun ja Laurie itsekin unohtaa lapsia vahtiessaan koko haalarimiehen ja siirrymme seuraamaan kuinka Michael alkaa tappamaan naapuritalon nuorisoa. Jos Laurie ei myöhemmin kävisi täällä naapuritalon luona, niin hän ei olisi kohdannut Michaelia ja tällöin hän olisi saattanut kuulla Annien ja muiden kuolemista vasta lukiessaan niistä lehdestä, tms.
Elokuvassa on siis seitsemän murhaa ja se on ihan riittämiin noin 90 minuuttiselle kauhuelokuvalla, siinäkin tapauksessa että se luokitellaan jonkinlaiseksi slasherleffaksi. Kuitenkin kun katsoo Halloweenia, niin tulee huomanneeksi että suurin osa elokuvan uhkaavasta tunnelmasta ja pelottavuudesta syntyy kohtauksista joissa joku huomaa Michaelin sivusilmästään, tai muusta vastaavasta tapahtumasta jossa Michael ei tee muuta kuin seisoo jossain vähän matkan päässä tekemättä mitään. Joten se, että tiedämme uhan olevan tuolla, lähellä, tekee tilanteesta kammottavan, kuin se että jotain fyysistä toimintaa tapahtuu ja Carperterin kolkko pimputus, vinkuva vihlonta ja kyllä, se pulssia nostattava tuttu tikitys musiikkina vain korostavat tunnelman uhkaavuutta.
Carpenterin musiikki ja Michael Myersin Shatner-naamio ovat varmastikin ne mieleenpainuvimmat yksittäiset seikat jotka ovat porautuneet mielen syövereihin ja seuraavina tulevat arvatenkin (?) Annien ruumis sängyssä Judith Myersin hautakiven kanssa, oveen seivästetty Bob, Michael valkoisessa lakanassa naamioutuneena Bobiksi, Michael hyppäämässä auton päälle, ilmeetön lapsi ja kenties muutama muu. Tässä on kuitenkin myös muutama mainio vähemmän silmiinpistävä pikkuseikka jotka kannattaa huomioida seuraavan katselukerran ohessa, sillä niiden avulla voi todeta miksi Halloween kuuluu niihin suuresti arvostettuihin kauhuelokuviin, sen huomioidessa isojen asioiden kanssa myös pienemmätkin.
Yksi erittäin mainio pienempi asia on kun Loomis tapaa sheriffi Brackettin ja odottaa häntä kadulla, niin näemme kuinka lähellä hän on Michaelia tämän ajaessa autolla Loomisin ohitse. Erityisen veikeäksi tämän kohtauksen tekee se, että voimme selvästikin huomata Michaelin tunnistavan Loomisin vaikka emme kasvoja näekään.
Toinen mainitsemisen arvoinen kohtaus on se kun Michael seivästää Bobin, niin Michaelin eleet antavat ymmärtää hänen hieman ihmettelevän tapahtumaa. Aivan kuin hän ei aivan ymmärtäisi tekoaan. Miksi Bob lopetti liikkumisen? Ja kaikki vain pienien pään liikkeiden avulla.
Alkupuolella oli myös erinomaista se kuinka sairaanhoitaja jonka kanssa Loomis saapuu mielisairaalaan ihmettelee miksi potilaat saavat kulkea yöllä ulkona ja näemme hämärästi muutaman valkopukuisen potilaan harhailevan ympäriinsä. Loomis tajuaa heti jotain olevan vialla, mutta emme saa missään vaiheessa täysin tietää mitä siellä oli tapahtunut, muuta kuin että Michael pakeni. Tulivatko potilaat ulos Michaelin auki jättämästä ovesta, vai päästikö Michael tarkoituksella heidät vapaaksi ja mihin kaikki sairaalan henkilökuntaan kuuluvat olivat kadonneet? Kuolleet?
Tässä vaiheessa pidin vielä Donald Pleasencea erinomaisena näyttelijänä Loomisin roolissa ja toki minä myöhemminkin pidin häntä aivan hyvänä, mutta sarjan edetessä hän alkoi vaikuttamaan koko ajan enemmän ja enemmän ylinäyttelijältä, mikä pitkälti johtui siitä kuinka hölmöltä se jankkaus täydellisestä pahuudesta alkoi moneen kertaan toistettuna kuulostamaan. Tässä ensimmäisessä osassa Loomis kuulosti vielä puheineen uskottavalta ja pidin erityisesti siitä kuinka pelokkaalta hahmo vaikutti, mutta siellä oli kuitenkin vielä lämpöä ja hieman ilkikuristakin huumorintajua jäljellä, sillä kukapa voisi olla vastustaa pientä hymyä kohtauksessa jossa pikkupojat kisailevat kuka uskaltaa käydä Myersien "kummitustalossa" ja Loomis kiusallaan säikäyttää pojat.
Toki tässä elokuvassa joitakin seikkoja jotka hieman häiritsevät minua.
