Maaseudulta suurkaupunkiin saapunut Albert (Adam Baldwin) haluaa menestyä kuten taksifirmaa D.C. Cab pyörittävä perhetuttu Harold (Max Gail) ja nimenomaan tämän esimerkin innoittamana Albert haluaa perustaa juurikin taksiyrityksen. Harold friikkialaisineen (mm Gary Busey, Mr. T, David ja Peter Paul [eli Barbarian brothers]) kyllä pitää hauskaa työssään, mutta autot ovat hädin tuskin kulkevia ruosteisia jätekasoja, firma on menossa rahapulan vuoksi nurin, virkamiehet haluavat lakkauttaa epäpätevästi toimivien kuskien ajoluvat ja suurkaupunki tai ei, on se liian silti liian pieni kahdelle saman alan yritykselle ja tietenkin täällä on toinen yhtä laadukkaampi firma kilpailemassa hyväuskoisista asiakkaista. Ehkä Albertin siis kannattaisi miettiä muuta uraa.
Albert ihastuu kahvilan suloiseen tarjoilija Claudetteen (Jill Schoelen), mutta ei ole pahaisena romufirman taksikuskina tarpeeksi hyvä neidille, joten menestystä olisi saatava. Niinpä Albert vetää peliin vähäiset säästönsä ja innostavan puheen, jolloin yhteistyöllä jäkä jäkä jäkä ja Claudetteakin voidaan rauhassa deittailla.
Vielä päälle puoli tuntia elokuvaa jäljellä.
Mitenkään vähättelemättä etenkään Rocky kolmosen ja A-Teamin näkyviä rooleja, lienee Mr. T kuitenkin suurimmalle osalle maailmaa tuttu hieman samasta syystä kuin Che Guevara, eli eräänlaisena popkulttuurisymbolina. Joten kun Mr. T on Mr. T, niin yleensä vaikuttaa siltä kuin hänen tekemänsä tv-sarjavierailut ja leffacameot ovat nimenomaan toteutettu siten, että nyt Mr. T käy omana itsenään kuvassa, eikä esittämässä vaihtelevasti kaikkea muuta. Eli samaan tapaan kuin miten Hulk Hogankin tekee. Ei Mr. T ole palkattu elokuvaan Dustin Hoffmaniksi Tom Cruisen rinnalle taikka toisinpäin, vaan Adam Sandlerin komediaan omaksi julkisuusimagolliseksi itsekseen. Tämä ei haittaa minua laisinkaan, sillä Mr. T on mainio rooli ja häntä on hauska nähdä esittämässä itseään. Mutta siltikin välillä mietin, että haluaisiko hän itse olla edes kerran se Dustin Hoffman.
Tämä edeltävä turina kuitenkin vain siksi, että kun D.C. Cabin katsoo, niin kannattaa suoraan hyväksyä Mr. T:n olevan Mr. T ja näin ollen ei saa antaa tyypin joka vaikuttaa bodarijengiläiseltä Village Peoplessa sekoittaa ajatuksia luuloilla hänen olevan esimerkiksi huono näyttelijä, sillä kysehän on päinvastaisesta. Se vain saattaa olla rooli joka ei joka elokuvaan sovi. No, onhan tässä tapauksessa muutenkin kyseessä komedia useammallakin värikkäällä hahmolla sekä Giorgio Moroderin musiikilla, että vääränlaisetkin väriläiskät ovat ehkä vain hyvästä. Ja tässä tapauksessa kaikki väärä on todellakin vain hyvästä, sillä kyseessä on elokuva jossa pikkutakin hihat kääritään ja muutenkin ollaan niin kömpelöä vanhentunutta kasaria, että enimmäkseen lähennellään niin huonoa että hyvää.
