Näin Koulutat Lohikäärmeesi (How To Train Your Dragon, 2010)

Blurin jäseneltä näyttävä Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on skottilainen (?) viikinki joka haluaa olla kunniaksi suurelle lohikäärmeentappajaisälleen Aimolle (äänenä Gerard Butler), mutta huomaa olevansa viherpiipertäjä joka lohikäärmeiden lahtaamisen sijaan olisi mielummin leipuriviikinki. Saatuaan pyydystettyä legendaarisen Yön Raivona tunnetun lohikäärmeen ja vapautettuaan sen, Hikotus on varma siitä ettei hänestä ole tappajaksi. Sääli vain että samaan aikaan isä passittaa pojan lohikäärmeentappajakoulutukseen.
Kun isä on miehineen etsimässä lohikäärmeiden pesää tehdäkseen lopullisesti selvää ikiaikaisista vihollisistaan, löytää Hikotus Yön Raivon eräästä laaksosta pyrstönsä loukanneena ja täten kyvyttömänä lentämään. Hikotus alkaa huomaamaan Yön Raivon olevan yllättävän lempeä eläin ja jos näin on, niin kenties muutkin lohikäärmeet voisivat olla muuta kuin vihollisia. (Yön Raivo muistuttaa aika paljon mustaksi värjättyä Pokemonia Mew, jota hauskasti myös Splicen Dren muistuttaa.)
Nyt Hikotus opiskelee tappajaksi, ihastelee Kirsten Dunstilta näyttävää kovistyttö Astridia (äänenä America Ferrera) ja samalla leikkii Yön Raivon kanssa. Hikotus rakentaa Yön Raivolle eräänlaisen pyrstöproteesin ja nyt legendojen murhalentokäärme pääsee jälleen nousemaan ilmojen kuninkaaksi.
Muiden nuorten opetellessa tehokkaimpia keinoja vuodattaa lohikäärmeiden verta, opiskelee Hikotus keinoja voittaa lohikäärmeet rairuohon ja kutittamisen avulla, mikä tuottaakin tulosta koska Hikotus nousee koulutuksessa pisimmälle päässeeksi. Astrid rupeaa ihmettelemään Hikotuksen edistymistä ja outoa käytöstä, sillä poika katoaa aina vähän väliä mennäkseen Yön Raivon luokse.
Hikotus lentelee Yön Raivon kanssa ja etsintöjen osoittauduttua tuloksettomiksi kotiin palaava Aimo saa hämmästyksekseen kuulla kyläläisten olevan ylpeitä pojan edistymisestä. Mitä kyläläiset ja isä eivät tietenkän tiedä, on se että Hikotus pyrkii nimenomaan löytämään keinoja olla vahingoittamatta lohikäärmeitä ja tietenkin sitä, että poika on ystävystynyt kaikkien aikojen pahimpana pidetyn pedon kanssa. Eteen tulee kuitenkin hetki kun Hikotuksen pitäisi viimein suolistaa lohikäärme ja tämä saa pojan harkitsemaan kotoaan karkaamista Yön Raivon - tai Hampaattoman kuten poika nyt eläintä kutsuu - kanssa. Astrid kuitenkin seuraa Hikotusta ja nyt pojan täytyy paljastaa totuus tytölle ja osoittaa etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Yön Raivo vie Hikotuksen ja Astridin etsittyyn lohikäärmeiden pesään ja täällä nuorukaiset saavat huomata lohikäärmeiden olevan eräänlaisia muurahaisia jotka kantavat ruokaa aivan helvetin isolle jättilohikäärmeelle josta ihmiset eivät ole tietoisia.
Kotona Hikotuksella on vaikeuksia päättää kertoako isälleen ja muille viikingeille pesän sijainti ja siitä mikä siellä on, vaiko olla vain hiljaa. Lohikäärmetappokoulutuksen loppukokeessa Hikotus päättää todistaa lohikäärmeiden olevan kilttejä jos niille on kiltti, mutta tilanne menee sen verran poskelleen että Yön Raivo päätyy vangituksi. Aimo kieltää poikansa ja aikoo vangitun Yön Raivon avulla löytää lohikäärmeiden pesän.
Viikingit löytävät pesän, mutta ovat heti pulassa kun jättilohikäärme aloittaa riehumisensa. Mutta onneksi Hikotus saapuu paikalle, Yön Raivo vapautetaan ja Aimo on ylpeä pojastaan.
Jättilohikäärme voitetaan ja nyt ihmiset ja lohikäärmeet ovat ystäviä.

Ensinnäkin, miten tämä elokuva voi olla IMDb:n toplistalla (tätä kirjoittaessani sijalla 181) ja miten ihmeessä lähes poikkeuksetta kaikki lukemani arviot ovat olleet yltiöpositiivisia, neljästä viiteen tähteen. Mitä ihmettä minulta jäi huomaamatta? Ei tämä minunkaan mielestäni huono ollut, mutta ettäkö noin hyvä? Kaukana sellaisesta.

Tarina oli ihan kiva Billy Elliot-lohikäärmeillä, tai vaikkapa tuo Roller Girl... lohikäärmeillä.

Animaatio oli ihan kivaa Kinderyllätysdesignia, mutta ei mitenkään nykystandarteista poikkeavaa.

Ääninäyttely oli korkeintaan ihan kivaa. Sain jotenkin hyväksyttyä viikinkien aksentin, mutta en todellakaan Jay Baruchelia. Toki hänellä on hahmonsa luonteeseen sopiva nörttiääni, mutta hänen äänensä on narinastaan huolimatta aika väritöntä samaan tapaan kuin jonkun Ashton Kutcherin. Sama pätee America Ferraraan, jota en tunnistanut äänestä laisinkaan ja siispä katson siinäkin tapauksessa nimen olleen ääntä suurempi. Ääninäyttely tuo kuitenkin hahmoille suuren osan persoonallisuudesta, joka nyt jäi valtaosalta toteutumatta.

John Powellin musiikki oli ihan kivaa.

Kaikki tuntuu kuitenkin jäävän liikaa siihen ihan kivaan. Elokuva oli viihdyttävä, varman päälle tehty, mutta siinä ei ollut yhtään mitään yllättävää, tai erityisen koukuttavaa ja se alkoi samantien katselun jälkeen luisumaan pois mielestä.
Hyvää elokuvassa oli se, että lohikäärmeet eivät puhuneet, mutta ehdottomasti parasta olivat ihan alussa näkyneet lampaat.

Ei ole ilmeisesti lohikäärme-elokuvissa Dragonheartin voittanutta.

Tähdet: **
Näin Koulutat Lohikäärmeesi