perjantai 30. marraskuuta 2018

The Vampire Bat (1933)

Euroopaan englanninkielisimimmässä saksalaiskaupungissa tapahtuu kauheita: yön pimeydessä ihmiset päätyvät kuolettavan verenhukan uhreiksi ja ilmiön epäillään johtuvan vampyyrin läsnäolosta. Kaupunginvaltuusto on vakuuttunut syystä lukiessaan jotain mytologiakirjaa ja kun ryhmän skeptikko, Karl (Melvyn Douglas) kysyy ivallisesti voisiko kyseinen vampyyri olla vaikkapa lepakko kuin ihminen saa hän aukottoman vastauksen, että vampyyri voi muuttua lepakoksi, joten siitäs sait. Hienoa muuten on miten kaupungin johtohenkilöstö jaetaan kahtia, että on elegantti Karl ja tukka sekaisin olevat pallosilmäiset hikiset hysteerikot eli kaikki muut ja täten on aika selvää kumpi puoli on oletuksissaan oikeassa: jälkimmäiset tietenkin. Joskin erästä verenpuutoksesta kärsivää potilasta hoitava tohtori Otto (Lionel Atwill) kallistuu Karlin mielipiteen suuntaan, että ehkäpä sittenkin. Hmm...
Mainittakoon muuten, että dvd:n takakannessa oleva juonikuvaus kertoo hieman vahingossa mikä tai kuka on syypää. No, siellä on kuten arvata saattaa hullu tiedemies joka tarvitsee verta mielipuolisten kokeidensa avuksi.
Holy shit! Dwight Frye esittää nykivästi hermostunutta sekopäätä joka naureskelee epäsopivasti ja puhuu ihaillen vampyyreista/lepakoista eli on tismalleen sama tyyppi kuin Tod Browningin Draculassa jossa esitti Renfieldia.

The Vampire Batia katselessa tulee jonkinlainen déjà vu-fiilis kun jokin siinä tuntuu niin kovin tutulta. Juoni hulluine tohtoreineen sekä vampyyrimeininkeineen on yhdistelmästään huolimatta jo koetun oloinen ja ideansa vuoksi vieläpä kahdesti, lavasteissa on jotain jo nähtyä vaikka kovasti niitä piilotellaankin normaalia vähäisemmällä valaistuksella ja kun musiikissakin vierailee sävellyksiä joiden voisi vannoa kuulleessa jo jossain muuallakin niin hetken sitä puntaroi josko on jo katsonut The Vampire Batin aikaisemmin, mutta on silti varma ettei. Ei siis vaadi juurikaan aivosolujen vaivaamista ymmärtääkseen, että vaikka The Vampire Bat ei suoraan kierrätäkään aiempien elokuvien kuvamateriaalia niin se on selvästikin kiireessä tehty rahastus joka kulkee joissakin seikoissa niin matalan aidan ylitse että voisi kyllä ihan yhtä hyvin tehdäkin sen liikkuvien kuvien lainaamisen. Ei tämä yhtään sekopäätohtoristaan huolimatta hullumpi leffa ole ja vaikka siitä tosiaan tulikin hetkittäin enkös mä just katsonut tämän-fiilis niin tykkäsin esimerkiksi siitä tieteen ja taikauskon sekoituksesta joka ei nyt edes tuolloin täysin uniikki ollut, oli se kuitenkin vampyrismin selityksessään hyvä ajatus kääntää vielä suursuosiossa olleen Bela Lugosin versio toiseen näkemykseen. Kokonaisuuden toteutus ei ole laisinkaan huonompi edes vaikka The Vampire Bat kuinka onkin nopesti kokoonkursittu teos ja siten sen kohdalla ei kenties kukaan ole tavallaan ehtinyt tehdä parhaimpaansa, on esimerkiksi näytteleminen siltikin kauttaaltaan varsin hyvää (huomioiden tietenkin tuon ajan esiintymistavat), juoni toimiva ja jännitys kulkee enimmäkseen toimivasti. Jälkimmäinen tosin kompuroi loppupuolella kun aika suuri osa elokuvasta käytetään uhrimäärän sekä herkkäuskoisten ihmisten pelkojen kasvattamiseen, joten kun ironisesti skeptikoiden aika käy vähiin niin käy myös elokuvan ja loppuselitykset pitää siten käydä läpi aikamoisessa kiireessä. Joskin oikeastaan ainoa varsinainen ärsyttävä ja siten elokuvaa pilaava asia on Dwight Frye, joka kyllä puolustuksekseen esiintyy varsin hyvin, mutta hänet on pistetty aivan liian kopiokonemaisesti toistamaan Renfield-osansa ja se ei pelkästään tunnu jumiutumiselta rooliin, on myös pahin esimerkki siitä vanhan kierrätyksestä joka toisin kuin muut lainat on näkyvyytensä vuoksi ikävästi silmiinpistävin. On tämä siitä huolimatta varsin miellyttävää katseltavaa ja hullun tiedemiehen re-animatormainen motiivi (huom. nimenomaan Re-Animator, ei Frankenstein) saa pohtimaan, että kuinkahan moni myöhemmin tullut elokuva on saanut inspiraationsa The Vampire Batista ja onnistunut vaikuttamaan yksilöllisemmältä vain koska mahdollinen alkuperä on vaipunut unohduksiin. Se ainakin on varmaa, että vaikka The Vampire Bat ei kenties sitä keksinytkään niin se käyttää apunaan temppua joka on toistettu sittemmin niin monta kertaa, että niitä ei jaksa edes laskea. Tässä kun kaupungin johtajat vakuuttavat, että nyt on kaikki hyvin ja rauha maassa kun hirviö on tapettu, mutta vastaanväittäjät osoittavat että tapoitte väärän hain, se oikea on edelleen tuolla ulkona.

