Alaston pommi (The Nude Bomb, 1980)

Uskoisitteko...
ja miksi ette uskoisi, sillä Salainen agentti 86 (Get Smart, 1965 - 1970) kuuluu ehdottomasti kaikkien aikojen hauskimpien tv-sarjojen joukkoon. Kuka voisi pätkänkin sarjaa nähtyään unohtaa monien ovien intron, hiljaisuuden kuvun, kenkäpuhelimen ja Adamsin narisevan tavan puhua.
Näyttelijä Don Adamsin lihallistama lähes pätevä ja toistaitoinen salainen agentti jolla kyllä on suuri usko omiin kykyihinsä, mutta suorittaa tehtävät onnistuneesti itsestään huolimatta, on yksi loistava komediahahmo joka on selvä esikuva kaikille Austin Powerseille ja etsivä Gadgeteille (jona Smart jatkoikin elämäänsä). Smartin rooli on jopa niin vahvasti Adamsiin henkilöityvä, että en millään meinaa koskaan muistaa miehen muita roolisuorituksia, vaikka filmografiaa tutkaillessani moni tuntuukin lopulta tutulta. Steve Carellhan tähditti modernisoitua versiota Smartin seikkailuista ja edes tuon elokuvan aikana en millään meinannut saada päähäni hänen esittävän samaa hahmoa kuin Adams ja kyse ei ole siitä etteikö Carell olisi rooliaan vetänyt läpi kunnialla, tai osaisi muutenkin näytellä, vaan Maxwell Smart on aina silmissäni Don Adams eikä kukaan muu.
Olikin siis ymmärrettävää, että jossain vaiheessa tv-sarjan päättymisen jälkeen hahmo saisi elokuvallisen ilmentymänkin (oikeastaan kaksikin) osakseen ja tottahan toki pääosassa on itseoikeutetusti Adams. Niin ja tv-sarjakin sai uuden yrityksen vuonna 1995, mutta vaikka kuinka pähkäilen niin en muista nähneeni yhtäkään tuon uudemman sarjan seitsemästä jaksosta. Ehkei se sitten ollut kovinkaan hyvä.
Mutta palatakseni tähän nyt vuorossa olevaan elokuvaan.

Uskoisitteko ettei kyseessä ole kovinkaan hyvä elokuva.
Uskokaa pois.

Bondmaisuutta tavoitteleva alkutekstiosuus, diskomusiikkia, isoja aurinkolaseja ja poolopaitoja. Jep, nyt ollaan kaukana siitä 50-lukuisesta imagosta Mad Menmäisine pukuineen ja jatsahtavine musiikkeineen. Tämä on vastalause punkille jos mikään.
Pahisjärjestö KAOS on taas uhkaamassa vapaata maailmaa kehittämällä pommin joka poistaa ihmisiltä vaatteet ja sehän ei käy päinsä. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että jostain kumman syystä ammattilaisena arvostettua salaista agenttia numero 86, eli Maxwell Smartia (Don Adams) tarvitaan. Tietenkin Smart saa apua muun muassa pätevältä agentti 22:lta (Andrea Howard) ja muutamalta muulta kollegalta (mm. Sylvia Kristel). Mutta joku joukosta on kaksoisagentti. Onko se hän joka eniten syylliseltä vaikuttaa? Ei.
Maailma pelastuu, vaikka sitten vahingossa.

