Warlock (1989)

Elokuva alkaa sieltä jostakin kaukaa historiasta, vuodesta 1691.
Olemme pienessä Bostonilaisessa kylässä, jossa eräässä tornissa säilytetään vankina kahlehdittua miestä. Tätä miestä odottaa roviolla polttaminen.
No, kyseessä onkin Warlock, Saatanan poika. Joten tuomio lienee oikeutettu.
(Oikeastaan Warlock on vähän niin kuin ottopoika, ei verisukulainen.)
Innokkaimmin Warlockin kuolemaa odottaa hänet vanginnut Redferne (Richard E. Grant). Warlock kun oli pistänyt lihoiksi Redfernen vaimon.
Kuinka ollakaan, taivas aukeaa ja syntyy aikapyörre jonka avulla Warlock pakenee. Redferne ei luovuta, vaan hyppää mukaan pyörteeseen.
Warlock päätyy nykyaikaan, vuoteen 1988 ja asuntoon jossa asuu pinnallisuutta huokuva Kassandra (Lori Singer.)
Tapettuaan Kassandran kämppäkaverin, Warlock vierailee meedion luona ottaakseen yhteyden isäänsä, saadakseen selville miksi hän oli päätynyt juuri tähän nimenomaiseen aikaan.
Warlockin tehtävänä on etsiä Grande Grimoire, Saatanan raamattu joka on jaettu kolmeen osaan. Yhteenkoottuna Grande Grimoire aiheuttaa maailmanlopun ja vaikka se kuulostaa kivalta, niin se ei varmaan sitä ole.
(Jos tämä kirjateema kuulostaa tutulta, niin se johtunee Roman Polanskin elokuvasta Yhdeksäs Portti.)
Seuraavaksi Kassandran luokse saapuu Warlockia jahtaava Redferne, joka lähes ensitöikseen joutuu poliisin haaviin. Kukaan ei tietenkään usko kun Redferne selittää Warlockin tuhoavan koko maailman.
Kassandra on aikeissa lähteä pois kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta juuri tuolloin Warlock palaa takaisin. Sopivasti juuri Kassandran asunnossa olevan antiikkisen pöydän sisällä on osa Saatanan raamatusta. Saatuaan sivunsa, Warlock langettaa vielä kiitoksena Kassandran päälle kirouksen jonka ansiosta neiti vanhenee parikymmentä vuotta päivässä.
Ulkonäöstään huolestunut Kassandra käy noutamassa nykyajasta hämmentyneen Redfernen poliisiasemalta ja yhdessä he lähtevät jäljittämään Warlockia.
Matkalla nähdään kuinka Warlock keittää pikkupojasta taikajuomaa ja kuinka Redferne luulee tupakoitsijaa noidaksi koska tämä hallitsee tulta.
Kassandran kirous saadaan kumottua ja neiti haluaa palata kotiinsa, unohtaa Warlockin. Redferne kertoo Kassandralle maailmanlopusta ja saa Kassandran mielen kääntymään, joten jahti jatkukoon.
Warlock on nyt saanut käsiinsä kaksi osaa Grande Grimoiresta ja vain yksi on löydettävänä. Kassandra ja Redferne päättävät keskeyttää Warlockin jahtaamisen ja sen sijaan koettavat ehtiä saamaan puuttuvan osan kirjaa itselleen ennen kuin Warlock ehtii paikalle. He löytävätkin viimeisen osan hautausmaalta, Redfernen haudasta. Siis sen oikeassa ajassaan kuolleen Redfernen.
Warlock saapuu paikalle ja Redferne saa houkuteltua Warlockin reiluun mano y mano-kamppailuun. Siispä hiekkaa silmiin.
Warlock saa lopulta kirjan kootuksi ja on juuri lukemaisillaan Jumalan oikean nimen takaperin, aiheuttaakseen maailman tuhoutumisen, kun Kassandra ehtii sopivasti iskemään injektioruiskullaan suolavettä Warlockin kaulaan. Noidat kun eivät oikein välitä suolasta.
Siispä Warlock roihuaa ja mätänee luurangoksi, ja Redferne viimeistelee asian tallomalla Warlockin kallon mössöksi.
Aikapyörre nappaa Redfernen mukaansa ja palauttaa hänet kotiinsa.
Kassandra ottaa Grande Grimoiren ja käy hautaamassa sen suola-aavikolle.

On uskomatonta että tämän erittäin viihdyttävän hyväntuulisen kauhuelokuvan on ohjannut Steve Miner. Mies joka on vastuussa Halloween-sarjan masentavimmasta osasta (H20) ja oksetuksesta joka väittää olevansa Day Of The Deadin remake.

Warlockissa on muutama erittäin onnistunut idea. Pidin esimerkiksi kovasti siitä kun Warlock nykyajassa ollessaan vierailee huijarimeedion luona ja pyytää tätä ottamaan yhteyden isäänsä. Huijarimeedio teeskentelee kanavoivansa Warlockin isää, kunnes saa kauhukseen huomata, että Warlockin isä todellakin ottaa tämän meedion radiokanavakseen.
Hauska oli myös Kassandran mainita Redfernelle että Maapallo on pyöreä ja vastaus siihen ”olen tiennyt sen jo kaksi vuotta.” No, minua se nauratti.
Mainio idea oli myös se, että Warlock oli aina jollakin tavalla yhteydessä koskettamiinsa paikkoihin ja asioihin. Joka ilmeni muun muassa siten, että iskemällä naula Warlockin jalanjälkeen, voi häntä vahingoittaa. Ei ehkä mikään iso juttu, mutta kun elokuvassa on runsaasti näitä vekkuleita seikkoja, niin on hienoa kuinka tekijät ovat osoittaneet mielikuvituksen käyttöä.

Julian Sands on aivan loistava Warlockina. Hänellä on sopivasti huumoria mukanaan jotta hahmo on samalla jopa hauska ja niin ilkeä paskiainen, että siinä ei erillistä Saatanaa tarvita.
Lisäksi Sands on komea pirulainen.

Richard E. Grant on myös varsin mainio noidanmetsästäjän roolissaan.
Jos jotain, niin häntä on aika vaikea ottaa vakavasti missään vaiheessa elokuvaa. Osittain kyse on siitä, että Redferne-hahmon kautta osoitetaan Warlockia enemmän sitä kuinka nämä miehet ovat väärällä aikakaudella ja siitä syntyy humoristisia tilanteita.
Mutta osa vakavuuden poissaolosta tulee puhtaasti siitä kuinka Grant itse on erityyppisessä ympäristössä kuin muulloin urallaan. Grant ei ole toimintanäyttelijä, mutta juuri hänen väärässä roolissa olemisensa sopii Redfernen hahmoon kuin sika joulupöytään.

Lori Singer.
No, ei hän huono ollut, mutta ei järin mieleenpainuvakaan. Ehkä kyseessä on se että hahmo oli kirjoitettu pinnalliseksi, jota oli tarkoituskin esittää hiukan ylivedetysti.
Tai sitten Singer vain on jokseekin ärsyttävä luonnostaan.
Lopputulos on kuitenkin se, että Singerin hahmo jää sellaiseksi johon olisi voinut kuvitella useita muitakin näyttelijöitä. Singer ei tee hahmostaan omaansa, samaan tapaan kuin Grant ja Sands.

Warlock on kieli poskessa tehty kauhuelokuva, joka sisältää joitakin hyvin ilkeitä kohtauksia, mutta ei onneksi sorru verellä ja suolilla mässäilyyn.

”Ota siunattu vasara. Hänet voi vammauttaa!”

Tähdet: ****
Warlock
...NOIR