Prosperon kirjat (Prospero's Books, 1991)

12 vuotta sitten valtaistuimeltaan karkoitettu herttua Prospero (John Gielgud) elää tyttärensä Mirandan (Isabelle Pasco) kanssa syrjäisellä saarella ja haaveilee kostosta vihamiehiään kohtaan. Seuraa kaksi tuntia niin psykedeelistä menoa, että uima-altaan virtsaamalla täyttävä kerubimainen pikkupoika on niistä se tolkullisin ja siinä samalla Prospero oppii anteeksiannon voiman.

Yksinkertaisimmin sanottuna outous ei ole harvinaista Peter Greenawayn elokuvissa ja siten hänen aikaansaannoksiaan voi harvoin katsoa ilman ajoittaisia mitä hittoa?-ajatuksia. Äkkiseltään en muista yhtäkään Greenawayn elokuvaa jota en pitäisi ns. laatutyönä niin musiikilta, tarinalta, ohjaukselta, kuvastolta kuin näyttelijöiden suorituksilta, mutta helpommillaankaan hänen elokuvansa eivät sovellu pelkäksi ajantapoksi, viihteeksi ilman ajatuksia ja siten kaikista kehuistani huolimatta ne vaativat sen verran täydellisen hetken katseluun, että yksikin karva keitoksessa voi pilata kaiken nautinnon.
Prosperon kirjoissa John Gielgud vetää pääosaroolin sellaisella vakuuttavuudella, että hän voisi ostaa Manhattanin parilla lasihelmellä, tarina on varmalla pohjalla ollessaan Shakespearen klassikkokertomus Myrsky ja elokuva todellakin on visuaalisesti uskomaton trippi kaikessa hyvässä, joten kyseessä on ehdottomasti kokemisen arvoinen elokuva, mutta vaikka pohjatarinan voisi kiteyttää siihen, että vääryyttä kokenut henkilö (vrt. Monte Criston kreivi) saa tilaisuuden kohdata väärintekijänsä, niin kun elokuva on jokaiselta hetkeltään aistien yliannostus, niin se voi käydä kaikesta kiehtovuudestaan nopeasti väsyttäväksi ja jos ei ole siinä täydellisen oikeassa mielentilassa, nonstopeuforiapommitus ei ehkä tunnukaan kovin miellyttävältä ja sitä saattaa kääntää mielikuvituksen suuruutta negatiiviseksi voimaksi.
Jos kuitenkin sivuutamme hetkiseksi kaikki happohyökkäykset ja vastaavat, niin elokuvan pääasillisena runkona on Gielgudin suorittama monologi jonka aikana ihmispaljoudesta huolimatta kaikki muut ovat hiljaa. Joten kaikki kerrotaan vain yhden näkökulman kautta, joka helposti johtaa kahteen asiaan: mustavalkoiseen puolueellisuuteen ja vain yhden äänen ollessa pinnalla mahdolliseen rajoittuneisuuteen. Joka pilkahtaakin mielessä ongelmallisena varsinkin siinä vaiheessa kun huomaa ettei edes tytär Mirandalla ole sanavaltaa, sillä Prospero on koettanut kasvattaa häntä yksinpuhelunsa varjossa ja kun tytär löytää rakkauden ulkopuolelta tulee esille se Prosperon vastahakoisuus antaa vapautta. Kun tarinassa aika vahvasti esitetään Prospero vain minä olen oikeassa-ihmisenä ja muut ovat pakotetustikin hiljaa, niin sen omien virheiden korjaamisen tulee tulla Prosperosta itsestään ja näin tapahtuukin, mutta ottaen huomioon 12 vuoden aikana kasvaneen vihan se takinkääntö ja peiliin katsominen tapahtuu kenties hieman liian nopeasti. Onhan se tietenkin hienoa kun kyetään pitkänkin ajan jälkeen muuttumaan, mutta kun vuosien ajan muulta maailmalta tytärtään suojeleva isä kohtaa muukalaisen ja sanoo suunnilleen saman tien, että right on dude, nai tyttäreni, niin ehkä sitä epäluuloisuutta olisi voinut pitkittää enemmänkin. Sama pätee kohtaamiseen pettäneiden kanssa. Menneitä siis kuitataan pois liian helposti ottaen huomioon menneen vaalimiseen käytetyn ajan. Mikä ei nyt ehkä tule helposti huomatuksi kaiken sen sälän alta mitä Prosperon kirjat tarjoilee.