Koska Alaston pommi on tehty 10 vuotta alkuperäisen tv-sarjan päätyttyä, on vain ymmärrettävää siinä olevan paljonkin erilaista alkuperään verrattuna. Pelkkä tekninen kehitys muuttaa elokuvien ulkoasua, trendit muuttuvat ja näyttelijät ikääntyvät. Joten Alastonta pommiakin lähtee katsomaan tietoisena siitä, että sen täytyy ainakin joiltakin osin olla erilainen kuin tv-sarja, vaikka tietenkin sen saattaa katsoakin yksinomaan juuri tv-sarjan ansiosta.
Kun tv-sarja teki pilaa enemmänkin Jerry Cottonmaisista agenteista, niin Alaston pommi oikeastaan varsin ymmärrettävästi ottaa kohteekseen James Bondin, mikä tulee ilmi jo elokuvan alussa olevasta Bondmaisesta alkutekstiosuudesta ja lentokonehyppytoiminnasta. Valitettavasti terävin ajatus parodioinnista menee jo siinä metsään, että vuonna 1980 elettiin Roger Mooren Bond-kautta ja verrattuna Sean Conneryn näkemykseen, esitti Moore Bondia huomattavasti kevyemmällä otteella ja hänen elokuvansa olivat muutoinkin jo koomisempia tunnelmaltaan. Joten Alaston pommi lähti tekemään huumoria elokuvasarjasta joka oli jo itse alkanut hyväksymään komediallisemman puolensa. Siispä Alaston pommi on sitä ajatellen hieman myöhässä ja ilman Bond-parodiointiakin elokuva tuntuu olevan yksinkertaisesti myöhässä. Lopputulos vaikuttaa aivan liiaksi pyrkivän olemaan ajan hermolla visuaalisesti ja musiikin käytöllään, mutta aikansa synasoundit ja vaatetus ovat vanhentuneet aika lailla. Toki tv-sarjakin henki tekoajastaan huolimatta kymmenisen vuotta aikaisempaa mielikuvaa, mutta siinä ei koetettu liiaksi keskittyä osoittamaan sitä ajanjaksoa, kun taas Alaston pommi pyrkii koko ajan sanomaan, että nyt on se vuosi kuin on, muistakaa se. Siispä hetkeä myöhemmin se on juuri sen vuoksi yhtä mennyttä kuin millenniumkertomukset nyt. Lisäksi on todettava, että sama se mitä aikakautta Alaston pommi kuvaa, se on aika hemmetin ruma ja jos joku ajattelee new romantics-lookin olevan nyt nolostuttava, niin pappapooloilu on enemmän.
Tottakai se on myönnettävä, että tuossa vanhentuneisuudessa on myös hyvät puolensa, sillä tietenkin juustoinen disko ja hassut muotiluomukset herättävät huvittuneisuutta, mutta koska ne tekevät sen sillä tahattomalla tavalla, niin tietää ettei siinä ole tarkoitus takana. Ja koska suurimman osan elokuvasta Smartkin pukeutuu perinteiseen pukuun, tuntuukin siltä että ne aikaansa kuvaavat seikat ovatkin mukana vain samasta syystä kuin jokin kulloisenkin hetken kuuumimman popstaran cameorooli jo parhaat ideansa käyttäneessä sitcomissa.
Niin ja hieman taisin liioitella tuota diskofiiverin esiintymistä, sillä enimmäkseen elokuvassa soi 70-lukulainen kyttäelokuvien jatsi (itsensä Lalo Schifrinin säveltämänä), mutta kun se vähäinen diskoilu soi sen verran painokkaasti, että se jää pitkälti leimaamaan koko elokuvaa, niin ei sitä voi unohtaa. Sama juttu on sen poolopukeutumisen kanssa. Smart pukeutuu ylhäällä olevan kuvan tyylillä vain alkuteksteissä ja sitä voi vain kysyä että miksi, hyvä luoja miksi?

Onhan siellä oikeasti hauskojakin hetkiä ja vitsejä, ettei tarvitse pelätä jäävänsä ilman tarkoituksellistakin komiikkaa. Kun Smart saa kehuja mestarillisesta toiminnastaan joka tapahtuu silkan vahingon kautta, sitä pitää samalla tavalla hauskana kuin esimerkiksi Alastoman aseen kohtausta jossa Frank Drebin aiheuttaa oman autonsa hallitsemattoman liikehdinnän, ampuu sen liekkimereksi ja kysyy näkikö kukaan rekeisterinumeroa. Tässä nimittäin on vastaavanlainen kohtaus ja aivan yhtä hauska se on Smartinkin versiona, joka mahdollisesti siis on toiminut Alastoman aseen esikuvana.
Tv-sarjasta tutut ideat kuten hiljaisuuden kupu joka on aivan hyödytön neuvotteluissa ja Smartin omaan jalkaan ampuvat kommentit ovat mukana, joten muistumia vanhasta on. Hymyilin maireasti kun Smart kuuntelee pomonsa varoituksia siitä, että tehtävä on vaarallinen ja hän tutusti toteaa siihen "...ja rakastan joka hetkeä."
Pidän myös kovasti kohtauksesta jossa Smart näyttää virkamerkkiään eräälle naiselle, joka toteaa ettei kuva näytä yhtään mieheltä. No eipä tietenkään, koska kuvassa on hänen sormenjälkensä.

