Henkimaailman kahleissa (Audrey Rose, 1977)

Janice (Marsha Mason) sekä Bill (John Beck) alkavat huolestumaan kun vieras partamies tuntuu turhankin vahvasti olevan kiinnostunut heistä ja etenkin parin tyttärestä, Ivysta (Susan Swift). Tietenkin on, sillä tämä mies eli Elliot (Anthony Hopkins) on vakuuttunut jotta Ivy on hänen oma kuollut ja siten nyt reinkarnoitunut Audrey Rose-lapsensa, joten haluaa vakuuttaa pariskunnan siitä, että hei c'mon, antakaa minun hengailla lapsen kanssa. No mutta, tässä vaiheessa Elliot on ajanut partansa pois, että ainakin näyttää luotettavalta eli annetaan lapsi mahdolliselle namusedälle. Ivy rupeaa käyttäytymään hysteerisen pelokkaasti, mutta rauhoittuu aina kun Elliot saapuu tyynnyttelemään, että ehkä tässä uudelleensyntynyt tytär-tarinassa on jotain pohjaakin. Nyt kun mahdolliset sielut rupeavat repimään Ivyn mieltä kahtia on hän ilmeisesti kuolemanvaarassa, joten jokin toimenpide tulee tehdä jotta vieras elementti hänen sisältään saadaan poistettua.

Henkimaailman kahleissa oli näemmä saanut ilmestyessään kritiikkiä olemista jonkinlainen Manaaja-kopio, mutta katsoessa sitä hieman puntaroi että mistä tämä vertailu muka on syntynyt. Siitäkö, että kyseessä yliluonnollisella teemalla toimiva kauhuelokuva jossa pikkutyttö viettää aika paljon aikaa sängyssä ja on jonkinlaisen sekavaa käytöstä synnyttävän vieraan voiman vallassa? Tuntuu aika kaukaa haetulta, wink wink, nudge nudge. Onneksi sentään elokuvassa ei päädytä siihen, että siirrettäisiin lapsen isä sivummalle jotta voitaisiin panostaa enemmän äidin ja tyttären keskinäiseen osuuteen, aivan kuin äiti olisikin yksinhuoltaja samaan tapaan kuin Manaajassa ja luojan kiitos, se sielujen riitaisuus ei johda eräänlaiseen rituaaliin vapauttaa lapsi toisen vallasta. Ei kun hetkinen, niinhän tässä juuri käy.

Ei Henkimaailman kahleissa hullumpi ns. psykologinen kauhistelu ole, mutta pakko myöntää että mitä pidemmälle elokuvaa pääsee sitä harmillisemmin ne vertailut painavat päälle ja vaikka erojakin on ihan kelvollisesti niin ei siitä ajatuksesta oikein pääse irti. Vaikkakaan kyseessä ei ole suoranainen kopio, on kyseessä selvästi vähintäänkin Manaajan vaikutuksen alainen teos ja tämä vertailuun päätyminen on hieman sääli koska tarinassa on potentiaalia seisoa omillakin jaloillaan, jolloin pelkästään se miten joku uskoo sielunvaellukseen ja toinen ei on tarpeeksi tälle elokuvalle, ja uskon että Manaaja-vertaukset olisivat kaikonneet jos Henkimaailman kahleissa olisi keskittynyt enemmän näiden kahden näkemyksen kohtaamiseen, mutta tehnyt sen pelkästään draaman puitteissa unohtaen kauhuelementit. Onko Elliot vain surunsa sekoittama vai onko Ivy oikeasti uudelleen syntynyt Audrey Rose, mutta sitä olisi käsitelty ilman säikyttely-yrityksiä.

Jos antaa Manaaja-vertailujen vallata pään niin siinä kamppailussa Henkimaailman kahleissa on valitettavan laimea tapaus ja häviää jokaisella osa-alueellaan, jolloin esimerkiksi näyttelemisen suhteen on ikävä katsella kuinka kuiva Hopkins on ja varsinkin kuinka erityisen hiekka-aavikkomaisen kuiva Beck on. Mikä saa tuumimaan, että he olivat uskossa jotta tekevät draamaa eivätkä kauhua jossa halutaan suurempia eleitä. Suorimmat aikeet tehdä kauhuelokuvan hetkiä ovatkin varsin kömpelöitä ja tuntuvat jonkin väärän tahon (ts. tuottajat?) vaatimuksilta ollen ehkä alkuperäisiltä aikeiltaan hyviä, mutta toteuksiltaan kehnoja. Siksipä esimerkiksi kohtaus jossa mieleltään/sielultaan sekaisin oleva Ivy kävelee transsissa kohti roihuavaa kokkoa vaikuttaa hyvältä keinolta osoittaa tytön olevan poissa tästä olevaisuudesta, mutta kokon ympärillä on ihmisketju juhlimassa eikä kukaan muka reagoi kun näkösällä oleva lapsi aikoo tietämättään kävellä tuleen kuolemaan? Ne muut ihmiset kun eivät tiettävästi olleet vieraan sielun pauloissa ja tämänkaltaiset lapsukset logiikassa saavat arvelemaan muutoksia toteutukseen tapahtuneen pitkin matkaa.

Ja palatakseni hieman näyttelijöihin niin siinä missä muut ovat vähintäänkin hieman kuivahkoja, ei samaa ongelmaa ole Masonin esittäessään huolestunutta äitiä ja jotain kertookin jo hänen oma kommenttinsa siitä, että oli pettynyt osaansa jossa joutui olemaan jatkuvassa itkuisessa hysterian tilassa ja hän käykin hivenen rasittavaksi aikamoisessa yksipuolisessa vonkunassaan (hieman kuin Veronica Cartwright Alienissa, mutta ei sentään yhtä ärsyttävä).

Henkimaailman kahleissa on aika kiinnostava tarina mahdollisesta uudelleensyntymästä ja yrityksestä uskoa sellaiseen, mutta olisi toiminut varmasti paremmin ilman aikomuksia olla ajoittainen kauhuelokuva.

Mutta se mikä lopulta estää minua antamasta kolmatta tähteä on lopetus joka on aikamoisen pelkurimainen tapa olla antamatta mitään vastausta itsensä esittämiin kysymyksiin. Aivan kuin kuuntelisi poliitikkoa joka väistelee kysymystä halutessaan olla kaikkien kaveri.

Tähdet: **

Henkimaailman kahleissa

Down (2001)

New Yorkilaisen pilvenpiirtäjän sähkölaitteet ja sitä kautta etenkin hissit alkavat temppuilemaan, mikä tarkoittaa päänkatkomista ja muuta kuolemaan johtavia tapahtumia. Ei ihmekään, sillä hullu tohtori Steinberg (Michael Ironside) on varustanut talon tietokoneet elävää kudosta sisältävillä mikrosiruilla ja nyt Skynet ottaa vallan.

Down eli kotimaisittain Kuoleman hissi on Dick Maasin ohjastama uusintaversion Dick Maasin elokuvasta De Lift (1983). Joten kyse on siitä ilmiöstä jossa ei-amerikkalainen elokuvaohjaaja tekee ensimmäisenä jenkkiteoksenaan tunnetuimmasta ei-amerikkalaisesta elokuvastaan uusintaversion, koska... no, kai se on tuottajien mielestä kaupallisesti turvallisin ratkaisu jos tarjolla ei ole ohjattavaksi jotain valmista brändia. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta vastaavaa tapausta eli  Maasin maanmiehen, hollantilaisen George Sluizerin omasta Spoorloosista (1988) toistettu The Vanishing (1993) ja Takashi Shimizun Ju-Onista (2002) englannistama The Grudge (2004). Niin ja siitä oletuksestani että tämä ratkaisu olisi kaupallisesti turvallinen, ei se ainakaan näiden esimerkkien valossa ei ole mikään takuu menestyksestä. The Grudge nyt oli aikamoinen hitti (vaikkakin varmasti osaltaan sitä tuolloin trendikkään aasiakauhuilun ansiosta [ts. pandanaamainen lapsi ja se siinäpä se melkein sitten olikin]), mutta ei tämä Down eikä myöskään The Vanishing mitään odotettuja menestyksiä olleet, saati tehneet ohjaajistaan mitään uusia Paul Verhoeveneita ja niin sekä Maasin kuin Sluizerin tunnetuimmiksi elokuviksi taisivat jäädä juuri samaiset teokset joista tekivät remaket.

