Jos Bruce olisi nuorena poikana kohdannut tämän elokuvan lepakot, niin hän varmaan pukeutuisi ennemmin vaikkapa murmeliksi, sillä lepakko joka murtautuu autoon ja heittää kuskin tuulilasin läpi saattaisi olla liikaa jopa hänelle. Sillä tottakai valtion virallinen hullu tohtori McCabe (Bob Gunton) on tartuttanut ties mitä sekoboltsiviruksia ennestään jo kiukkuisiin indonesilaisiin jättilepakoihin, teki siten niiistä älykkäämpiä, vihaisempia, vahvempia ja muutenkin voittamattoman oloisia ihmissyöjiä, ja sitten ne karkasivat syömään teksasilaisia. Onneksi McCabe sentään piti huolen siitä etteivät viruslepakot voi tartuttaa muita kuin lajitovereitaan ja tehdä vain niistä itsensä kaltaisia tappokoneita, mutta eiköhän maailman lepakkokannassakin ole jo ihan tarpeeksi luomaan kauhua kansassa ilman, että mutaatiovirus tarttuisi vaikkapa siiseleihin. Sheriffi Kimsey (Lou Diamond Phillips) ei tästä tykkää, kuten ei myöskään apuun noudettu lepakkotutkija Casper (Dina Meyer) joka ei ole Van Dien, vaikka hänen esittäjänsä onkin näytellyt yhdessä Van Dienin kanssa, mutta onneksi koko maailmaa uhkaavaa vaaraa vastustamaan kootaan tiimi joka koostuu edellä mainittujen ohella mitä se nyt on kahdesta tai kolmesta muusta henkilöstä. Sillähän sitä estetään tilastojen valossa ennustettu maailmanloppu. Hengaillaan siis suojatonna katselemassa kuuta ja todetaan ettei meistä nyt taidakaan olla vastusta tuhansille hyökkääville lepakoille, kun avomaasto ei jostain syystä pelotakaan murhabätsejä pois. Joten kunhan lepakkoarmeija ensin mättää kaupunkia pataan, kutsutaan armeija paikalle, joka sitten enimmäkseen pysyttelee sopivan välimatkan päässä antaen muutaman sankarimme tehdä kaiken työn. Soltut haluavat tietenkin pommittaa kaukaa lepakkoluola tuhannen nuuskaksi, mutta Casper on sitä mieltä, että kannttaa mielummin mennä paikan päälle ja käyttää jotain isoa ilmalämpöpumppua ja palelluttaa lentävät rotat. No nyt ne räjäytti ne kuitenkin.
Peruskehno B-eläinkauhistelu joka tuo mieleen 50-luvun atomihirviöt sekä hullut tohtorit jotka pitävät monstereita lapsinaan joita pitää vain ymmärtää. Suurimpana erona niihin klassisiin jättimuurahaisin on tietenkin nykytekniikalla tehdyt (enimmäkseen, joskaan ei aina) rumat kompuutteriefektit, mutta ainakin taso on yhtä kehno ja ajan myötä ehkä,,,
ehkä on mahdollista jotta tämäkin saisi osakseen sympatiapisteitä.
Niin ja tehosteista puheen ollen, onpa tässä myöskin vanhan koulun animatronikkaa, mutta elokuvan lihaksikkaat jättilepakot ovat kumiluomuksina niin hemmetin naurettavan näköisiä, että ehkä se olisi vain kannattanut pysytellä niissä muovisissa tietekone-efekteissä. Onneksi sentään dialogi on puutaheinää, esiintyminen pelkkää puuta ja ihan oikeasti, katsokaa nyt tätä:
Pidän siitä, että logo on väärinpäin.
Tähdet: **
Bats
Jokunen vuosi sitten katsoin Lou Diamond Phillipsin elokuvan Harley, joka tuntui niin kovin tutulta, että olisin voinut vannoa nähneeni sen aiemminkin. No se syy siihen tuttuuteen löytyi tästä Dakotasta, sillä niin Harleyssa kuin tässäkin Phillips esittää sellaista kovia kokenutta kaupunkilaista (okei, Dakotassa ei nyt aivan keskustasta kuitenkaan) joka siirtää maallisen temppelinsä maaseudulle, jossa sitten ns. isähahmo näkee pojassa potentiaalia kunnon kansalaiseksi ja angstailun, sopeutumattomuuden sekä muun sellaisen jälkeen autuas anteeksiannon valo valaisee maat ja mannut.
John Dakota (Lou Diamond Phillips) on nuori prätkäkundi jonka puseron valtaa suru ja sentimentaaliset saksofoniballadit kun hän pakenee menneisyyttään ja menehtynyttä pikkuveljeään ajelemalla sinne tänne halki murican. Heti kun Dakota pysähtyy jonnekin tuppukylään ostamaan pirtelöä, niin paikalliset nuoret puunaamat alkavat kiusaamaan ja tappeluhan siitä syntyy, josta tietenkin syytetään sankariamme jolloin pelastavana enkelinä paikalle saapuu hevostilan omistaja, isällinen Walt (Eli Cummins) joka ottaa vastentahtoisen Dakotan tilalleen töihin korvaamaan vahinkoja. Tietenkään Helsinki city boyna Dakota ei meinaa aluksi tottua maaseudun rauhaan ja hevoshulluuteen, mutta onneksi Waltilla on jalkapuolinen poika Casey (Jordan Burton) jolle Dakota voi toimia isoveljenä ja muutenkin tässä on nyt se uusioperhe joka saa kivisydämen vapauttamaan kyyneleitä, avautumaan tunteistaan ja sen sellaista mukavaa. Samalla Dakota tietenkin ihastuu Waltin tyttäreen Mollyyn (DeeDee Norton) ja toisinpäin, mutta tietenkin asiaan kuuluu suhteen alkaminen riitaisasti ja peräkylän paukapäät eivät tykkää Dakotasta koska he eivät tykkää hänestä. Kaikki hyvin.
Ei lähellekään niin (uskonnollisesti) saarnaava kuin Harley, mutta vähintäänkin yhtä siirappinen elokuva. Se kristillisen hurskastelun poissaolo on kyllä aika tärkeä ero, sillä vaikka Dakota on hahmoja, tilanteita, musiikkia ja ylipäätään kokonaisuutta ajatellen Harleyn kanssa hyvin samanlaista helppoa sentimentaalista kevytdraamaa, niin se on myös hetken aikaa ihan siedettävää todellisuuspakoa romantiikan syliin, mutta ilman sormenheristelyä.
Puolitoista tuntia tätä on kyllä ehdottomasti aivan liikaa.
Harleyn kannessa minua kiusasi jonkin verran se, että Phillipsillä on haulikko kourassaan kun itse elokuvassa ei tietenkään mitään ammuskelua ole ja viittaus sellaiseen on ikävän valheellista markkinointia. Dakotan kannessa tehdään sama harhaanjohtamisen temppu ja vaikka se ei nyt aivan yhtä silmille hyppääkään on jostain syystä ollut tarpeen pistää Phillipsin vyötäisille ase, joka sitten johtaa väärään suuntaan, sillä sellaista ei tietenkään elokuvassa ole, eikä se ole tarpeellistakaan.
Tähdet: *
Dakota
