Daybreak (2000)

Elokuva jossa on Ted McGinley, eli Scanman. Excellent!

Heti alkuun joukko kohtauksia joissa ei tunnu olevan mitään järkeä ja punaista lankaa.
Jonnekin kellariin kärrätään radioaktiivista jätettä joka roiskuu tappavasti, William O'Leary pistää päälle kaasunaamarin ja joku muu saa heti perään puhelun ja sanoo ettei hänelle saa soittaa.
Joku supernörtin näköinen kakara avaa oven Kevin Spaceyn viiden pennin kopiolle ja ei haluaisi lähteä, mutta lähtee joidenkin lahjakkaiden lasten tapahtumaan.
Mies jääkiekkoilee, tulee kotiinsa ja käsissä on kasa avaamattomia laskuja. Sama mies näkee kohta painajaista jossa ajaa melkein kolarin jonka seurauksena makaa verisenä maassa ja auto räjähtää tappaen hänen lapsensa.
Joku nainen tulee raiskatuksi ja on seuraavaksi puhumassa siitä jossain tukiryhmässä.
Lisäksi meillä on vankilasta vapautuva pikkurikollinen uhkean tyttöystävänsä kera.
No, nämähän ovat tietenkin elokuvan hahmojen esittelyä, mutta koska niissä ei kerrota kuka kukin on, niin eipä niistä vielä tässä vaiheessa paljoa hyötyä ole.
Edellä mainittu jääkiekko-autokolari-laskumies on Dillon Johansen (Ted McGinley), entinen jääkiekkolupaus ja nykyinen traumatisoitunut L.A.:n liikennelaitoksen leväperäinen, mutta ah, niin kovin pidetty pikkupomo, josta etenkin isoboss Stan Marshall (Roy Scheider) pitää. He naljailevat homovitseillä ja Stan haluaisi kovasti ylentää Dillonin, mutta traumat estävät miestä haluamasta ns. ihmisten ilmoille. Jsotain syystä Dillonia kutsutaan myöhemmin elokuvassa nimellä Dillon Hall, vaikka missään vaiheessa ei mainita hänen muuttaneen nimeään.
Sitten iskee maanjäristys, metro sekoilee ja kuinka ollakaan junailemassa ovat supernörtti Newton (Adam Wylie), raiskattu nainen Savanna (Ursula Brooks) ja pikkurikollinen Griffin (Mark Kiely) kera uhkean tyttöystävänsä Suzy (Jaime Bergman.) Juna jumiutuu tunneliin ja hyvin, hyvin heikot tietokone-efektit näyttävät talojen sortuvan. Dillon juoksee junan luokse apuun ja sopivasti tunneli sortuu hänen takanaan jumittaen hänet muiden seuraan. Kyseessä on aika samankaltainen elokuva kuin vuonna 1996 ilmestynyt Stallonen Daylight, paitsi että tällä elokuvalla on aivan killeribonus mukanaan. Muistatteko sen alun radioaktiivinen jäte-maininnan? Miten niin ette, eihän siitä ole vasta kuin hetki kun kerroin siitä. No kuitenkin, sopivasti juuri sinne tunneliin jonne juna jumiutui on ilkeä apulaispormestari Ellis (Ken Olandt) dumpannut radioaktiivista jätettä. (Tähän perään Kovan Lain dum duh-ääniefekti.) Joten hän on se puhelimeen vastannut henkilö.
Siispä sitä ollaan jumissa tunnelissa, alueella on radioaktiivista jätettä, joten mitä jos juna syttyisi vielä tuleen. No jopas sattui! Ei huolta, sillä he rikkovat seinään reiän josta tuleva vesi sammuttaa tulipalon, mutta aiheuttaa tulvan joka voisi hukuttaa heidät. Hahaha! Hyvä tavaton sentään.
Tuttua meininkiä jossa ulkopuolella olevat ihmiset koettavat keksiä keinoa pelastaa ansassa olevat ja pahis koettaa estää sen ja ne jumissa olevat joutuvat lopulta tulemaan toimeen omillaan, kunhan ensin oppivat yhteistyön ja keskinäisen luottamuksen merkitykset.
Ansassa olevat henkilöt koettavat siis löytää pelastusreittiä ja sen vuoksi joudutaan siis kiipeilemään pohjattoman kuilun ylitse ja pukeutumaan roskakoriin. Öö, okei.
Haavat liimataan yhteen, eikä sähkökatkon vuoksi vähene valaistus.
Griffin jää romahtavan tunnelitulvan uhriksi ja muut löytävät ne piilotetut jäteastiat jotka ovat vaarassa räjähtää koska Ellis käskee avaamaan kaasuhanat räjäyttääkseen todistajat jotka menevät roskalaatikkoon suojaan räjähdykseltä. Kyseinen kaiken tappava räjähdys aukaisee sitten seinään reiän, jonka kautta ansassa olleet pääsevät turvallisesti ulkoilmaan ja apulaispormestari Ellis on pulassa radioaktiivisen jätteen vuoksi, vaikka miten ihmeessä lehdistö tietää vinkua Ellisille hänen jätesäilytyksestään kaupungin alueella kun se ei ollut vielä lehdistön, taikka kenenkään muun tiedossa kun siitä eivät ainakaan Dillon kumppaneineen ole ehtineet puhua ja paljastavat todisteetkin räjähtivät juuri äsken ilmaan.
Kaikki hyvin, traumat be gone.

Daybreak on UFO-tuntantoa ja kyseinen yritys tuottaa saman tason tavaraa kuin esimerkiksi Asylum taikka Syfy, joten heti ennakkoasenteeksi kannattaa ottaa se, että tulee näkemään erittäin halvan näköistä ja vasemmalla kädellä väännettyä silmäpuolielokuvaa. Kollegoidensa tapaan UFO:n elokuvat (mm. Manticore, Revenge of the Yeti, Reign of the Gargoyles, etc.) ovat lähes poikkeuksetta aina pirun hauskoja, vaikka se ei varsinainen tarkoitus ole ollutkaan. Lukekaapa vaikkapa tämä Reign of the Gargoylesin synopsis:
"During World War 2 a group of brave US Airmen are downed in Nazi controlled Europe, after their aircraft is attacked by Nazi-controlled mythological Gargoyles."
Eli kyllä, myös Daybreak tarjoilee ihan silkkaa roskaa, mutta jummi jammi se on hauskaa sellaista.

Ja kuten aina näissä elokuvissa, mukana on paljon tv-ohjelmista tuttuja naamoja ja yleensä joku aikoinaan korkeammankin profiilin esiintyjä, joka tällä kertaa on Roy Scheider. Vaikka väliäkö tuolla sillä yksikään heistä ei näyttele hyvin, mutta vähintäänkin elokuvan muuhun tasoon nähden sopivasti.
McGinleyn ja Scheiderin ensimmäinen yhteinen lyhyt kohtaus on kyllä oikeasti varsin nasevaa sanailua, että sen kohdalla uskaltaa kehua hyvää näyttelemistä.

Roskaa, mutta hauskaa.

Tähdet: ~
Daybreak