Tosin on se hieman epäreilua keskittyä vain Mr. T:n mukanoloon, sillä vaikka hän nyt elokuvan kannessa (ja julisteissa) yksinään koreileekin ja on tietenkin visuaalisesti huomattavin henkilö, niin hän on kuitenkin sivuosassa ja elokuva on täynnä yhtälailla "erikoisia" hahmoja. Sivuosat Buseysta eteenpäin ovatkin kaikki huomattavasti hauskempaa seurattavaa kuin todella ontoksi jätetty päähenkilö Albert, jota Adam Baldwin kyllä esittää sopivalla maalaispoikasinisilmäisyydellä, mutta kun muut elokuvan hahmot ovat jokainen enemmän tai vähemmän outoja, ei siinä tavallisella hepulla ole äänenvoimakkuutta laisinkaan.
Näytteleminen on enimmäkseen tökeröä, vitsit uskomattoman laimeita ja elokuva näyttää pahasti aikansa eläneeltä, joista etenkin juuri tuo jälkimmäinen tuo kuitenkin hyviä fiiliksiä. D.C: Cab nimittäin näyttää samanlaiselta kuin jokin Grandmaster Flash & Melle Mel-musiikkivideo ja aikansa värikäs disko- ja hiphop-look on kieltämättä hauskaa katseltavaa, mutta selkeästi nyttemmin pitkälti kaikkea muuta kuin vakavasti otettavalta.
Ja... öö... siinä se oikeastaan onkin.
D.C. Cab siis näyttää ja kuulostaa enimmäkseen vahingossa hassulta, mutta sen enempää iloa siitä ei sitten saakaan irti.
Tähdet: **
D.C. Cab
perjantai 14. maaliskuuta 2014
torstai 13. maaliskuuta 2014
Dredd (2012)
Tulevaisuudessa maapallo on niin mädäntynyt, että suurin osa siitä on asuinkelvotonta kirottua maata. Ihmiset jokaisesta, pääosin alemmista yhteiskuntaluokista ovat pakkautuneet jättimäiseen Mega City yhteen. Vapaasti lainatakseni sarjakuvalähteen kuvausta niin Mega Cityssa on sellaiset 800 miljoonaa asukasta, jokainen potentiaalinen rikollinen, joten olosuhteet ovat helvetilliset ja sitä varten on pitänyt aloittaa tuomari-ohjelma jossa viranomaiset päättävät tuomiosta pidätystä tehdessään ja useammin kuin kerran rikollisen kohtalona on kylmettyminen. Kovin tuomareista on Dredd (Karl Urban), joka saa koulutettavakseen telepaattisia kykyjä omaavan noviisi Andersonin (Olivia Thirlby).
Dredd ja Anderson lähtevät pidättämään tunnettua rikollispomo Ma-Maa (Lena Headey), joka on hänelle uskollisine alaisineen vallannut kokonaisen pilvenpiirtäjän tukikohdakseen. Tuomarit ovesta sisään ja turpaanveto alkaa.
Siis joukko viranomaisia lähtee noutamaan rikollispomoa hänen hallitsemastaan kerrostalosta. Perille pääsy on yhtä sotaa.
Ei siis liene ihme, että Dredd sai kokea vertailuja The Raid: Redemptioniin. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä Dredd toimii vähintäänkin yhtä hyvin ja jos katsojana on kaltaiseni fani, niin paremminkin. Faneille tämä nimittäin on silkkaa nannaa, sillä poissa ovat Rob Schneiderin kaltaiset kehnot hupiveikot ja muutenkin se vääränlainen komediallisuus (sateenkaarimaisen värikäs asiaan kuuluvan mustan sijaan) sekä kaikkien miellyttämisen yritys joka Sylvester Stallonen versiota vaivasi on heitetty romukoppaan. Kypäräkin pysyy päässä.
Jälkimmäisen merkitys ei ehkä aukene muille kuin 2000AD-sarjakuvien ystäville, mutta kyseessä oli Stallonen leffan kohdalla yhtä merkittävä moka kuin tehdä kynnetön Wolverine.
Kyllä minä pidän monestakin seikasta tuossa Stallonen leffassa: ABC-soturi on edelleen tänä päivänäkin katsottuna ältsin makee, elokuvan ilmestyessä ne tuomareiden trikoopuvut olivat hienoja ja nyt hieman hassuja ja Mean Machine Angelkin oli varsin onnistunut ilmestys. Mutta puujalkahuumori, pyrkimys olemaan liian kiltti kaikille sopiva elokuva ja yksinkertaisesti liian monet rikkeet alkuperää kohtaa saivat jo tuolloin odottamaan uskollisempaa filmatisointia.