Vaikka sitä ei ehkä blogini elokuvatarjonnan perusteella uskoisikaan, niin minä rakastan Greenawayn elokuvia ja haluaisin antaa niille kaikille täydet pisteet, sillä vaikka kaikki hänen elokuvansa eivät nyt suosikkejani olekaan, niin jokainen häneltä näkemäni teos on ollut todellinen elämys joka ravistelee lähes lihat irti luista. Siksi en myöskään kovin mielelläni kirjoita hänen elokuvistaan, koska tunnen vain päätyväni silkkaan hehkutukseen ja kyvyttömyyteen oikeasti kertomaan mikä niissä todellisuudessa on hyvää, sillä pelkkä toteamus siitä kuinka ne vain pitää itse katsoa ymmärtääkseen on yhtä surkean oloinen perustelu kuin sanominen jonkin olevan kakkaa sitä näkemättä. Siitäkin huolimatta kirjoitan, että jos satutte olemaan hetkessä joka vaatii osakseen jotain niin sanotusti tajunnanräjäyttävää on tuolloin Prosperon kirjat elokuva paikoillaan. Itse en tällä hetkellä ollut aivan siinä oikeassa tilassa, mutta silti useammankin katselukerran jälkeen totean elokuvan edelleenkin osoittavan olevansa kuin kirjat joita Prospero lukee ja kirjoittaa: siellä on kaikki mahdollinen.

Tähdet: ****
Prosperon kirjat

Pekko ja massahurmaaja (1995)

Suomalaisessa suviyössä kulkee pahuuden lihallistuma. Hän vaanii viattomia naisia, viiltelee heidät Alibin kansikuvamalleiksi ja nauraa päälle akuankkamaisella äänellään.
Mitä?
Ai se onkin vaan Pekko, tuo pulisonkinen maaseudun poikamies joka saa jopa Lauri Tähkän vaikuttamaan hyvältä seuralta. Mutta Pekko, tai siis ystävien kesken Pekhomet ei ole ainoa saatanallinen ilmestys elovenan seassa, sillä Tyräahoon saapuu itse auervaaramainen massahurmaaja Markku (Tapio Liinoja), jonka mustaan sieluun Pekko näkee kuin peiliin katsoisi. Kuitenkaan muut eivät huomaa sielujensyöjän saapuneen keskelle lammaslaumaa ja Pekon kannalta pahin juttu on se, että miehen sydämen valittu Pipsa (Satu Silvo) on suunnittelemassa naimakauppaa Markun kanssa. Tämä on oikeasti eräänlainen helpotus minulle, sillä olin jotenkin jäänyt siihen uskoon jotta Pipsa olisi Pekon sisar ja tuolloin Pekon lihallinen himo Pipsaa kohtaan tuntui jotenkin väärältä, mutta nyt se on vain pelkästään creepyä kun moottorikauhu Pekko stalkkaa Pipsaa kaukaa, mutta ei uskalla tehdä vieressä huojumista surempaa liikettä rakkauden pelissä. No, jossain vaiheessa Pekko kyllä sitten postittaa Pipsalle ihmisen ihosta tehdyn rakkauskirjeen, sillä niinhän se näissä kertomuksissa menee.
Hitto Pekko sä oot sikki tyyppi! Nyt se hengailee sen edellisestä elokuvasta tutun pojan nimeltä Poika (Kalle Wallin) kanssa ja Poika on ihastunut oman ikäiseensä tyttöön Katariinaan (Tiina Mylläri), ja Pekko sanoo että "eiköhän mennä katsomaan Katariina-aiheisia unia." Kyseessä on jotain 10 vuotias tyttö! Älkää päästäkö sitä tyttöä yksin Pekon seuraan kun se puhuu jostain ripulista (no ainakin olin kuulevinani niin). Edes Vincent D'Onofrio ei ole noin sekaisin.
Markku kulkee kyläraitilla ja on ystävällinen ihmisille, mutta onneksi Pekko salakuuntelee paikallisten yksityispuheluita ja saa siten selville Markun olevan hämärämies, jolloin asialle on tehtävä jotain. Markulle tälläinen ei sovi ja hän koettaa lavastaa Pekon ulkoisesti samanlaiseksi pahuuden imentymäksi kuin mitä hän synkässä sydämessäänkin on, joten Pekko tietenkin toimii kuten kuka tahansa maineensa puhdistamista kaipaava ja pakenee virkavaltaa mopollaan. Lopulta Pekon tulee kuitenkin taistella hiilihangolla hiilihankoa vastaan, sillä "when you gaze long into an abyss the abyss also gazes into you."