Ensinnäkään en tajua, että miksi Michael vaivautui ripustamaan Bobin ruumiin niin, että kun oven avaa niin se putoaa roikkumaan siihen eteen. Jos ajattelen Michaelia jonkinlaisena lapsena mihin jo hieman viittasinkin hänen jonkinlaisen ymmärtämättömyytensä avulla, kun hän ei tainnut tietää miksi Bob ei enää liikkunut puukotuksen jälkeen, niin silloin voisin ajatella Michaelin tehneen eräänlaisen vesiämpärijekun. Eli sen kun kun laitetaan vesiäpäri oven päälle ja se putoaa sitten kun oven avaa, mutta nyt ämpäri olikin Bob. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että tällä teorialla vain kurkottelen liian pitkälle.
Toiseksi minua häiritsi hieman se, että kun lopussa Michael hyökkää Laurien kimppuun ja Laurie juokseen kadulla huutamassa apua, niin lähiö on ihan pimeänä, kuin siellä ei olisi ketään joka voisi edes auttaa ja ne jotka voisivat eivät halua. Siellähän on kohta jossa Laurie juoksee jonkin talon luokse ja asukkaat sulkevat verhot ja sammuttavat valot, aivan kuin he pelkäisivät pikemmin Laurieta, tai eivät vain halua puuttua asiaan. Mutta kun nyt on Halloween ja olemme lähiössä, niin luulisi siellä olevan muksuja kiertelemässä taloja, tai edes taloissa asukkaita paikalla muitakin kuin ne valojen sammuttajat. No jaa.
Kenties hieman yllättäen minua ei vaivaa laisinkaan se elokuvan suurimpana epäloogisuutena pidetty seikka, eli että kuinka Michael osasi ajaa autoa oltuaan suljettuna pöpilään koko tämän edeltävän ajan. Se riitti minulle, että asiasta mainittiin ja Loomis totesi että ihan hyvin se näytti luonnistuvan.
Halloween ei ehkä nykystandardeilla ole erityisen kauhistuttava ja jatko-osiensa vuoksi ehkei kovin pelottavakaan, mutta jos elokuvaa pääsee katsomaan oikealla fiiliksellä niin se on sekä kauhistuttava että pelottava. Kyseessä on erinomaisesti tehty piinaava elokuva jossa mitään ei ole liikaa, eikä mitään ole myöskään liian vähän.
Tämä taitaa muuten olla myös ainoa (remaket poislukien) Halloween-elokuva joka näyttää, ei kerran vaan jopa kahdesti aikuisen Michaelin kasvot. Sekä ajassa 09:32 että 1:23:06. Vaikka tokihan se on se valkoinen naamio joka paremmin jää mieliimme.
Tähdet: *****
Halloween - Naamioiden Yö
6 kommenttia:
Bloodrayne on pelottava tekele, mutta ihan muista syistä kuin Halloween tai Manaaja... :D
First Bloodissa taitaa kuolla tasan yksi ihminen ja sitäkään Rambo ei varsinaisesti itse tappanut. Nelosessa Johnny-boy korjaa tämän virheen ottaen hengiltä joku rontti 250 heeboa...
Näin on, se on se mulkerokyttä joka putoaa helikopterista.
Vaikka pidänkin ensimmäistä Painajaista Elm Streetillä sinä parhaimpana kauhuleffana, niin ei Halloween myöskään kovin kauaksi jää, sillä Halloweenissa on tosiaan todella ahdistava tunnelma läpi elokuvan, mikä tahditti tietenkin Carpenterin loistava Halloween Theme.
Tuossa viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa sinfoniakonsertissa, jossa oli tarjolla musiikkia kauhuleffoista (ja Twin Peaksistä) ja harmitti, että alkuperäisen Halloween Themen tilalla oli H20-versio (The Boogeyman). Tylsää!
Mielenkiintoista nähdä, mitä mieltä olet näistä kaikista jatko-osista.
No, jos me puhumme oikeasti kaikkien aikojen parhaimmasta kauhuelokuvasta, valinnasta jota en halua tehdä, niin itse kyllä varmaan kallistuisin jonnekin Caligarin suuntaan.
Ensimmäinen Elm Street on loistovalinta ykköspallille ja itsekin nostan se hyvin, hyvin korkealle.
Olen odottanutkin kärsivällisesti, että kunhan saan omani kirjoitettua voin käydä lukemassa sinun tekemäsi arvostelut, jotta näen olemmeko kiinnittäneet huomioita samoihin seikkoihin ja muuta tälläistä kivaa.
Minähän en ole katsonut tätä leffaa äidinmaidossa vaan vasta tuokio sitten. Ja oli kyllä pirun vaikuttava. MM on yksi harvoja pahiksia, jotka on jäänyt mieleen kummittelemaan. :)
Skippasin kirjoituksesi jatko-osista, kun on ne vielä katsomatta.
Joo, ei niitä kannata lukeakaan.
Lähetä kommentti