No, tässä se on. Sarjakuvista tuttu nihilismi, kyynisyys, kyberpunkismi ja mustaakin mustempi yhteiskuntapoliittinen huumori on siirretty onnistuneesti elokuvaksi. Tämä Dredd tuntuu typistettyä nimeään myöten kuin äärimmäiseltä vastaiskulta Stallonen värikästä versiota kohtaan ja ajoittain asfaltilta maistuva elokuva saa jopa miettimään, että mentiinkö vähän liian pitkällekin siinä ja kun jo kansikuvassakin nimihahmo pidetään piilossa, niin sitä melkein on valmis toteamaan, että okei, kutsukaa mukaan muitakin kuin faneja. Toisaalta samalla melkein pidän jo Judge Andersonia ylimääräisenä, että ei se rajojen ahtaus pahasta ole.
Vaikka tosiaan aika pitkälle tyydyttykin fanien nälän, niin Dredd ei sitten ollutkaan mikään varsinainen menestyelokuva ja täten pelkät fanit eivät olleet tarpeeksi.
Se että johtuiko Dreddin kaupallisen menestyksen puute nimenomaan sen hahmoon liittyvästä kohdeyleisörajoittuneisuusta vaiko esimerkiksi sen perusjamppoja karkoittavasta kylmästä armottomuudesta on toissijaista sen rinnalla, että tämän elokuvan ja sen mahdollisen jatkon ei pitäisi kärsiä siitä etteivät pelkkään tavalliseen Michael Bay-äksönpuppuun tyytyvät ymmärrä paremman päälle. Vähintään 10 vuotta eristyskuutiota heille, sillä tässä on helvetin tyylikäs ja rujo elokuva joka potkii kasseille sellaisella tarmolla, että kohta olemma kaikki Farinelleja.
Jos uskallan arvella The Raid: Redemptionin olevan tähänastisen 2000-luvun parhaimpia toimintaelokuvia, niin Dreddin kohdalla vedän peliin termin kaikkien aikojen parhaimpia.
Tosin myönnettäköön, että Judge Dredd-hahmon historia vaikuttaa jonkin verran, koska se tekee tästä ainakin itselleni mielenkiintoisemman ja sisällöstä sen yksinkertaisuudestaan huolimatta syvemmän. Ilman pitkällistä menneisyyttäkin uskon nimenomaan päähahmon nostavan Dredd-elokuvan kilpailijansa yläpuolelle, sillä onhan tuo kasvojaan paljastamaton tunteettoman oloinen mörisijä jotain aivan muuta kuin The Raidin "pelkkä" kyttä.
Kuitenkin oli sitten The Raidin taikka vain pelkästään toimintaelokuvan ystävä, niin tässä on elokuva joka näyttää, kuulostaa ja tuntuu ihan helvetin hyvältä. Ja mikä parasta, uskaltaa ottaa riskin siitä ettei ole kaikille sopiva.
Tähdet: *****
Dredd
Dredd ja Anderson lähtevät pidättämään tunnettua rikollispomo Ma-Maa (Lena Headey), joka on hänelle uskollisine alaisineen vallannut kokonaisen pilvenpiirtäjän tukikohdakseen. Tuomarit ovesta sisään ja turpaanveto alkaa.
Siis joukko viranomaisia lähtee noutamaan rikollispomoa hänen hallitsemastaan kerrostalosta. Perille pääsy on yhtä sotaa.
Ei siis liene ihme, että Dredd sai kokea vertailuja The Raid: Redemptioniin. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä Dredd toimii vähintäänkin yhtä hyvin ja jos katsojana on kaltaiseni fani, niin paremminkin. Faneille tämä nimittäin on silkkaa nannaa, sillä poissa ovat Rob Schneiderin kaltaiset kehnot hupiveikot ja muutenkin se vääränlainen komediallisuus (sateenkaarimaisen värikäs asiaan kuuluvan mustan sijaan) sekä kaikkien miellyttämisen yritys joka Sylvester Stallonen versiota vaivasi on heitetty romukoppaan. Kypäräkin pysyy päässä.