Valitettavasti viittaukset tv-sarjaan jäävät vaillinnaisiksi, pakollisiksi tilanteiksi ja esimerkiksi uusien hahmojen ympärille  tehdyt vitsit ovat aika laimeita. Elokuva kärsii aika lailla siitä, etteivät agentti 99 (Barbara Feldon) ja Pomo (Edward Platt) ole mukana, vaan tilalla on eräänlaisia kopioita. Kyllähän esimerkiksi uutta pomoa esittävä Dana Elcar on ihan hyvä, mutta Plattin tuskaisaa turhautumista Smartiin hän ei osaa esittää yhtä onnistuneesti.
Ja jos otetaan pois muistumat tv-sarjasta, niin ilman Don Adamsin tutulla energiallaan esittämää hahmoa on Alaston pommi kooste päälleliimattua trendikkyyden hakua, Universal-studioiden mainostamista (elokuvassa on pitkä osuus joka käytännössä vain esittelee studion huvitteluhärveleitä) ja löysää Bond-parodiointia joka oltaisiin voitu toteuttaa millä hahmolla tahansa.
Toisin ja samoin sanoen, kyseessä on elokuva jonka ottaa innolla katseluun tv-sarjan ansiosta, mutta jota katsoessa hyvin harvoin ajattelee sen liittyvän tuohon sarjaan. Eivätkä seksi- ja alastomuusvihjailut kastuneiden nännipaitojensa avustuksella oikein tunnu soveltuvan Smartin todellisuuteen.

Silti siinä on jotain kummallisen miellyttävää.

Tähdet: ***
Alaston pommi

Toivoton tapaus (Living it up, 1954)

Reikä on muutakin kuin Courtney Loven yhtye, sillä sellainen on myös autioksi luokiteltavissa oleva aavikkokaupunki Desert Hole ja siellä asuvan lapsekkaan Homer Flaggin (Jerry Lewis) mielestä tämä paikka jos mikä on reiästä. Homer haaveilee suurkaupungista New Yorkin tapaan. Siellä sitä voisi kävellä hoomoilaisena ja hämmästellä ihka oikeita puliukkoja ja glamouria, mutta nuoren miehen kulku kohti nykkiä tuntuu yhtä mahdottomalta kuin Rufus Sewellin Shell Beachille pyrkimys. Erään pakoyrityksen johdosta Homer päätyy atomipommien testausalueelle ja sen seurauksena poikasen ystävä, tohtori Steve Harris (Dean Martin) menee ja läpivalaisee taskukellon, jonka vuoksi diagnoosi on säteilymyrkytys ja elinaikaa kolmisen viikkoa.
Tapaus synnyttää jonkinasteista mediahuomiota ja kuinka ollakaan New Yorkilaisessa Morning Chronicle-lehdessä herää ajatus hyödyntää Homerin unelmia ja tuoda hänet kuluttamaan viimeistä mailiaan haavekaupungissaan. Homer saisi iloa ja Morning Chronicle numeroitaan myydyksi. Valitettavasti tällä välin Steve on huomannut virheensä ja kertoo ilouutisen Homerille, joka luonnollisesti kiukustuu pitkästä elämästä edessään. Eihän nyt voisi vedota säälipisteisiin ja saada täysin maksettu unelmareissu New Yorkiin, sillä kuka nyt terveestä miehestä olisi kiinnostunut. Siispä kun Morning Chroniclen toimittaja Wally Cook (Janet Leigh) saapuu Desert Holeen noutamaan Homeria mukaansa ja on siis täysin tietämätön tervehdyttävästä käänteestä, päättää Homer salata olevansa täysissä sielun ja ruumiin kunnossa ja teeskennellä kuolevaa. Nyt vain pitää saada chillaileva tohtoriskaveri mukaan juoneen ja alkuvastustuksen jälkeen Steve liittyykin salailuun ihastuessaan Wallyyn. Steve kun näkee New Yorkin matkassa mahdollisuuden hurmata nätti neiti. Tottakai Wally pitää Steveä lipevänä lirputtelijana ja näinhän se kuuluukin olla Dean Martinin roolihahmon kohdalla.
Homerilla on vain todellisia vaikeuksia esittää kuolemaa syleilevää puolittaista ruumista, kun loistohotellit, lihaisat ruuat, kauniit naiset ja kaikkinainen julkkishuomio innostaa häntä hyppimään ja laulamaan ja iloitsemaan kuin heikkopäinen. Onneksi Steven suorittama pakkolääkitys pitää Homeria edes joten kuten kurissa, mutta biletystä on vaikea pitää aisoissa. Onneksi sekä juhlakrapula että omatunto alkavat vaivaamaan Homeria, joten "voisin ampua itseni, mutta siitä tulisi vain parempi olo."
Tottakai Steven ja Homerin ystävyys joutuu koetukselle, kun Wally osoittaa ihastumisensa Homeria kohtaan ja valheellinen sankarimme säteilee toimittajaa kohtaan samankaltaisia tunnetiloja. Wallyn tuntema rakkaus on kuitenkin enemmän sympatiaa kuolevaa kohtaan ja tämän tietäen Homer päättää olla rehellinen kaikille, vaikka se tarkoittaisikin häntä koipien välissä paluuta Desert Holen kadotettujen sielujen seuraan. Ei nyt sentään, esitetään mielummin mielipuolta ja päädytään pöpilään. Hitot tässä pitää kenenkään kärsiä valehtelusta, sillä silinterit päähän ja suuri laulu- ja tanssikohtaus pyörimään.

