Selliä kullekin (Cellmates, 2011)

Ku klux klanin suurvisiiri Leroy (Tom Sizemore) tuomitaan kolmeksi vuodeksi hillbillyvankilaan ja siellä hän perunoita poimiessaan saa nopeasti huomata kuinka maailma kulkeekin jonkun muun kuin hänen pillinsä tahdissa, sillä klaani ei odota vaan nopeasti äänestää itselleen toisen johtajan ja kun yhtälailla punaniskarasistisellitoveri menee ja kupsahtaa niin uudeksi kämppikseksi tulee tottakai meksikolainen Emilio (Héctor Jiménez). Vau, radikaalia! Aivan käsittämättömän uniikki idea pistää rasismikomediassa juurikin syvän etelän murteinen rotusortaja yhteen laittoman meksikolaissiirtolaisen kanssa. Nyt en tiedä voinko jatkaa pidemmälle sillä tämä oli kyllä aikamoinen mindblowfuck. Mitä seuraavaksi, joku yritysjohtaja myöntää ettei vika aina olekaan työntekijöissä vaan johtajien päätöksissä ja sen seurauksena kohdistaa yt-neuvottelut itseensä ja kaltaisiinsa? Ei nyt sentään hulluja puhuta.

Emilio on kiltti heppu joka on ärsyttävä vain koska puhuu small talkia tauotta ja kunhan Leroy on ensin muutaman kerran irvistellyt ja jakanut sellin piirtämällä viivan siihen kohtaan johon on jo malliksi piirretty viiva jakamaan selliä voi hän ystävystyä uuden toverinsa kanssa, auttaa häntä vähemmistöryhmien ihmisoikeusasioissa, pyytää apua rakastuessaan vankilaa siivoavaan Madalenaan (Olga Segura) joka luonnollsiesti Emilion tavoin on myöskin meksikolainen ja niin on Leroy ymmärtänyt kuinka me kaikki olemme samanlaisia vaikka pigmentti ei olisikaan.

Kiinnitetäänpä hieman huomiota Selliä kullekin-elokuvan kansikuvaan (kts. alhaalta, mistäs muualta):

"Räävitön buddy-komedia" ja "rohkea, ovela ja hulvaton satiiri suoraan komediataivaasta. Et pysty lopettamaan nauramista!" sekä kieltämättä näihin väitteisiin sopiva kuva joka luo ajatuksia vastentahtoisesta pariskunnasta ja siihen kuuluvasta huumorista joka varmasti on lähempänä ala- kuin yläpäätä. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki tämä on silkkaa bullshittia. Selliä kullekin ei ole jotain Adam Sandler potkii kääpiötä killuttimiin-komediaa vaan se on lämminsydäminen ystävyys ylittää esteet-tarina joka on huomattavasti enemmän Lasse Hallströmia kuin mustuneita kasseja. Jos Selliä kullekin seisoisi janalla jonka toisessa päässä on Harold ja Kumar: pako Guantanamosta ja toisessa päässä Shawshank Redemption niin se ei olisi lähimaillakaan Shawshankia, mutta ainakin pää pystyssä katsoisi sinne päin. Olin oikeasti hyvin yllättynyt, että kaikki se väitetty räävittömyys tai vastaava jäikin vain olikos se nyt yhteensä kolmeen pikaisesti montaasina esitettyyn Leroy kuristaa Emiliota kuin Homer Bartia-pätkään ja koko muu elokuva oli tavallisten ihmisten rauhaisasti kulkeavaa lempeää keskustelua jossa molempien erona oli vain kasvatus ja napaa pidemmälle ulottuvien näkökulmien puuttuminen lähiympäristöstä. Selliä kullekin ei ole räävitön, se ei ole rohkea, ovela, hulvaton eikä satiirikaan, mutta totta on ettei nauramista voi lopettaa... jos sitä ei kerran aloitakaan. Tässä tapauksessa reaktio kun on enemmänkin "oih, kuin söpöä" samalla tavalla kuin nähdä töppöjalkainen koiruliini hassuttelemassa.

Samperin kliseinen aina paksuja aksentteja myöten ja kun elokuva jo heti aloitusmonologissaan kertoo odotetun lopputuleman niin jännite puuttuu, mutta oli silti ehdottomasti mukava huomata elokuvaa kohtaan olevien ennakkoluulojen olleen vääriä, eikä sitä siksi että olisi hierottu väkisin jotain kiusantekoa kasvoille. Tämä oli mukava pikkuinen draamakomedia.

Kuinkakohan vaikeaa se olisi ollut antaa Jiménezille sama vankinumero kansikuvaan kuin itse elokuvaan? Mahdotonta!

Tähdet: **

Selliä kullekin

King of California (2007)

Charlie (Michael Douglas) pääsee pöpilähoidosta tyttärensä Mirandan (Evan Rachel Wood) luokse asumaan ja tässä isä-lapsi-suhteessa isä on se vastuuton lapsi kun tytär kantaa aikuisen viittaa. Vielä alaikäisenä Miranda onkin joutunut ottamaan perheenpään roolin oman lapsuutensa kustannuksella ja nyt vaikka Charlie vaikuttaakin aiempaa selväjärkisemmältä (ei vaikuta) on hän kaikesta terapiasta ja muusta hoidosta huolimatta edelleen sellainen pienestä innostuva keskittymiskyvytön ns. hajamielinen professori joten ei häntä voi jättää ilman valvontaa. Kauaa ei kestäkään kun Charlie palaa vanhoille tavoilleen ja vaikka kuinka Miranda koettaa pysytellä jalat maassa saa isä houkuteltua tyttärensä aarteenmetsästysretkelle joka tarkoittaa muun muassa murtautumista ostoskeskuksen lattian läpi koska siellä se muinainen Espanjalainen kulta-aarre lymyilee.

Perusopetukset, eli kireä realisti ymmärtää hieman vapautua ja taivaanrannanmaalari ottamaan vastuuta teoistaan.

Voitin tämän elokuvan Mutaa vai tähtiä?-blogin järjestämässä arvonnassa vuonna 2013, joten nyt oli sopiva aika katsoa se. Ei, ei sen toimitus kestänyt näin kauaa, ainoastaan oikeaan fiilikseen pääseminen.

Kannessa on maininta ettäkö King of California olisi "sairaanhauska komedia Sidewaysin tekijöiltä" ja minä rakastan Sidewaysia, mutta vertauksena se on sinänsä ontuva, että kyllä, molemmissa elokuvissa on toki keskenään samaa äkkiväärän sydämellisen lämpimän ihmissuhdekomedian henkeä, mutta sairaanhauska ei kumpikaan ole. Hauska kylläkin, mutta sairaanhauska kuulostaa sanavalintana enemmänkin rehvakkaan energiseltä kreisikomedialta, ei  joltain jossa toki on "kreisejä" ihmisiä ja tilanteita, mutta joka kuitenkin on hieman vinksahtaneiden joskin silti edelleen aitojen ihmisten normaalia tragikoomistakin elämänkuvausta joka on samaan aikaan sekä melankolista kuin myöskin hymyilyttää. Eli juuri sellaista kuin esimerkiksi Sideways tai Little Miss Sunshine tai Rushmore tai varsinkin Michael Douglasia ajatellen, Wonder Boys ovat. Joten jos sairaanhauska tuo mieleen joko kermakakun nassuun taikka ripulin epäkuntoisan vessanpöntön äärellä niin ei-jei, koska tässä tapauksessa komiikka on sitä, että kun muut lapset tekevät paperimassasta leikkimökin tai koirankopin pienoismallin niin vakava aikuiselta vaikuttava pikkutyttö tekee jonkin jesuiittapappien, tms. kirkon ja kasan ihmisiä jotka kuolivat koleraan. HAHAHAHAHA!!! Sairaanhauskaa! Ei, vaan niin sanotun mukavan erikoista. Joskin todettakoon samalla ettei tässä oikeastaan mitään niin genren vaatimuksista poikkeavaa ole jotta se nousisi edes parhaimpien tasolle, vaan jää juuri sinne katson mielelläni ja tykkään, mutta siirryn vaivatta seuraavaan-tasolle. Siellä on jopa se hilpeä viheltelevä banjomusiikki joka on olevinaan niin hassun erikoista kun ainakin luulee tilanteen olevan tarkoitettu dramaattiseksi ja naurahtaa surun kyynelten läpi. Oikeastaan ainoa joka tässä vaikuttaisi olevan kollegoistaan poikkeavaa on elokuvan keskittyminen lähes yksinomaan kahteen henkilöön joka tietenkin isä-tytär-suhdekuvauksena on loogista, mutta on sikäli ns. erilaista että yleensä vastaavat elokuvat oikein rakastavat tuoda mukaan suuremman näyttelijäkaartin myötä useita hahmoja jotka ovat enemmän kuin vähemmän friikkejä. Tietenkin tässäkin tapauksessa sivuosahahmot ovat myös hivenen muka erikoisia, mutta ovat selvästi jätetty duon varjoon. Siksi ei ole laisinkaan vaikea ymmärtää miksi Douglas oli intoillut tämän tekemisestä, sillä hän saa olla runsaasti esillä ja ovathan nämä tällaiset juuri roolienkin puolesta sellaisia elokuvia joita näyttelijät rakastavat ja joista katsojatkin pitävät, mutta hän on vetänyt niin paljon vahvempiakin esityksiä ja Wonder Boysin kohdalla tehnyt vaikuttavamman saman lajityypin elokuvan ettei siltäkään osin saa muuta kuin hyvän perussuorituksen hyvässä peruselokuvassa. Valitettavasti Woodin kohdalle jäänyt järkevä ihminen-osa tarkoittaa sitä, että hän enemmänkin tukee Douglasin iloittelua kuin on kulkemassa tasaisesti rinnalla. Siltikin, King of California on hyvin mukavaa katseltavaa vaikka nyt sattuukin vaikuttamaan lajityyppinsä rutiinityöltä.

Eikö muuten näytäkin siltä, että kannessa Douglasin pää olisi leikattu irti jostain muulta.

Tähdet: **

King of California