Jälkimmäisen merkitys ei ehkä aukene muille kuin 2000AD-sarjakuvien ystäville, mutta kyseessä oli Stallonen leffan kohdalla yhtä merkittävä moka kuin tehdä kynnetön Wolverine.
Kyllä minä pidän monestakin seikasta tuossa Stallonen leffassa: ABC-soturi on edelleen tänä päivänäkin katsottuna ältsin makee, elokuvan ilmestyessä ne tuomareiden trikoopuvut olivat hienoja ja nyt hieman hassuja ja Mean Machine Angelkin oli varsin onnistunut ilmestys. Mutta puujalkahuumori, pyrkimys olemaan liian kiltti kaikille sopiva elokuva ja yksinkertaisesti liian monet rikkeet alkuperää kohtaa saivat jo tuolloin odottamaan uskollisempaa filmatisointia.
No, tässä se on. Sarjakuvista tuttu nihilismi, kyynisyys, kyberpunkismi ja mustaakin mustempi yhteiskuntapoliittinen huumori on siirretty onnistuneesti elokuvaksi. Tämä Dredd tuntuu typistettyä nimeään myöten kuin äärimmäiseltä vastaiskulta Stallonen värikästä versiota kohtaan ja ajoittain asfaltilta maistuva elokuva saa jopa miettimään, että mentiinkö vähän liian pitkällekin siinä ja kun jo kansikuvassakin nimihahmo pidetään piilossa, niin sitä melkein on valmis toteamaan, että okei, kutsukaa mukaan muitakin kuin faneja. Toisaalta samalla melkein pidän jo Judge Andersonia ylimääräisenä, että ei se rajojen ahtaus pahasta ole.
Vaikka tosiaan aika pitkälle tyydyttykin fanien nälän, niin Dredd ei sitten ollutkaan mikään varsinainen menestyelokuva ja täten pelkät fanit eivät olleet tarpeeksi.
Se että johtuiko Dreddin kaupallisen menestyksen puute nimenomaan sen hahmoon liittyvästä kohdeyleisörajoittuneisuusta vaiko esimerkiksi sen perusjamppoja karkoittavasta kylmästä armottomuudesta on toissijaista sen rinnalla, että tämän elokuvan ja sen mahdollisen jatkon ei pitäisi kärsiä siitä etteivät pelkkään tavalliseen Michael Bay-äksönpuppuun tyytyvät ymmärrä paremman päälle. Vähintään 10 vuotta eristyskuutiota heille, sillä tässä on helvetin tyylikäs ja rujo elokuva joka potkii kasseille sellaisella tarmolla, että kohta olemma kaikki Farinelleja.
Jos uskallan arvella The Raid: Redemptionin olevan tähänastisen 2000-luvun parhaimpia toimintaelokuvia, niin Dreddin kohdalla vedän peliin termin kaikkien aikojen parhaimpia.
Tosin myönnettäköön, että Judge Dredd-hahmon historia vaikuttaa jonkin verran, koska se tekee tästä ainakin itselleni mielenkiintoisemman ja sisällöstä sen yksinkertaisuudestaan huolimatta syvemmän. Ilman pitkällistä menneisyyttäkin uskon nimenomaan päähahmon nostavan Dredd-elokuvan kilpailijansa yläpuolelle, sillä onhan tuo kasvojaan paljastamaton tunteettoman oloinen mörisijä jotain aivan muuta kuin The Raidin "pelkkä" kyttä.
Kuitenkin oli sitten The Raidin taikka vain pelkästään toimintaelokuvan ystävä, niin tässä on elokuva joka näyttää, kuulostaa ja tuntuu ihan helvetin hyvältä. Ja mikä parasta, uskaltaa ottaa riskin siitä ettei ole kaikille sopiva.
Tähdet: *****
Dredd
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