Pidän kovasti tämän elokuvan juonesta, joka tuo hieman mieleen Ace in the Holen kaltaiset kertomukset. Joku valehtelee saadakseen jotain, mutta tilanne alkaa kasvamaan sellaisiin mittasuhteisiin ettei sen kontrollointi ole mitenkään mahdollista. Se mikä juuri tämän elokuvan kohdalla on miellyttävää tuota ideaa ajatellen, on Homerin hyväntahtoisuus jossa hän vain haluaa jotain pientä iloa itselleen, eikä niinkään saada suurta hyötyä tilanteesta, eikä tosiaankaan halua satuttaa ketään. Hän vain haluaa mahdollisuuden aloittaa uusi elämä toisaalla ja ei valheestaan huolimatta edes koeta peitellä sitä, että ei ollut tosissaan sanomistensa kanssa. Mukavaa on myös se, että kun yleensä Martin ja Lewis-elokuvissa Martin on se petollisempi henkilö, jonka tekemiset aiheuttavat kaverusten välille pettymyksellisiä ongelmia ja se on täten Martinin tehtävä kasvaa ihmisenä, niin nyt Martin on oikeastaan koko ajan se elokuvan mukava tyyppi. Ei Lewiskaan mikään sika ole, mutta kaikki elokuvassa tapahtuvat ongelmatilanteet johtuvat hänestä. Joko siitä että hän valehtelee kuolevansa, taikka siitä ettei halua valehdella kuolevansa.
Se mistä en oikein pidä on se kuinka noin tunnin jälkeen elokuva siirtyy kevyestä väärinkäsityskomiikasta silkkaan sekoiluun ja vaikka Lewis pääseekin riehumaan sydämensä kyllyydestä esittäessään pöpiläpotilasta, niin koko osuus tuntuu tarpeettomalta yritykseltä vauhdittaa muutoinkin ihan hyvin kulkevaa elokuvaa. Hassuja tilanteita on tarjolla, mutta tolkun häivää ei niissä tunnu olevan. Mikä on surku siksikin, että muutoin tarina tuntui olevan hieman normaalia Martin ja Lewis-elokuvaa harkitumpi. Ettei se vain ollut sitä kuinka vaihdetaan ammatit ja nimet, mutta tehdään taas sama elokuva.
No lopetuksen tapa unohtaa kaikki ongelmat on kyllä aika tuttua ja totutun päälleliimattua.

Lewis pääsee jälleen ääntelemään kuin ammuttu uroshirvi ja liikkuu kuin ihmismuotoinen ilotulitusraketti, kun Martin on tuttuun tapaan laulamassa romanttisen balladin tai pari ja saa lopussa elokuvan kaunottaren. Joten duon elokuvista pitäville tässä on kyllä jälleen varma valinta, joka kyllä vihjaili olevansa jotain lopputulosta suurempaa.

Jostain syystä nauroin joka kerta kun Martin teeskenteli ammattitaitoista tohtoria (mitä hän ei edes omien sanojensa mukaisesti ollut), niin hän laittoi silmälasit päähänsä ottaakseen ne samantien pois eleellä jonka osoitti hänen olevan vakavissaan. Kai se sitten oli hauskaa.

Tähdet: ***
Toivoton tapaus