The Vanishing sentään tuotti mainiosti rahaa ja onkin varsin vekkuli elokuva, mutta ei siinä selvästi kuitenkaan ollut mitään todellista mieleenpainuvuutta jotta Sluizerin ura olisi kunnolla kasvanut. Vastaavasti vaikka Shimizun The Grudge oli suurmenestys niin jos ajatellaan ohjaajan itsensä osalta kansainvälistä sukseeta tai tunnettavuutta, ei se kantanut juuri The Grudge kakkosta pidemmälle. Mikä ei siis ole kommentti ohjaajan kyvyistä vaan koetan nähdä tätä sen päättävän tahon silmin joka kunkin mainitun ohjaajan houkutteli jenkkeihin ja pisti ensimmäiseksi toistamaan itseään.

Tähän yhteyteen pitää varmaan mainita myös itävaltalainen Michael Haneke joka hänkin ohjasi ensimmäisenä englanninkielisenä elokuvaan uusintaversion omasta leffastaan, Funny Gamesista (1997/2007), mutta jotenkin tuntuu ettei hän istu kaavaan koska ei vaikuta oikeasti edes haaveilleen urasta amerikoissa. Tai hitostako minä tiedän, koska Haneke tuli pikemminkin mieleen ainoastaan siksi, että Funny Games-remakessa näytteli Naomi Watts joka on mukana myös Downissa ja The Ringissä joka ei nyt ole sentään The Grudge, mutta ihan tarpeeksi lähellä kuitenkin.

Alkuperäisen De Liftin eli kotimaisittain ihan vain Hissin olen nähnyt viimeksi joskus videokasettien kultakaudella ja parhaiten siitä on jäänyt mieleen sen kansikuva (jonka vuoksi varmasti valitsinkin sen katsottavaksi) ja se, että ihmisiä kuoli hissin ansiosta. Näin ollen en ole varma josko mieleeni jäänyt mielikuva siitä on luotettava, mutta en tosiaankaan muistele sen olleen yhtä kieliposkessa kulkeva kuin mitä tämä remake on. Tuntuu kuin jokainen hahmo olisi kirjoitettu muka hauskan näsäviisaaksi ja aina kun jokin tragedia sattuu niin kaikkien reaktio vaikuttaisi olevan "no voi kyynel. Lähetääks bisselle?" Kun vielä esiintymisohjaus lienee ollut "olkaa ilmeettömiä ja puhukaa monotonisesti" niin se vain korostaa joko välinpitämättömyyttä taikka kyynistä mustaa huumoria. Ei Down hauska ole, mutta jos olettaa sen pysyttelevän jossain kauhun rajoissa niin niitä pitää laajentaa kauhukomediaan. Sääli vain ettei kumpikaan osapuoli ole erityisen vahvaa ja näin ollen se aiemmin mainitsemani välinpitämättömyys alkaa olla liiankin painottuvaa.

Ollakseen elokuva jossa tappaja on päitä irroitteleva hissi ei Down ole laisinkaan niin veikeä kuin luulisi, vaan lopulta aikamoista unilääkettä. Visuaalisesti tylsä, näyttelemiseltään löysä ja liikehdinnältään mateleva. Ainoa vähänkin virkistävämpi ja näyttävämpi hetki on kun kiukkuinen hissi päättää avata koko lattian kesken matkan, pudottaa matkustajat kuiluun ja itse hypätä katon läpi. Ei kun ihan oikeasti.

Down ei saanut ilmestyessään kovinkaan suotuisaa vastaanottoa ja väittäisin sen olleen ansaittua sisällön mitäänsanomattomuuden vuoksi, mutta osa syystä on ilmeisesti myös siinä että mukana on kohtaus jossa hissi aiheuttaa suurtuhon ja itse presidentti pitää puheen pilvenpiirtäjään kohdistuneesta terrorismista. Vuosi 2001, maininnat Osama Bin Ladenista ja näsäviisasteleva kauhuelokuva jossa kuolettavat tapahtumat sijoittuvat amerikkalaiseen pilvenpiirtäjään ei tainnut olla kaikkein kaupallisin yhdistelmä.

DVD:n kansikuva on aika hieno, vaikka viekin ajatuksia vahvasti vakavahkon kauhun suuntaan, mutta näistä vaihtoehtoisista julisteista tuo oikealla oleva puolestaan tekee Downista aivan naurettavan oloisen.

Tämä on kanssa aika mainio, mutta kaipaa Richard Roundtreeta.

Tähdet: *

Down