Lapseni, helvetintuli odottaa kaikkia syntisiä.

Pidän ihan oikeasti elokuvan nimessä olevasta sanaleikistä ja siihen liittyvästä juonikuviosta joka todellakin viittaa nimessä olevaan ajatukseen rikollisesta, joka tosin on nyt vain jonkinlainen pyramidihuijari (tekoajalleen trendikkäänä ongelmana lainojen takaaminen) murhaajan sijaan, mutta kuitenkin pahis kuten massamurhaajakin olisi. Tosi kova juttuhan olisikin ollut jos pelkän rahahuijauksen sijaan Liinojan hahmoa oltaisiin epäilty Pekon toimesta murhaajaksi. En siis tarkoita, ettäkö tarinassa olisi pitänyt käydä niin, että Markku kahlehtii ihmisiä toisiinsa ja antaa sahan mukaan, vaan vaikkapa siten että Pekko olisi väärinkäsityksn vuoksi luullut Markkua murhaajaksi ja koettanut elokuvan ajan löytää todisteita epäilykselleen, joka sitten olisi johtanut huvittaviin väärinkäsityksiin. Tiedättehän, vähän niin kuin se toinen naurupommi, Takaikkuna. Mutta vain suuremmalla määrällä paarmanpuremia. Kuitenkin tälläinen tarina olisi paremmin hyödyntänyt tuota Massahurmaaja-nimeä, johon tarinan nokkeluus pitkälti jääkin. Muu osa elokuvasta Liinojan hahmon ulkopuolella on sitä samaa sokerisiroteltua yltiöpositiivisuutta joka johtaa kaiken hapen ja painovoimaan puutteessa pelkkään kertakäyttöisyyteen. Tämä massahurmauksen Sunny Car Center (viittaus joka parin vuoden päästä herättää korkeintaan kysymyksen, että mikä?) tuo Pekkoon toivottua keskittymistä pelkän puujalkaisuuden sijaan, vaikka se hieman toimiikin epätasapainossa elokuvan maalaiskomiikan kanssa. Toisin sanoen Liinoja esiintyy vakavassa elokuvassa, muut eivät. Eikä täten komedia ja draama kulje käsikädessä, vaan eri puolilla tietä.
Massahurmaaja kuitenkin osoittaa edes jonkinlaista yritystä poiketa pelkästä Pekosta ja jos se ei nyt ole kunnioitettavaa, niin ainakin tässä yhteydessä se edustaa suurta harppausta oikeaan suuntaan. Sääli ettei se näy elokuvan puolenpennin visuaalisuudessa.

Tähdet: **
Pekko ja Massahurmaaja