Tähdet: ***

perjantai 23. marraskuuta 2018

Maximum Conviction (2012)

Ex-black ops-mies Cross (Steven Seagal... ja tottakai ex-black ops. koska kyseessä on Seagal ja hän ei voi olla vain perusäijä vaan aina... AINA pitää olla jokin supersotilas, tms.) on kaverinsa Manningin (Steve Austin) kanssa jonkinlaisia turvallisuuskonsultteja ja nyt heidän vastuullaan on erään salaisen vankilan sulkeminen, jonne he ovat tästä syystä tyhjennyksen ohella sijoittaneet kaksi naisvankia lisää. Vankilassa olevat asukkaat ovat kellon ympäri-nonstopkiukkuisia ja luulisi että kaiken sen 24h-raivoamisen jälkeen uni tulisi helpomminkin kuin vain Crossin hakattua heidät tainnoksiin, mutta niin vain pitää toimia. Niin ja jotain duon ammattitaidosta kertoo se, että kaikki tulevat ongelmat olisi varmaan saatu estettyä ennen alkamistaan jos henkilöllisyyksiä tarkastava Manning olisi heittänyt pihalle sen pahikseksi osoittautuvan tyypin jonka nimikyltissä oli eri nimi kuin työmääräyksessä ja Manning itse huomauttaakin siitä, mutta tyytyy vastaukseen että se toinen tyyppi on kipeä. No mutta kuitenkin, vankilaan on siis sulkemisaikoihin tuotu kaksi uutta vankia... kaksi uutta NAISvankia MIESvankilaan ja he ovat Samantha (Steph Song) ja Charlotte (Aliyah O'Brien) joista ensimmäinen väittää olevansa CIA:n kanssa yhteistyössä ja nyt entinen työntantaja tahtoo hänet tietojensa takia hengiltä. Totta hitossa se on juuri niin ja siksipä vankilaan iskee sisäpiirin avustuksella ilkeän Blaken (Michael Paré) johtama tappajajoukko hiljentämään Samanthaa, mutta ei huolta, siellä kun ovat myös Cross sekä Manning pitämässä huolen jotta vain pahikset (niin sekä CIA-tyypit kuin vankilan omatkin saastat) kuolevat, eikä varsinkaan Crossiin koske kukaan... ei siis kukaan koska hän on Steven Seagal. Elokuvan huipennus eli lopputaisto pääpahiksen ja sankarin välillä on siten tavanomaiseen seagaltyyliin aikamoinen antikliimaksi kun pahis voisi yhtä hyvin olla kädet sidottuna ja jalat amputoituna Seagalin hakatessa häntä, sillä mitään edes unissa nähtävää mahdollisuutta ei anneta. Hauskaa onkin kuinka elokuvan lisämateriaaleissa Paré itsekin toteaa, että Seagal on aina se tyyppi jota kukaan ei pääse lyömään vaan sen kuuluu olla jokainen kerta toisinpäin ja siinäpä se sitten onkin: Seagal 101.

Michael Paré on tässä elokuvassa niin muovisen näköinen, että jos hän ei ole digitaalinen tehoste niin on tainnut botoxia kulua useampikin tuubillinen.

Perinteistä yllätyksetöntä B-toimintaa joka saa hieman hyvänmiehenlisää siitä, että isommat olivat hieman koulukiusanneet Maximum Convictionin tuotantoa ajamalle heidät pihalta pois kun Man of Steelia oli haluttu toteuttaa samassa kuvauspaikassa. Seagal on tietenkin jälleen kerran omnipotentti jumalhahmo josta kaikki puhuvat peläten ja johon kukaan ei pääse koskemaan sormellakaan, joskin tietenkin tässä vaiheessa uraansa hän varmasti kyllä pystyy nuijimaan pihvit mureaksi mutta elokuvallisena toimintatähtenä muistuttaa enemmänkin sitä lisäaineistettua nautaa josta se pippuroitava liha tulee. Onneksi strobovaloilla ja hysterialeikkauksella saadaan hänet edelleenkin näyttämään mieheltä jolla on jonkinlaista energiaa, mutta kyllä hengästynyt puuskutus höyrystää kuvaa nollanäkyvyyteen saakka. Lienee siis jälleen kerran Seagalin egon ansiota se, että lähes jokainen kerta kun elokuvassa joku puhuu hänen roolihahmostaan niin siihen liitetään mukaan titteli nero kungfumestari tai jotain muuta vastaavaa osoittaakseen, että Seagal on edelleen vähintään omasta mielestään universumin valtias. All hail king Seagal.
Ei se mitään, toimintaelokuvana tämä on kuitenkin Seagalin 2010-luvun paremmalta puolen ja osittain siitä lienee kiittäminen ratkaisua jakaa edes jonkin verran mäiskettä Austinin kannettavaksi jolloin liikoja leppotaukoja ei jätetä eikä kaikkea sentään koeteta piilottaa halpahintaisten leikkausratkaisujen taakse. Pari ketterämpää jalkatyöskentelykohtausta annetaan vieläpä muille, nuoremmille sivuosanäyttelijöille suoritettavaksi, mutta ei näitä kannattaisi tehdä edes puolitoistatuntia pitkiksi kun 70 minuuttiakin on selvästikin vaikea täyttää. Siltikin sopivasti räiskintää, tarpeeksi kädenliikkeitä ja vaikka etenkin alussa kuvaus on kuin juopuneella niin suurin osa elokuvasta ei sentään näytä pelkältä perjantaibileissä tehdyltä kotivideolta. Viihdyttää siis ihan kelvollisesti.

Tähdet: **