Alkuperäisiä epäluuloja Floydia kohtaan ei ollut auttanut se, että eräs puolisukulainen koetti kultaisessa menneisyydessä käännyttää minua yhtyeen ystäväksi ja tietenkin tyrkytti truu-tyyppinä Syd Barrettia, joka ei todellakaan tehnyt minuun vaikutusta. Ihan vain vihjeenä muillekin, että jos yritätte käännyttää jotakuta Floydistiksi ja kyseinen ihminen ei muutoin kuuntele saman lajityypin musiikkia, niin kannattaa aloittaa sieltä uudemmasta ja siirtyä hiljalleen Barrettiin.
No, lopputulos oli se, että The Division Bellin kautta minusta tuli suuren suuri menneen ja nykyisen Floydin ystävä, mutta musiikin suhteen en pidä edelleenkään Barrettista, vaikka henkilönä mies kiinnostava olikin.
Live at Pompeii on nimensä mukaisesti niiden rauniossa taltioitu keikka ja siltikään se ei aivan pidä paikkaansa, koska vain osa kappaleista on oikeasti äänitetty paikan päällä ja osa on esitetty livenä studiossa, mutta oikealla kuvaustavalla ollaan saatu kokonaisuus vaikuttamaan tavallaan samassa paikassa olevalta. Ymmärrettävästi niin raunioilla kuin studiossakaan ei yleisömassoja ole nähtävillä ja lopputulos onkin mielenkiintoisella tavalla sekä pienimuotoinen, että Floydmaisesti massiivinen, kuin Galactus syömässä planeettoja.
Muistini mukaan aiemmin hallussani olleessa VHS-versiossa oli vain keikkataltiointi ja piste, mutta tässä Director's Cut-levyssä (2003) on muutakin sälää, joten jos kuvaamani sisältö ihmetyttää niin syy saattaa olla siinä, tai sitten ei.
Ah! DVD:n ekstroissa on mukana erillisenä alkuperäinen versio ja kyllä se muistini oli oikeassa.
Mustaa, raketit syttyvät ja paukkuvat avaruuteen näyttämään ankeaa tätä julkaisua varten tehtyä tietokoneanimaatiota planeettojen liikkeistä. Echoes pt. 1 ja lähikuvia karvaisista naamoista ja lihaksikkaista patsaista. Yhtye on sekä amfiteatterin keskellä että myöskin studiossa, mutta musiikki soi hienona ja majesteetillisena. Väliin leikataan jotain kuvia metrosta, kaupungista, sun muusta ja ne ikävästi rikkovat hypnoottista tunnelmaa joka välittyy yhtyeen soitosta ja pitkistä hitaista kiertävistä kamera-ajoista. Tilannetta pahoinpitelevät myös välissä olevat haastattelupätkät, kohtaukset joissa yhtyeen jäsenet rupattelevat mitä aikovat syödä ja osuudet joissa näytetään Dark Side Of The Moonin äänityksiä, varsinkin kun tässä vaiheessa tuo levy oli jo valmis ja äänitystyötä oli lavastettu tätä elokuvaa varten. Pitkällisen harhailun jälkeen palaamme ajoittaisten laavapurkausten myötä keikkaosuuteen ja Careful With That Axe Eugene tuo jotenkin mieleen Goblinin.
Haastatteluja ja nopeutettua veneilyä, kakofoniaa. Välillä jopa musiikkia ja hauskasti One Of These Days kuvaa lähes yksinomaan Nick Masonia rummuttamassa, mutta ei se mitään.
Kinastelua piirakasta, Dark Sidea ja nenäkkäitä vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin.
Echoes pt. 2.
Silloin kun Live at Pompeii keskittyy siihen liveosuuteen niin se toimii täydellisesti. Bändi on huipputerässä. Musiikki on haastavaa, mielenkiintoista ja saa huojumaan nautinnollisessa transsissa. Mutta sitten ne väliin laitetut äänityssessioiden kuvaukset, lyhyet haastattelupätkät ja muu sälä vain tuntuvat samalta kuin televisiokanavoiden logot ruudun yläreunassa, turhilta ja häiriinnyttäviltä. Sinänsä sitä ruokakeskustelua lukuunottamatta ne haastattelut ja jopa ne feikatut Dark Side-äänitysosuudet ovat kiintoisia, mutta ne ovat tyylillisesti bonusmateriaalia joiden tulisi olla irrallaan muusta elokuvasta. Siispä tämän julkaisun suhteen parhaimmat ja miellyttävimmät tunnetilat saa koettua kun katsoo sen ylimääräisestä tilpehööristä riisutun alkuperäisen version joka ironisesti on juuri bonusmateriaalina.
Ja ne tietokoneanimaatiot olisi voitu kyllä suosiolla unohtaa, sillä jos niitä ei kerran tehty vuonna 1972 niin ei niitä olisi tarvinnut tehdä myöhemminkään.
Live at Pompeii on erittäin hieno kokemus sen näyttäessä yhtyeen suuressa musiikkillisessa luomisvimmassa, mutta jos ei ole entuudestaan Pink Floydin ystävä niin sen visuaalinen rosoisuus yhdistettynä psykedeeliseen musiikkiin saattaa olla liian suuri pala nautittavaksi. Mutta jos on edes hieman utelias, niin tämä on parhaimmillaan kuin musiikillinen versio Freddy Kruegerin maailmassa olevan Pikku Nemon uniseikkailuista.
Tähdet: ****
Pink Floyd: Live at Pompeii
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti