Wes Craven 1939 – 2015

Pain & Gain (2013)

Mikä lienee jäätynyt kun useampi leffabloggari päätyi kirjoittamaan yhdestä ja samasta elokuvasta, ja vieläpä julkaisemaan ne samaan aikaan? Ihmeellisiä ovat kohtalon askelmerkit, sillä eihän tätä mitenkään oltu yhdessä sovittu. Jep, puhdasta "sattumaa".

No, kunhan vaikutti vain veikeältä ajatukselta valjastaa hurja joukko tälläiseen mielikokeeseen, että ei siinä sen ihmeempää.

Muita näkemyksiä voikin sitten bongata seuraavista linkeistä (suosittelen lukemaan tämän omani ensimmäisenä, sillä miksipä ei?):

Cinema Lozenge

Double Feature

It's Just a Movie

Mutaa vain tähtiä?

Puutaheinää

Shameless Pile of Stuff

Vajaatoimintasankari

Kiitos kaikille osallistuneille. Oletin näin suuren määrän johtavan edes pieniin päätä raastaviin järjestelyongelmiin, mutta elokuvavalinta ja aikataulutus sujuivat vailla pulmia, joten oletettavasti niitä on sitten seuraavalla kerralla edessä enemmänkin. Silloinhan me kirjoitamme elokuvasta Horrors of Spider Island, eikö vain?

Ei nyt sentään, olen jo kirjoittanut siitä.

Pain & Gain.

Kuntosaliohjaaja/personal trainer Daniel (Mark Wahlberg) pyrkii kaikessa omien kuvitelmiensa mukaiseen täydellisyyteen. Oli se sitten oma keho, tunnettavuus taikka pankkitilin saldo, sen on oltava ylitse muiden. Amerikkalainen unelma, baby!

Miten siis voi olla mahdollista, ettei tälläinen kauniin ihmisen jumalkuva ole lihaksistaan ja haluistaan huolimatta forbeslistalla ja kaikkien palvoma elävä legenda. Ja sitten ihmiset kuten pikaruokayrittäjä Victor (Tony Shalhoulb) tuntuvat saavat kaiken vain olemalla ylimielisiä sikoja. Eikö siitä kultalusikasta riittäisi muillekin? Ihmisille jotka ansaitsevat jotain hyvää? Tai vailla perusteluja luulevat ansaitsevansa.

Elämäntapakouluttajan motivaatioluennon innoittamana Daniel päättääkin jakaa varallisuudenjakoon liittyvää oikeudenmukaisuutta ja saa kuntosalilta houkuteltua avukseen kaksi muuta paremman elämän tavoittelijaa: uskoon toivonsa pistänyt ex-linnakundi  Paul (Dwayne Johnson) ja vaikuttavammassta lihasmassasta haaveileva Adrian (Anthony Mackie).

Kaikkien unelmat toteutusivat jos heillä olisi tarpeeksi varallisuutta ja sehän järjestyy kunhan vain kidnapataan Victor ja suoritetaan perinteinen kiristyssuunnitelma, ja myöhemmin ehkäpä mahdollinen murhakin. Kyllähän itseään erityisen fiksuna pitävä Daniel osaa puhua vakuuttavasti, tai saa sen ainakin kuulostamaan siltä jos kuulijoina ovat ihmiset joiden tolkun taso on erittäin tulkannanvaraista, mutta kuten arvata saattaa niin kaikki alkaa menemään jo heti ajatusten tasolla pieleen, saati sitten että fyysisen toteutuksen onnistumisprosentti olisi mitenkään kehuttavaa.

Kun Pain & Gain alkaa Michael Bayn tutuilla tempuilla kuten väri- ja valopaletilla joka koostuu auringonlaskun oranssista, ylivalotetun valkoisesta ja Paul Newmanin sinisistä silmistä ja hidastus on enemmän kuin päällevyöryvästi läsnä, niin ajatukseni olivat, että "okei, taas yksi tavanomainen Michael Bay-elokuva." Joten edessä olisi nättejä kuvia, komeita ja kauniita ihmisiä, hillitöntä räimettä ja hidastuksia auringonlaskussa, mutta ei juuri mitään mikä saisi sen olemaan jotain muutakin kuin vain yksi Michael Bay-elokuva muiden joukossa.

Hyvä on, olin ainakin osittain väärässä. Tämähän on aika hyvä elokuva, muutenkin kuin vain esimerkkinä jonkun photoshop-taidoista. Melkein uskallan väittää, että tämä on Bayn paras elokuva sitten testosteroniversionsa THX-1138:sta (eli The Island) ja olemalla sitä nimenomaan muustakin syystä kuin pelkästään nätti sekä vauhdikas. Välittämättä siitä, että Pain & Gain on kuulemma tositapahtumiin pohjautuva (jep, mikäpä ei olisi) niin tarinaa ei ehkä pidä ainakaan sen vuoksi niinkään kiehtovana taikka älykkäänä, mikä johtunee suuresti siitä että jokainen hahmo ja tapahtuma kuuluu sarjaan hitto mitä idiootteja, mutta se on kelvollisen hauska ja Bayn ylivedetty tyyli, eli ns. bayhem toimii lähes kuin parodiana hänen omista elokuvistaan, jolloin lukaisat palmunaamailut ovat vain plussaa. Nykyiseen fitnessbuumiin tämä istuu veikeänä satiirina ja ulkonäkökeskeisyyden sekä yleisen statuskiipeämisen ansiosta Pain & Gain on hieman kuin American Psycho jonka on ohjannut Jutta Gustafsberg. Toisaalta tarina ns. tyhmistä ihmisistä toteuttamassa kidnappausta tuo ajoittain mieleen myös Andy Garcian tähdittämän elokuvan Things To Do in Denver When You're Dead, mutta ei niinkään sen pieleen menevän suunnitelman vuoksi, vaan primus motorin avustajien ansiosta, sillä etenkin Dwayne Johnsonin hahmo on samaa possea kuin Garciaa avustava Treat Williams ja kumppanit. Etenkin juuri Williamsin pullisteleva puupää sopisi tähän porukkaan.

Mutta kuitenkin, vaikka elokuvassa on joka puolella tuttuja Bay-leimoja ja sen itseparodisuuden sekä yleisen fitnesstrendipilkan voi sivuuttaa jämähtämällä tuijottamaan värejä ja valoja, niin uskaltanen olettaa että moni Bay-fani ei ehkä tästä kuitenkaan täysillä innostu. Pain & Gainista kun puuttuu kaikesta tutusta kamasta huolimatta sellainen toiminta jonka Bayn elokuviin yleisesti liittää, sillä eipä tässä paikat räjähtele ja kaikkea ammuskella riekaleiksi. Booty kyllä sheikkaa ja lihakset kimmeltävät, mutta toimintaelokuva tämä ei parista siihen soveltuvasta kohtauksesta huolimatta ole. Itse asiassa se mainitsemani Gustafsbergin American Psycho on johtanut Elmore Leonard-elokuvaan ja Pain & Gain istuukin varsin kelvollisesti Get Shorty-sarjaan. Ehkei olla aivan niin nokkelassa seurassa, mutta ainakin Be Cool ylitetään rinnanmitalla ja tämä varmasti olisi hyvä uutinen Dwayne Johsonin mielestä. Tähän liittyen roolihahmot ovat oikeastaan poikkeuksetta vähintään hieman koomisia. Suurin osa hyvinkin. Muutamat rasittavankin. Kehonrakentaja-antisankareita esittävät Wahlberg ja kumppanit istuvat hyvin osiinsa ja olettaisin heidän mielialojensa vaihteluiden olevan tarkoituksella välillä siellä stratosfäärissä saakka koska sillä kuvataan olettavasti steroidien vaikutusta.

Silti olen myös hieman pettynyt.

Olen kyllä iloinen siitä, että yllätyin positiivisesti. Hahmot, tarina, musta ääliöhuumori ja Bayn visuaalinen tyyli ovat kaikki sopivasti kohdillaan, mutta samoin kuten Renny Harlinilla kävi Long Kiss Goodbyen kanssa, niin sopivasti ei ole aivan tarpeeksi. Sillä kyllä saavutetaan oma ennätys, mutta vertailussa muihin noustaan pikemmin hyvän kuin mestariteoksen tai edes loistavan tasolle. Uskoisin sen olevan vain siinä, että Harlinin tavoin Baylla ei ole juurikaan kokemusta henkilökeskeisistä elokuvista ja varsinkaan sellaisista jotka ovat teksteiltään rikkaita, jolloin rohkeutta tälläisen vaalimiseen ei ole tarpeeksi ja sen puutteessa koetetaan liiaksi tunkea omia turvallisia jippoja joukkoon, ja tyydytään liiankin alleviivaaviin tekoihin kuin korostaakseen, että hei, nyt teen jotain minulle uutta. Tästä syystä elokuvassa olevat lukuisat kertojaääniosuudet käyvät selittävyydessään nopeasti puuduttavaksi ja lopputekstit ovat aivan liian kohtuuttoman kaukana. On aivan sama kuinka moni tunnin jälkeen tapahtuvista seikoista on oikeasti totta (joskin siihen liittyen vaikuttaisi siltä, että aika moni seikka on muutettu tarkoituksella koomisemmaksi) ja ansaitsisi sen vuoksi tulla esille, kun kaksituntisena Pain & Gain rupeaa kierrätyspuuhiin aivan liian aikaisin. Kyseessä on tyypillinen esimerkki 90 minuutin elokuvasta venytettynä kahteen tuntiin ja siksi aiemmin hauskana pidetty hassuttelu muuttuu liiaksi ärsyttäväksi sekoiluksi, koska sitä vain tupataan esille koko ajan enemmän ja enemmän (vrt. Sairasta sakkia).

Lisäksi jostain syystä loppupuolella unohdetaan lähes tyystin Dwayne Johnsonin born again christian-huuruilu, johon mielestäni liittyi osa elokuvan hauskimmista hetkistä ja vaikka sen vähenemistä ehkä selitelläänkin vaikkapa hahmon huumeriippuvuudelle, niin ne hölmöt hurskastelut kuitenkin olivat alkupuolella aika näkyvässä osassa jolloin niiden väheneminen ilmeni liian helposti ja hahmon kasvavan väkivaltaisuuden vuoksi myös epäsuotuisasti yleiskiinnostavuutta kohtaan.

Kaikesta huolimatta Pain & Gain on Bayn elokuvaksi nokkelampi kuin haluaisi uskoa, hitaampi kuin oletti, mutta yhtälailla viihdyttävä kuin ne lähes aina muulloinkin ovat.

Erittäin hämmentävästi Bayn elokuvaksi tässä naiset ovat vähintään yhtäläisissä asemissa kuin mieshahmotkin. Enkä nyt puhu ruudulla näkyvästä minuuttimäärästä, vaan siitä että jos miehet ovat elokuvassa koomisia ääliöitä niin samoin ovat naisetkin ja esimerkiksi kuvien perusteella pelkäksi silmäkarkiksi oletettava Danielin/Paulin tyttöystävää esittävä Bar Paly on toki juuri sitä, mutta hänen tyhjäpäinen hahmonsa on täysin vertailukelpoinen kaikkien muiden kanssa. Joten hahmot ovat sukupuolesta riippumatta tasavertaisia ja vaikka sitä voi helposti sanoa, että ainahan he ovat Bayn elokuvissa typeryksiä, niin Pain & Gainin tapauksessa he eivät ole kirjoittamatta jätettyjä typeryksiä, vaan ilmeisen suunnitellusti sitä ja tällöin olisi ehkä edelleen voitu tyytyä Megan Fox Transformersissa-rooleihin, mutta onneksi ei.

Se on myös myönnettävä, että vaikka Pain & Gain on Bayn elokuvaksi positiivinen yllätys, niin onhan tämä sinänsä aika helppo valinta häneltä ja oikeasti mielenkiintoista olisikin nähdä, että pystyykö hän tekemään jotain vähintään yhtä onnistunutta ilman turvautumista tuttuihin temppuihinsa niistä valoista väreihin, etc. Siihen minulla ei kuitenkaan ole juuri luottamusta.

Hauska, mutta pidemmän päälle puuduttava ja vaikka sainkin tästä enemmän irti kuin uskalsin odottaakaan, on minun erittäin vaikea nähdä itseni katsomassa Pain & Gainia toistamiseen. Toki jos levylläni olisi kommenttiraita niin tuolloin kyllä, sillä olisi oikeasti kiva tietää kuinka paljon Bay pisti itseään eikä markkinavoimia mukaan ja kuinka paljon siitä on vain korvieni välissä. Levyn lyhyet itsekehuiset making of-pätkät kun eivät ainakaan suuremmin vakuuttaneet kyseessä olevan mitään muuta kuin kelvollinen silmänkääntötemppu.

Lopuksi hieman muistiinpanojani:

Niin ja kannessa olisi pitänyt mennä enemmän Suurin pudottaja-linjalle, kuin olla noin asiallinen.

Tähdet: ***

Pain & Gain

The Zombie Dead (Le notti del terrore, 1981)

Tämä elokuva on itselleni tutumpi nimellä Burial Ground, mutta onhan tuo The Zombie Dead hivenen hauskempi vaihtoehto samalla tavalla kuin Motörheadin Killed by Death ja samoin myös tässä tapauksessa nimi ylittää sisällön.

Eräs italojulkaisussa käytetty nimi, Zombi Horror on kanssa aika mainio. Hieman kuin jos Terminator olisi Robotti Toiminta.

Kiitos tästä elokuvavalinnasta kuuluu sitten Double Featurelle, joka ystävällisesti kyseisen dvd:n minulle lahjoitti.

Se on näköjään Alan Moore (Watchmen, etc.) joka kääntää löytämästään laatasta muinaisen tekstinpätkän 

ja ilmeisesti sen innoittamana päätyy kopisuttamaan hautaholviluolan seiniä, kutsuen samalla paikalle elävät kuolleet. Ei auta vaikka kuinka sanoo "i am your friend" kun ruokalistalla on soylent greenia.

Onneksi alkupala ei ole viimeinen suuhunpantava sillä heti perään pureskellun professorin kartanolle saapuu lauma lomailevia sukulaisia/tuttavia/jotain sinne päin ja yksi heistä on creepympi pikkulapsi kuin Martin Short Cliffordissa. Tai no, on Martin Short sittenkin pelottavampi aikuinen esittämässä pikkulasta kuin The Zombie Deadin vastaava:

Vasemmalla oleva on siis 12-vuotias Michael (Peter Bark, 26v.) joka on kenties ymmärrettävästikin vanhemman näköinen kun vanhempansa, mutta ei kuuluisi olla. Hitto, sanotaan että hän kärsii progeriasta ja sillä selvä. Mutta mikä selittää Martin Shortin esittämän 10-vuotiaan hirvityksen? Muuten, Clifford on surkea leffa. Kuin Kauhukara, mutta ärsyttävä ja Kauhukakarakin on todella ärsyttävä.

No kuitenkin, vieraat hässivät ja tekevät kaikkea muuta asiaan kuuluvaa kun katakombeista nousevat elävät kuolleet ja heillä ei ole hyvä mielessä. Tai no, hyvä heidän mielestään, mutta ei ehkä ruuaksi joutuvien.

Jos esimerkiksi Zombie Holocaustissa näytti siltä, että zomppareille oli vain isketty kipsinaamio päähän, niin tässä tapauksessa se on vielä selvempää, kun riekalesuun alta näkee näyttelijät omat huulet ja irronnut nenä ei ole kovinkaan irtonainen kun aukosta näkee sen oikean räkähanan:

On ne aika makeita.

Edessä on tuttuun tapaan sitä, että porukka koettaa päästä oven taakse turvaan, zombiet haluavat vain halia ja ihmiset muuttuvat milloin minkäkin kättäpidemmän voimasta palapeleiksi.

Ai niin, Michael haluaa bylsiä äitiään. Elävänä tai kuolleena.

Holy shit! Zombiemunkkiluostari!

Tässä elokuvassa on kaikki sopivasti huonosti. Maskeeraukset ovat sysirumia ja siten zombiet ovat hassumpia kuin missään muualla nähdyt ja jo pelkästään sen vuoksi on pokan pitäminen todella vaikeaa, mutta kun siihen päälle vielä yrjötään jatkuvan hysterian alaiset näyttelijät, epävireinen salamana rasittavaksi käyvä avaruusmusiikkiulina ja se, öhöm uskottava lapsinäyttelijä joka haluaa kesken elävien kuolleiden hitaan laahustamisen insestiseen suhteeseen äitinsä kanssa, niin bravo, nyt todellakin ollaan Linda Brava-tason what the fuckissa. Ja kaikki on tehty vieläpä selvällä uskolla, että jep, nyt ollaan hyvän äärellä.

Rytmitys on varsin sujuvaa (ts. hypätään heti asiaan [zombeiluun] ja pysytellään siinä), joten elokuva on lopputeksteissä ennen kuin huomaakaan ja matka sinne on ollut edwoodmaisen myötähäpeällistä nauramista.

Se tosin on aika varmaa, että jos ei heti ensiminuuttien aikana pääse siihen niin huono että hyvä-fiilikseen ja rupea naureskelemaan näkemälleen, niin mikään ei matkan varrella muutu paremmaksi ja tällöin edessä on aika tuskainen tie, vaikka gorehoundeille onkin sopivasti häijyjä tehosteita tarjolla.

Italian Eric Idle-Michael Caine sai nauramaan.

Italian Anthony Edwards ei.

Tähdet: ~ tai *****
The Zombie Dead

Zombie Holocaust (1980)

Zombie Holocaust on julkaistu myös nimellä Dr. Butcher, M.D.

Paras.

Nimi.

Ikinä.

Tietenkin jos ei huomioida The Adventures of Buckaroo Banzai Across the 8th Dimensionia ja monia muita veikeitä elokuvatitteleitä.

Joku käy sahailemassa itselleen matkamuistoja sairaalan ruumishuoneella, mutta kuka saattaisi olla näin pipi, että tekee sellaista sivistyksen kehdossa, New Yorkissa. Jossain muualla sen ymmärtäisi, mutta että täällä. Hyvänen aika sentään.

Asia koetetaan salata, mutta tokihan nokkela toimittaja Susan (Sherry Buchanan) saa vihiä asiasta ja saapuu tohtori Lorin (Alexandra Delli Colli) luokse utelemaan mahdollisesta kannibalismista sairaalan tiloissa. Oikeassahan tässä ollaan, sillä sairaalassa työskentelee liiankin ihmisrakas henkilö joka kuuluu viidakkokannibaaliheimoon ja tyydyttää nälkäänsä syömällä sairaalassa chillaavia kuolleita. Vaikka tämä ongelma ratkeaa itsemurhalla ikkunasta, niin pitäähän sen perimmäisiä syitä tutkia enemmälti ja onneksi Lori on kotisisustuksensa perusteella perehtynyt syvemminkin kannibalistisiin kansoihin, josta syystä hänen on matkattava viidakkoon etsimään ihmisiä syöviä ihmisiä. Jotenkin kaikkea tuntuu yhdistävän yksi ja sama symboli, eräänlainen pillerinpyörittäjälogo, joka tuo mieleeni Sinisen kuoriaisen.

Miten niin ei?

No kuitenkin, Lori matkaa syrjäiselle saarelle, joka muuten sattuu olemaan paikka jossa hän vietti lapsuutensa ja se on kuulemma oikea unelmien kehto ja sitähän se varmasti onkin, sillä miksi muuten juuri sieltä etsittäisiin vihamielisiä ihmissyöjiä. Perillä tavataan ystävällismielinen tohtori Obrero (Donald O'Brien) ja hän on se toisessa versiossa tohtori teurastajana tunnettu henkilö, mutta koska se olisi liian paljastavan epäilyttävää Lorin ja hänen persoonattomien matkakumppaniensa silmissä (joihin lukeutuu muun muassa aiemmin mainittu Susan), uskotaan siis suosiolla tohtorisedän olevan täällä suorittamassa pelkästään hyväntekeväisyystöitään.

Kuten arvata saattaa niin joukko rupeaa harvenemaan kun heitä syödään ja näköjään näihin aikoihin ihmiskeho oli kestävyydeltään märän paperipussin luokkaa, sillä ei tarvitse kuin paita repiä auki ja suolet hups molskahtavat maahan. Olemme siis tässä vaiheessa kohdanneet elokuvan kannibaaliheimon ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että liha syödään tartarina ja ilman ruokailuvälineitä. Toki edessä on tietenkin myös jonkinlaiset karkelot jossa pitää pelata tisseillä, joten ihan normimeininkiä siis. Mutta mitä ihmettä, eivätkö elävät ihmissyöjät ole jo tarpeeksi tyydyttämään nälkäämme? Eivät, ja siksi peliin astuvat elävät kuolleet ihmissyöjät, joita peruskannibaalitkin tuntuvat pelkäävän. Elokuvan zombiet muuten näyttävät siltä, että joku olisi iskenyt kipsinaamion päälle ja peittänyt sen mudalla. Siistiä. Kuten on myöskin joskus olikohan se nyt 1996, 1997 tekemäni kipsinaamio, jonka olisin voinut vuonna 1980 myydä tämän elokuvan tuottajille.

Elokuvan zompparit eivät kuitenkaan ole luonnollisen tekokuun taikka meteroiitista uutetun armeijakemikaalin aikaansaannoksia, vaan asialla on yllätys yllätys, tohtori Butcher, joka on herbertwestiaanisilla ihmiskokeillaan päättäyt luoda uusia ihmeellisiä ihmisiä, joten aivot tuonne ja toiset tänne, sehän se teki hyvää gorillallekin sanoi tri. Hfuhruhurr mitä tahansa:

"I couldn't fuck a gorilla."

Itse asiassa, eipä tässä taideta kertaakaan sanoa, että tohtori Butcher olisi aikaansaanut nuo zombiet, mutta koska ne toimivat hänen kuuliaisina apulaisinaan se lienee kuitenkin aika todennäköistä. Sitä voisi kuitenkin ajatella tässä olevan yhdistettynä jonkinlainen hullu tohtori-tarina (ts. Herbert West Reanimator), trendikelkkaan hypännyt muka moralisoiva kannibaalikertomus (eli me kaikki olemme petoja) ja tottakai se Romerolta lähtöisin oleva elävien kuolleiden kokoontuminen. Siksipä ei liene ihme, että elokuvassa on sellainen ala-asteen kaikki kaikkia vastaan-fiilis.

Miten elokuva joka sekoittaa nuo kolme äskettäin mainitsemaani tarinaa, kuorruttaa kakun hyvinkin näyttävillä sekä mielikuvituksellisilla gorekohtauksilla ja vetää peliin tissit sen verran usein, että sitä luulee ohjaajanpalilla istuneen Joe D'Amaton voi olla näin samperin pitkäkäveteinen? No, sitä Zombie Holocaust kuitenkin on ja niinpä vaikka mukana on ihanasti kömpelöitä maskeerauksia hämmästeltävänä ja Peter Jacksonin kultakauden mieleen tuovia aivomassatehosteita, niin kaikki välissä oleva on kuin seuraisi uinuvaa etanaa, joka on niin ruma ettei sen tuhinaa edes halua seurata. Elokuva tuntuu hyppivän paikasta toiseen ja keskeyttävän toistuvasti aloittamansa, sillä tottakai tälläinen kaikki peliin-meininki johtaa sellaiseen sekoiluun jonka vuoksi voisi olettaa rytmityksen olevan ainakin nopeatempoinen, joskaan ei looginen, mutta kun tämä on etenkin henkilöohjauksen ja näyttelemisen osalta hidas ja kömpelö samalla tavalla kuin Adam Sandlerin esittämät hahmot, että tekisi mieli läpsäistä kasvoille ja todeta, että vähän vauhtia siihen masiinaan ja älä vääntele sitä naamaa, se jää vielä tuollaiseksi. Joten tarinapöhköys ei ollut mennyt näyttelijöiden, eikä varmaan myöskään ohjaajan jakeluun.

Elokuvan juonesta sen verran, että koska tämä on kuitenkin aikalailla sellainen teos jossa tehosteet tulevat ensimmäisenä (pään halkaisu on verrannollinen johonkin isoon räjähdykseen) ja mitä rujompi visvanlennätys on saatu aikaan niin sen parempi, ja sellaisen tieltä voikin sitten  työntää kaiken vähemmn tärkeän kuten tolkullisuuden pois, niin miksi se kannibaaliosuus on silti ylipäätään mukana. Paljon riemastuttavampi idea se hullu tohtori jonka motivaatio siirrellä ihmisten aivoja keskenään ja tehdä muuta yhtä kivaa on vain siinä, että katsotaan mitä tapahtuu. Toki hän mainitsee siellä seassa, että ihmiskunta tulee vielä ylistämään häntä nerona ja olemaan iloinen hänen keksinöistään, niin kuin hän olisi jonkin suuremman suunnitelman äärellä, mutta oikeasti se on vähän niin kuin penskana kun sai sen mikroskoopin ja muita ns. tiedemiehen (nyk. tiedepersoonan) työkaluja, ja rupesi sitten sekoittamaan erivärisiä nesteitä vain koska se oli hauskaa nähdä mitä tapahtuisi. Ei mitään. Mutta se on sivuseikka ja siksipä tohtori Butcherin selvä pöpismi ja siihen yhdistetty elävien kuolleiden nousu on tarpeeksi, ja ennen kaikkea paljon kiinnostavampaa kuin se sama pahuksen tuttu moppitukkakannibaaliheimo syömässä munuaista.

Kannibaalit ovat vain tiellä.

Todella ärsyttävä seikka Zombie Holocaustissa on ääniefekti joka on sellainen korvia repivä riitasointu joka tulee aina kun jotain ns. pelottavan yllättävää on tapahtumassa (eli suht' usein), ja kun se tulee vielä juuri ennen kuin siihen liittyvä temppu paljastetaan, niin se ensinnäkin spoilaa säikytysefektin ja on pelkästään äänivalintana aivan kauhea.

Tähdet: **

Zombie Holocaust

Zombie Flesh Eaters 2 (1988)

Lucio Fulcin (no, ainakin ilmeisesti enimmäkseen hänen ohjaamansa) Zombie Flesh Eaters 2, eli Zombi 3 on jatkoa Lucio Fulcin elokuvalle Zombie Flesh Eaters aka Zombi 2, joka puolestaan oli hyvin epävirallista jatkoa George Romeron elokuvalle Dawn of the Dead, joka tietenkin tuli italomarkkinoille nimellä Zombi. Niin ja niiden jatko-osuuksien kohdalla kannattaa ajatella sen pitävän yhtä paljon kutinsa kuin se miten piakkoin julkaistava Inside Out-animaatio on yhtä kuin Herman's Head (suom. Pää täynnä.

Inside Out:

"Like all of us, Riley is guided by her emotions - Joy, Fear, Anger, Disgust and Sadness. The emotions live in Headquarters, the control center inside Riley's mind, where they help advise her through everyday life."

Herman's Head:

"Herman Brooks is an aspiring writer working as a fact-checker at a publisher. While dealing with life in the big city, his inner thoughts are played out by four characters representing his intellect, fear, compassion, and lust."

Hei, minusta se oli aika mukava sarja.

No mutta kuitenkin.

Varas varastaa professorin salaisen mönjäkemikaalin ja koska voromies on aukealla juoksemassa pakoon, ollen ainakin 20 metrin päässä, niin "get in the helicopter. After him!" Ehkä jos oltaisiin hieman harkittua tekosia ei mönjä olisi roiskunut pakenevan miehen kädelle ja tappanut hänet, herättäen takaisin elävänä kuolleena. Ennen kuolemaansa hän tietenkin ehtii rientämään motellille leikkaamaan ruttokuoliokätensä irti, ettei sitä nyt sentään ihan niin helpolla luovutettu.

Hienoa muuten on se, että mönjän menettänyt tohtori pitää palopuheen siitä kuinka kyseinen aine on paljon vaarallisempaa kuin kukaan, hän itse mukaanlukien on kuvitellutkaan, mutta heti perään kuin armeijan edustaja tulee mainitsemaan että hups, se aine pääsi karkuun säiliöstään, on arvon tohtorin reaktio olankohautus ja toteamus "eh!" Kunnallisella puolellakos sitä ollaan töissä?

Armeija ratkaisee alkavan epidemiaongelman tuhoamalla lähikaupungin asukkaineen (tai näin ainakin kerrotaan, sillä ei sellaista ole varaa näyttää) ja kun muille ruumiille kelpaa joukkohauta, niin potilas nolla poltetaan tuhkaksi ja Return of the Living Deadin nähneet tietävät mitä tapahtuu kun elävä kuollut tuhkataan. Ennen kuin zombiesavulle altistuneiden zombielintujen synnyttämä zombieylösnousemus alkaa, katsojalle esitellään joukko ihmisiä vailla persoonia. On sotilas ja toinen sotilas. Kolmaskin. Nuoria naisia ja vastaavia miehiä jotka eivät ole sotilaita. Käytännössä ihmisiä joiden ainoa merkitys tässä ja muissa maailmoissa on kuolla vuoronumeroittain. Onneksi siellä on mukana myös Vanishing Pointin tiskijukka, joka onkin brothers and sisters, kick out the jams-puheineen aivan liian erottuva väriläiskä (en puhu ihonväristä) kaiken harmauden keskellä. Pääosin hahmojen perässä pysyminen on vaikeaa kun heitä ei erota toisistaan ja yhdestäkään ei jaksa välittää. Kuitenkin, seuraava tunti koostuu tutusta zombiemeiningistä jossa hampaiden teho mitataan lihalla ja elossa olevien lukumäärä putoaa tasaisesti.

Niin ja niistä elävistä kuolleista puheen ollen, kyseessähän on niitä elokuvia jossa ei suuremmin välitetä omista säännöistä, vaan jos jokin on ollut tekijöiden mielestä makea idea niin se saa mennä mukaan, vaikka olisikin sitten ristiriidassa aiemmin esitetyn kanssa. Siispä lentävä pää ja zombie-dj. Jälkimmäinen ei ole David Guetta.

Italozomppareille totutusti elävien kuolleiden maskeeraukset ovat rujoja, jolloin joku kuten minä kutsuisi niitä spagettinaamoiksi koska enimäkseen zombiet näyttävät siltä kuin kasvoille olisi heitetty senkaltaista ruokaa ja siten ne eivät ole ehkä niinkään harkitun hienoja, mutta ältsin toimivia ne ovat. Ja sitä etenkin siksi kun tässä nimenomaisessa tapauksessa zombiet ovat toimiltaankin rajumpia (ts. eläväisempiä) kuin monessa muussa saman lajityypin elokuvassa ennen modernia snyderismia. Joten nämä zombiet ovat leppoisasti tallustelevien mutrunaamojen sijaan räkiviä raivotautisia. Ajoittain se raivokkuuden korostaminen johtaa suoranaiseen naurettavuuteen kun sitä tehdään nopeuttamalla kuvaa ja hallitsemattoman uhan sijaan mieleen tulee Benny Hill juoksemassa sukkanauhaneitosten perässä.

Myöskin pastatuotannoille tavanomaisesti musiikki on kauhistuttavasti atmosfääristä ja aiheuttaa hetkittäin sopivia puistatuksia, mutta välillä soiva tekoajalleen tuttu italodisko luo kyllä myös vääriä mielikuvia, joten kun boys, boys, bo-bo-boys rupeaa kipuamaan mieleen on silloin vaikea juosta pakoon, sillä tanssijalka aloittaa ihan omat liikkeensä.

Tietenkin näytteleminen on kehnoa, kaikessa on halpamerkin tuntua ja lukuisista monipuolisista virheistä viis kunhan saadaan groteskeja visioita aikaiseksi. Jos tätä tahtoo verrata siihen edelliseen Zombie Flesh Eatersiin niin onhan se ehdottomasti vaikuttavampi elokuva, kun tästä tapauksesta aistii liian helposti halun vain kaapia aiemmasta kermat ja koettaa niiden avulla tehdä kokonainen elokuva. Eikä sellainen juuri koskaan tuota täysipainoista teosta ja pelkkiin täkyihin turvautuminen aiheuttaa sen etteivät ne ns. hyvät ideat enää tunnu hyviltä kun joukossa ei ole sitä kakkabiisiä osoittamassa miksi muut ovat parempia. Tosin kun tämän Zombie Flesh Eaters kakkosen näkemys on se, että edellisestä teki hyvän ammuskelut ja visva, niin samoin kuin hollywoodnäkemyksessä että isompi on parempi, on tämäkin tyytynyt sellaiseen, mutta ei elokuvaa, ainakaan hyvää sellaista tehdä pelkillä räjähdyksillä. Joskin myönnettäköön, että onhan tässä joitakin cooleja zompparikohtauksia ja ajoittain oikeasti ahdistavaa tunnelmaakin, että kyllä ajatellen nykyisen zombiebuumin aikaansaannoksia olisi monella Resident Evililla oppimista tästä elokuvasta. Mikä ei nyt kuitenkaan mikään yletön kehu ole, sillä mikäpä nyt ei Resident Evileita voittaisi?

Elokuvassa on kohtaus jossa jääkaapista hyökkää lentävä zombiepää ja minua vaivaa enemmän se, että mikä hiton käsi tekee paluun (kts. kansi), kun vaikka onhan tässä monellakin käsi niin yksikään niistä ei tee mitään huomionarvoista ja näin ollen kuka välittää jos joku ilmeetön käsi tekee paluun.

Tähdet: ***

Zombie Flesh Eaters 2

I could easily kill you now, but I'm determined to have your brain!

Viimeaikaiset kirppis ynnä muut -hankinnat ja tällä kertaa joukossa on keskimääräistä kiinnostavampaa kamaa. Roskaa, tottakai, mutta kiinnostavaakin sellaista.

Joku harhasielu kun oli dumpannut kirpparille aimo läjän pääosin italokauhua ja kun olin karsinut joukosta pois jo hyllyistäni löytyvät ja Argentot, niin jäljelle jäi vielä jonkin verran edullisesti saatua huuhaata.

Muita erityismainnan arvoisia löytöjä ovat Clerks, jonka täten päivitän videokasetilla olevasta televisiotallennuksesta vain hiukan ajastaan myöhästyneelle dvd:lle. Hiukan kyllä surettaa tuo kasetin siirtäminen eläkkeelle, sillä siihen liittyy pieni, ei niin hauska mutta kuitenkin jonkinlainen juttu, jonka voisinkin tässä yhteydessä kertoa. Silloin kun tuo Clerks tuli YLEn kanavalta silloin joskus kun sen tulin nauhoittaneeksi, niin tottakai ohjelma keskeytyi johonkin häiriöön ja ruudulla rupesi pyörimään klassinen hetkinen-viesti. Siinä sitä sitten äkkiä pysäytti nauhoituksen, kelasi kasetin tarkalleen keskeytyskohtaan ja odotti silmä kovana pausen kera koska elokuva jatkui, jotta saattoi antaa nauhoituksenkin tehdä niin.

Hölmöltähän se tuollainen toiminta kuulostaa ja varmasti onkin sitä, mutta hitto, kaseteissa ja rakkaudessa on kaikki paitsi kielletty sallittua. Sittemmin sitä Clerksia katsellessa nousi aina ajan kultaamat muistot mieleen ja vain koska sen nauhoituksen eteen joutui tekemään hieman töitäkin, ja siten elokuvakin sai tavallaan itseään suuremman merkityksen.

Puhumattakaan siitä, että tuolla kasetilla etummaisena oleva Hellraiser kolmonen on säästetty vain koska siinä on japanilainen tekstitys ja uskokaa tai älkää, ostin aikoinaan uusiokeskuksesta Hellraiser-kasetin voidakseni dumpata sen sisällön hevonkuuseen ja laittaa kuvassa olevaan koteloon sen oman kopioni.

Ennen Clerksia oli Hellraiserin perässä Seis tai mamma ampuu. Loistokamaa sekin.

Pari ensimmäisen kuvan elokuvista otan vielä erilliseen mainintaan, mutta kumpikaan niistä ei ole Let's Be Friends, vaikka let's be friends. Hymynaama.

Miksiköhän Heaven's Prisoners-nimestä on poistettu monikkomuoto? Hyvä leffa kuitenkin, yhdellä taikka useammalla vangilla.

The Hit List puolestaan kuuluu niihin elokuviin jota ostaessa olisin voinut vannoa etten ollut sitä jo aiemmin hankkinut, mutta väärässäpä olin. Mainittakoon siitä kuitenkin sellainen seikka jonka aiempi sivuutus on itseni kaltaiselle vidiootille suuri erhe ja näin ollen tämä virhe korjataan nyt:

James Coburnin roolihahmon nimi on Peter Mayhew.

Ja samoilla reissulla mukaan tarttui luettavaa, joista kenties luulisi tuon Frankensteinin taikka Octopussyn olevan se kovin juttu. Ei, kyllä se on tuo Goofy: the Good Sport-teos.

Rötös ja rangaistus sekä Lannistumaton laivuri sulkivat molemmat omat keräilykohdeovensa, koska nyt sekä Ankalliskirjasto- että Ankantekijät-sarjat ovat täydet.

Lopuksi vielä nyt jo kuluneita liituisia katukoristeluja päiväkodin (jossa olen muuten ollut töissä) edustalta ja sieltä joukosta otettu yksityiskohta:

Tätä kirjoittaessa soivat
Jean-Michel Jarre - Les Chants Magnetiques
Indiana Jones and the Last Crusade ost.

V/H/S/2 (2013)

Ääliöetsivät tunkeutuvat kadonneen opiskelijan asuntoon ja löytävät videokasetteja, joita ruvetaan tietenkin katselemaan ja nämä videopätkät ovat sitten ne tämän elokuvan tarinat. Tottakai ne vaikuttavat tuhoisasti kehyskertomuksen hahmoihin.

1. Silmäimplantin saanut näkee kummituksia ja sitten hän repii silmän irti.

2. Zombi puree polkupyöräiljää, joka puree jotakuta muuta.

3. Dokumentaristit pääsevät kuvaamaan uskonkultin tiloihin ja loppu koittaa kaikille.

4. Varhaisnuoret ja varhaisemmat nuoret kinastelevat kun vanhemmat ovat poissa. UFO.

Ääliöetsivät huomaavat, että ei perkele, taas zombeja.

VHS-kauhuantologiasarja on muistini mukaan saanut jonkin verran kehuja osakseen, mutta tämän kakkososan katsottuani olen uskoakseni tyystin väärässä, sillä nyt liikutaan kyllä niin vaarallisen lähellä Creepshow kolmosen tasoa, että on suorainen ihme kun kannessa ei lue valheellisesti Stephen Kingin ja George Romeron nimiä. Innottomia, kömpelösti toteutettuja, mielikuvituksen puutteesta kärsiviä keskittymisvaikeuksisia lyhytelokuvia näkee jo liikaa muiden linkittäminä Facebook-päivityksinä oman koiran heilumisesta ja jos ei siten, niin viimeistään Youtuben etusivun tarjontana, ettei sellaista kaipaa enää jonkun oikeasti taidokkaan Gareth Evansin tekemänä. Ja hän sentään vastaa VHS2:n parhaimmasta pätkästä... Sekin on huono.

Tai no, kuinkahan paljon Evans edes lopulta vastaakaan pätkästään, kun se on kreditoitu kahdelle ohjaajalle (Timo Tjahjanto).

Zombie puree, tekosilmä jolla näkee kummituksia, uskonkultti jonka kohtalona on verilöyly. Ihan tosi hei! Eikä yhteenkään olla keksitty mitään uutta tai edes ihmeellistä ja se mielestäni näkyy tylsänä yhdistä pisteet-toteuksena jossa ns. found footage-toteutuksen vuoksi ollaan hieman nyitty kameraa, tyydytty hädin tuskin keskinkertaisiin näyttelijäsuorituksiin ja tehosteisiin jotka pelottavat vain siksi, että Asylum tekee huonoimmillaankin parempaa jälkeä. Ainoa jossa on jotain fantsua mukana, on tuon Evansin ja Tjahjanton uskonkulttilyhärin päätös jossa Baphomet-vauva kaipaa isäänsä ja sekin suurelta osin siksi, että se sai miettimään kirjaimellisempaa Saatanan vauvaa Rosemarylle.

Aku Ankan taskukirjojen väkinäiset tarinoita yhdistävät kehyskertomukset ovat paremmin toteutettuja kuin ainakin tämän osan etsivätarina, sillä kyseiset Sherlockit ovat esitetty niin tyhmiä, että on suorainen ihme etteivät he toistuvasti menetä tajuntaansa aivoihin kohdistuvan happikadon vuoksi. Sinänsä en pidä ainakaan surkeana sitä miksi he aloittavat kadonneen opiskelijan videonauhojen katselun, vaikka tosin millä logiikalla he olettavat nykyajan huomioon ottaen juuri niissä olevan tuikitärkeää tietoa. Koska kuka enää kuvaa kaseteille? Ja vaikka niiden nauhoilta tämän elokuvan tarinat löytyvätkin niin tämä videokasettien merkityksettömyys korostuu kun sitä ei käytetä itse elokuvassa muuna kuin hetkellisenä trackingvärinänä ja muuten ollaan iPodien ja vastaavien todellisuudessa niin täysillä, että selfietikun käyttö taisi tapahtua juuri lopputekstien jälkeen. Ollaan niin yolo, swag ja tumblr, että teki mieli viiltää ranteet auki. Saatanan laiskaa pintaliitoista videonostalgiaruumiinryöstämistä.

Kaiken lisäksi takakansi väittää tarinoita olevan seitsemän, kun niitä on kehyskertomus mukaan laskien viisi.

Pahinta on se, että palatakseni Gareth Evansiin, niin jos olisin nähnyt tämän ennen The Raidia, en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan katsonut The Raidia. En edes sitä kotimaista.

Tähdet: *
V/H/S/2

Virtuosity (1995)

Futurotehtaassa poliiseja koulutetaan istuttamalla heidät virtuaalitodellisuusohjelman sisälle jahtaamaan 200:n murhaajan profiilin avulla koostettua täydellistä tappajaa joka tunnetaan nimellä Sid 6.7 (Russell Crowe) ja koska järkevin tapa kouluttaa poliiseja on se ettei poliiseja kouluteta laisinkaan, vaan vr-lasit laitetaan vangeista kerättyjen pakollisten vapaaehtoisten silmille niin tuolloin paras kokelaista on tietenkin Parker (Denzel Washington), joka sattuu olemaan ex-kyttä, mutta päätynyt vankilaan hieman samoin perustein kuin Cameron Poe Con Airissa.

Muuta yhteistä heille on hassut hiukset:

Tämän kisan Cage voittaa.

Kuitenkin, Parker on jopa niin hyvä, että ainoa kerta kun näemme hänet tuossa vr-koulutuksessa aiheuttaa hän oman kuolemansa ja Sid saa jatkaa hirmutekojaan. Sid ei kuitenkaan millään malttaisi pysytellä tappamassa pikselikavereita, vaan haluaa oikeaan maailmaan ja siinä avuksi tuleekin mielipuolitohtori joka vastaa Sid-projektista, sillä miksipä ei. Tämän professorin avustuksella Sidin tietoisuus ladataan nanobottiandroidiin jolla on supervoimat (joita hän ei sitten kertaakaan käytä) ja mahdollisuus T-1000:n tavoin korjata irronneita osiaan, mutta vain jos saa lasia jota imeä itseensä. Tätä ajatellen onkin muuten täysin järkevää, että lopussa kun Parker saa Sidin kiinni ja paloiteltua, tapahtuu se putoamalla lasin läpi.

Ai niin, siellä välissä sitten juostiin, ammuskeltiin ja Traci Lords mainosti silloista muusikkouraansa.

Jos tuumii, että Brett Leonardin ohjaama Ruohonleikkaaja on virtuaalitodellisuuskuvauksessaan sekä ylipäätään tehoste-elokuvana hassu ja vanhentunut, niin tämän samaisen ohjaajan kolme vuotta myöhemmin ja kolme kertaa suuremmalla budjetilla tehty vr-efektielokuva saa edellisen näyttämään vähintäänkin Pacific Rimilta Atlantic Rimin rinnalla. Hassuja ne molemmat sentään ovat, joskin Ruohonleikkaajasta pystyy oikeasti nauttimaan ja sen virtuaalitodellisuuden kuvauksessa on sentään ollut oikeaa yritteliäisyyttä, ja vaikka aika on sen teknotehosteita kuluttanutkin niin sitä katsoessa voi edelleenkin muistaa kuinka hiton coolilta se näytti silloin vuonna 19 ja 92.

Koska Virtuositya katsellessa tulee kivuliaan selväksi se ettei rahaa oltu ainakaan tarinan eheyttämiseen käytetty, niin mihin se sitten upposi. Denzel Washington oli toki tuohon aikaan jo suht' iso nimi, mutta ilmeisesti selvästi halvempi vaihtoehto kuin Arnold Schwarzenegger, jonka kanssa yhteistyö oli kuulemma kaatunut juuri palkkapyyntöön ja Russell Crowe puolestaan oli vielä halpa nimi jenkkimarkkinoilla, joten oletettavasti suurin osa budjetista oli suunnattu erikoistehosteisiin. Miksi elokuva sitten näyttää siltä osin kuin Plan 9 ja tällöin suihkuverho kelpaa todisteeksi lentokoneen ohjaamosta, sillä Virtuosityssa ei nyt esimerkiksi montaa hetkeä kuluteta mahdollisesti tyyriiden tietokone-tehosteiden parissa vaan futuristisuus esitetään hassuilla/oksettavilla vaatteilla ja Washingtonin rastoilla. Katsokaa nyt tätä hirviömäisyyttä:

Joten pääosin scifistisyys luodaan sillä helpoimmalla tavalla, että pistetään hahmoille sellaiset vaatteet päälle jota kukaan normaaliajassa oleva ei kehtaisi pukea. Ja sitten kun vihdoin näkee niitä virtuaalimaailmatehosteita, niin sitä toivoo kuvan siirtyvän salamana takaisin Washingtonin rastoihin.

Okei, noihin siis käytettiin viisi dollaria. Entä loput?

Idea tietokoneohjelmasta joka haluaa tappamaan ihan oikeita ihmisiä on ihan kelvollinen muka futuristiselle toimintelokuvalle ja hei, kelpasihan se Universal Soldier: The Returnillekin, joka sekin on aikamoista kakkaa. Mutta pelkkänä pohjaideana se ei ole mitenkään erikoinen, varsinkin kun ne vr-jutut jäävät vain prologin ja epilogin asemiin ja varsinainen päätarina on tavallinen ihan sama kuka sarjamurhaaja-kertomus, jossa aika vähän yritetään mitään muuta kuin vain juosta ja ammuskella. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole selitys sille miksei edes sitä jakseta ylläpitää. Kun Sid 6.7 luonteensa mukaisesti haluaa mahdollisimman usein ja paljon huomiota teoilleen, on vain ymmärrettävää ettei hän murhanarsismissaan välitä missä tekee hirmutöitään ja pariin otteeseen Sidin satunnaiset sivullisten lahtaukset ovatkin koomisesti veikeitä, mutta ne ovat aivan täysin vailla tolkkua siinä mielessä, että kun koko ajan tiedetään koko poliisihenkilöstön olevan hänen perässään, niin miksi Sid edes linssiluteuden sokaisemana vaarantaisi itsensä kiinnijäämisellä tekemällä näkyviä murhia ihmisjoukossa. Siksipä ei ole myöskään järkeä siinä, että kun esimerkiksi Sid tappaa jonkun hepun kaupassa ja sivulliset luonnollsiesti kauhistuvat, mutta yksikään ei edes yritä paeta paikalta, taikka sekunnin kestävän shokin jälkeen enää noteeraa Sidia laisinkaan. Tässä puhutaan jo aika pahasta keskittymisongelmasta. Jos kyseessä olisi jonkinlainen satiiri jostain lähitulevaisuuden turtuneisuudesta, olisi tuolloin ymmärrettävää jos kukaan ei välittäisi edes paeta kun kanssaihminen tapetaan keskelle katua, mutta kun tämä ei ole sellainen, vaan pariin otteeseen mainitaankin kuinka kaupunkilaiset alkavat olemaan peloissaan Sidin vuoksi, mutta silti he eivät ole sitä laisinkaan. No jaa, väliäkö sillä kun ne kytät eivät kertaakaan tule paikalle vaikka kuinka Sid jäisi murhapaikalle chillaamaan. Tosin se etteivät siat saavu on aika perinteinen toimintaleffojen juttu, kun miten muuten sitä saisi rauhassa ammuskella keskellä tietä ja ajaa autolla seinään, mutta kun tälläisiä kesken jätettyjä ajatuksia on elokuva täynnä niin silloin pitäisi välillä saada sitä porkkanaakin. Joten kun esimerkiksi lopussa sopivasti paljastetaan, että ai niin, Parkerilla on supervahva robottikäsi jota olisi kenties voinut hyödyntää aiemminkin kun edessä oli pulma tai toinen joka olisi heti sillä mekanokädellä ratkaistu, tai kun jotain muuta yhtä hämmentävän nolostuttavaa putkautetaan ilmoille ei tällöin enää ole mahdollista antaa kovinkaan montaa mokaa anteeksi. Näistä suosikkini on se, että toistuvasti hehkutetaan Washingtonin esittämän hahmon olevan ainoa joka voi löytää ja voittaa Sidin, mutta ensinnäkin hän löytää Sidin aina vain sattumalta kuten siten että Sid kertoo televisiossa missä on ja aina kun Parker pääsee paikalle, aiheuttaa hän vain jonkun sivullisen kuoleman. Joten vaikka tietenkin hän lopussa voittaa Sidin (joskaan hän ei sitä oikeastaan tee) niin Parkerista tuntuu olevan enemmänkin vain haittaa kuin hyötyä. Hitto, jopa sen vr-koulutuksen aikana hän aiheuttaa vain oman kuolemansa ja silti hän on muka pätevin jahtaamaan Sidia. Kuinka huonoja ne muut voivat olla.

Tietenkin se, että tekoäly aiotaan siirtää koneesta androidiin koska Kevin J. O'Connorin nörtti haluaa itselleen seksibotin on sekin aika peukuttamisen arvoista älyttömyyttä. Etenkin kun hemaisevan uhkean blondineidon sijaan alienmunasta (ihan oikeasti) nouseekin nihkeä Russell Crowe ja silti O'Connor luulee tätä suunnitelmakseen naiseksi on mainiosti hölmö.

Eikä unohdeta kohtausta jossa Sid toimii dj:nä ja onnistuu korkeintaan todistamaan ettei hänen tulisi edes kuunnella musiikkia. Tai se kun Sid toistaa Saturday Night Feverin kuuluisan kävelykohtauksen, minkäs muun kuin Bee Geesin tahtiin.

Eli Virtuosity on elokuva jota katsellessa tuntee niin suurta myötähäpeää, että ne mahdolliset hetkittäiset hyvät seikat hautautuvat kaiken pöllöyden alle, mutta kiitos sellaisen aletaan kyllä lähentelemään niin huonoa että sehän on jo hyvää.

Ilmeisesti Crowe olikin ymmärtänyt olevansa modernissa Ed Wood-elokuvasssa ja siksi vetää rooliaan niin kikattaen yli, että voisi uskoa hänen pyrkineen Joel Schumacherin Batman-elokuvaan. Jos en kerran kehtaa kenellekään kertoa olleeni mukana tälläisessä, niin pidetään huoli ettei kuvassa esiintyvä tyyppi ole minä.

Ilmeisesti tämä ei ollut Washingtonin mielessä, joka vetää rooliaan väärällä tavalla vakavasti, aivan kuin uskoisi olevansa Robot Monsterin sijaan Vertigossa, mutta päätyy asiayhteyden vuoksi olemaan vain Tappajahain koston Mario Van Peebles.

Tyhmä, ruma ja tämä:

"Sid 6.7 pääsi pois tietokoneesta ja muuttui androidiksi."

Korjaus.

"Nanotekniseksi synteettiseksi organismiksi."

Leonardin 90-luvun virtuaalivaihtoehtotodellisuuskyberpunkteoksista tämä on huonompi kuin Ruohonleikkaaja ja Hideaway. Hitto, Virtuosity on jopa huonompi kuin se Billy Idolin musiikkivideo Shock to the System.

Tähdet: *

Virtuosity

Newman Numan: The Best of Gary Numan (1982)

Vaikka Gary Numanilla oli vuonna '82 allaan jo useampi pitkäsoitto omalla taikka Tubeway Army-nimellä, niin ainakin tämän videokokoelman kautta tulee fiilis, että nyt ollaan pistetty best of ulos ennen kuin tavaraa on sen täytteeksi. Tässä tapauksessa se tunne tulee itse biisien sijaan juurikin videomuotoisten hittien vähäisyydestä. 45 minuuttinen videokokoelma kun koostuu takakannen perusteella 12 musiikkivideosta, joista kuitenkin kolme on livevetoa, yksi livekuvalla täytetty levykappale ja yksi musiikkivideoista ei ole musiikkivideo laisinkaan, vaan The 1930's Rust-kappaletta käytetään vain pätkä taustalla kun kuvataan ilmeisesti Las Vegasia, mutta ei siksi ettäkö tapahtumapaikka olisi vaikkapa Las Vegas, vaan koska oletettavasti alussa Gary Numan sattui saapumaan sinne? Eli tuo biisi soi vain eräänlaisena alkuteksteissä olevana tunnarina. Joten 12 kappaleesta viiden ollessa muita kuin ns. oikeita musiikkivideoita, on se liian vähän. Livevedoilla täytetään tyhjää samalla tavalla kuin perään laitetuilla remixeillä. Aina silloin tällöin sekaan on heitetty kuvapätkiä Numanista lentokoneen ohjaksissa, tms., sillä tuohon aikaanhan hän oli kovastikin innoissaan lentämisestä ja perusti pienimuotoisen lentoyhtiönkin, Numanairin. Vaikka nämä klipit eivät esitäkään Numania kertomassa harrastuksestaan muuta kuin ohimennen, niin kyllä ne silti aikalailla tuntuvat mainoksilta, varsinkin kun niitä heitellään ajoittain itse videoidenkin keskellä. Muutoin ei seassa juuri irtomateriaalia ole, mitä nyt yhdessä vaiheessa siellä on esimerkiksi todella vajavaiseksi jäävä osuus jossa Numan on ilmeisesti ala-asteella juttelemassa lasten kanssa. Siitä ei ole vaivauduttu laittamaan mukaan kuin sen verran, että Numan sanoo kuinka paljon on myynyt levyjä briteissä. C'mon hei! Ehkei se olisi sopinut pidempänä joukkoon, mutta tuollaisena se ei todellakaan sovi sekaan.

En myöskään oikein ymmärrä sitä, että miksi niin monet videot jätetään pahasti kesken ja hypätään seuraavaan. Tämähän on kuin radiota kuuntelisi. Mistä puheen ollen, joskus penskana esitin Radio Mafian mihin-lie-toiveohjelmaan pyynnön, että soittaisivat kerrankin Depeche Moden Enjoy the Silencen kokonaisuudessaan, eivätkä ennen aikojaan hyppäisi mainokseen tai jotain muuta yhtä epäkivaa. Ja sitten kun kyseinen ohjelma lähetettiin olin sormi recin päällä valmiina ja radiojuontaja kertoikin, että oli toivottu Enjoy the Silencea kokonaisena soitettavaksi, joka sai minut tyytyväiseksi aina siihen saakka kunnes biisi katkaistiin reippaasti ennen loppua jotta saatiin asemaa puffaava soundbite päälle. Kiitos.

Mutta niin, jos tässä videokokoelmalla oltaisiin edes vaivauduttu esittämään ne kokonaisina olisi pituutta saatu hieman enemmän ja ennen kaikkea, se ei olisi ehkä tuntunut siltä kuin bändi olisi lähtenyt toiselle levymerkille ja entinen levy-yhtiö kaivaa kaiken roskakoriin heitetyn kaman jotta saisivat vielä kerran rahastettua tuolla uusiin maisemiin lähteneeltä yhtyeeltä.

Tämä ei siis ole kritiikkiä itse videoita kohtaan vaan kokonaispakettia ja se kommentointi videoista alkakoon jotenkin näin:
Sen verran vähäsenlaisesti tässä on tavaraa, että voisinkin kertoa jokaisesta varsinaisesta musiikkivideosta jotain.

I Die: You Diessa Numan ajaa yöllä autoa ja kasvoilla hehkuu syntinen puna. Joskin se autolla ajaminen on hieman kyseenalaista, kun kerran kuvassa näkyy suurinpiirtein vain tuulilasi ja on siis hyvin mahdollista ettei studiosta oltu poistuttu laisinkaan.

Music For Chameleonsissa ollaan ilmeisesti jonkin Cotton Clubin lavasteissa ja on pakko myöntää, että kun Numan koetti kovasti samanlaisia imagomuutoksia kuin David Bowie, niin jotenkin edellisen kokeilut olivat aina ns. taiteellisesti jotenkin campmaisempia. Etenkin Numanin kasarijuppilook oli kömpelö ja vaikutti Bowien rinnalla Ed Woodilta. Ehkä se johtuu tuosta silmämeikistä.

Muutenkin tuo Numanin pukuimago on samalla tavalla ikävästi vanhentuneen oloista kuin siihen yhdistettävät musiikkikappaleetkin, joissa olevat saksofonisoolot sun muut ovat pelottavakin esimerkki new romantics-bändien pakollisesta tavasta todistella olevansa muutakin kuin röyhelöpaitoja ja siihen kuuluva taiteellisuus tarkoitti silloin jostain syystä löysää kapakkajatsisynailua. Numanin post apo-look istuu hänelle paremmin ja soveltuu enemmän biiseihinsäkin.

Toisaalta... Bowie, mitä tämä on olevinaan?

Cars ja tällöin täytyy todeta, että yeah baby, yeah!

Yksi kaikkien aikojen parhaimmista kolkoista futupopbiiseistä saa visuaaliseksi tuekseen man machinea ja illuminatia kun Numan on Chuck Norris Yhden miehen armeijassa.

She's Got Claws pyrkii olemaan Kissaihmiset, mutta on sitä vain jos kissaihmiset ovat kaikki Halle Berryn Catwoman.

We Take  Mystery To Bed:ssa Numan esittelee erilaisia asukokonaisuuksia ja lukee sanomalehteä.

Complex puolestaan paljastaa mitä mikäkin videokameran nappi tekee ja sekoittaa joukkoon niitä kuvia Numanista lentokoneessa.

Love Needs No Disguise on oletettavasti levyversio, mutta kuvamateriaali on joltain sisätilakeikalta.

Down in the Park ja Are 'Friends' Electric? ovat livetallenteita ilmeisesti Living Ornaments-kiertueella (levy jota kuuntelen tätä kirjoittaessani) ja visuaalisesti ollaan siellä Carsissa.

This Wreckage on myös keikkatallenne, mutta näyttäisi olevan eri keikalta kuin nuod edelliset. Hiukan vaikea sanoa kun savukone puksuttaa siihen malliin ettei juuri mitään näe.

Lopuksi vielä We Are Glass ja Numan tanssii ihan saatanan ison käden vieressä.

Videoista etenkin niissä joissa on pyritty mahdollisimman laaja-alaiseen visuaalisten efektien käyttöön ollaan ajauduttu pahasti vanhentumiseen, mutta ajatellen niiden tekoaikaa ja musiikkivideoiden olemista uusi ja ihmeellinen asia voi monen kohdalla pitää ruusunpunalasien ansioista niitä ainakin lapsekkaan sympaattisina. Varmasti monet niistä esittäytyvät Numania tuntemattomille hassuina jo siksikin, että miehen nasaalinen narinaääni saattaa vaatia totuttelemista ja se yhdistettynä hölmöön imagoon sekä rehellisesti sanottuna noloihinkin visuaalisiin temppuihin on tarpeeksi lyömään naulaa arkkuun. Parhaimmillaan Numanin ilmeettömyys ja sopivan rajoittuneet kuvalliset iskut tukevat itse biisiä niin hyvin, että Numanin livepätkissä käyttämät ylikireät housutkaan eivät saa ajattelemaan negatiivisesti "stupid sexy Flanders!"

Olisipa koko paketti samaa tasoa, eikä niin kovin hutaistun oloinen.

Tähdet: ***

Hell Camp (Opposing Force, 1986)

Jenkkiarmeija järjestää valioilleen mahdollisuuden osallistua selviytymiskokeeseen, joka tunnetaan nimellä "tappokurssi" ja kyseessä on sen verran hankala koitos, että onnistumisprosentti on luokkaa nolla. Tietenkin innokkaita hakijoita riittää, sillä tokihan minä pärjään siinä missä nuo muut nyhveröt eivät-ajattelutapa on yleistä univormupukuisilla. Siispä onkohan se nyt 11 sotaväen edustajaa pudotetaan filippiiniläisviidakkoon ns. vihollisalueelle, jossa tarkoituksena on vältellä kiinnijäämistä ja muussa tapauksessa kestää vankileirin epäinhimilliset olosuhteet. Sinänsä kokeen pitäisi olla turvallinen kun vihollisroolissa kuitenkin ovat omat kollegat ja näin ollen leikin voinee jättää halutessaan kesken. Paitsi ettei kokeesta vastaava komentaja Becker (Anthony Zerbe) tunne dominoinnissaan turvasanoja ja Geneven sopimukset sun muut ovat korkeintaan vessapaperin arvoisia, jolloin kun nämä testin valiosotilaat jäävät heti eikä 15 päivä vangeiksi, saavat he huomata ettei paikalta poistuta kuin täysin tuhottuina ihmisraunioina taikka elottomana maantäytteenä, ja jossain vaiheessa tuo jälkimmäinen vaihtoehto alkaa kuulostaa aika houkuttelevalta.

Pääosin testiryhmä koostuu joukosta jotka ovat miespuolisia ja täynnä miehekästä uhoa, mutta onpahan siellä tietenkin mukana myös nainen, luutnantti Casey (Lisa Eichhorn) joka myöhemmän Demi Mooren tavoin haluaa osoittaa olevansa myös täynnä miehekästä uhoa, mutta ilman turvautumista sen tarpeettomaan äijämäiseen alleviivaamiseen. Ei siis ime Richardia, vaan enemmänkin henkisen kantin korostamista. Luonnollisesta ikääntyneen järjen ääntä on edustamassa ontuva veteraani, majuri Logan (Tom Skerritt), joka Caseyn tavoin on todistamassa ehkä enemmänkin muille kuin itselleen, että kyllä minäkin pystyn samaan kuin nuo jäntevät nuoret herrat.

Beckerille miesten väkivaltainen alistaminen on helppoa, mutta joukossa olevan naisen kohdalla hän joutuu jopa hetken puntaroimaan onko häneen asiallista käyttää samoja keinoa. Kuitenkin koska Casey on vaatinut samanlaista kohtelua kuin mitä muut saavat kokea niin Becker tulkitsee sen siten, että paras keino nöyryyttää on fyysinen kosketus ja tässä tapauksessa se on raiskaaminen. Se on kuitenkin jotain jota kaiken muun kestävä Logan ei sulata ja hän vaatii kokeen keskeyttämistä, mutta sellaiseen Becker ei ole valmis. Hän kuitenkin tiedostaa, että vaikka hänellä on vapaat kädet tehdä mitä tahansa vankiensa mielen murtamiseksi niin kenties vaginaalinen penetraatio on sotaoikeuden silmissä liikaa ja niinpä hän mielummin siivoaa ongelmat murhaamisella kuin antautumisella ja apunaan hänellä on sokkona johdetut sotilaansa.

Varsin hyvällä idealla varustettu Hell Camp on aika riivatun puuduttavaa katseltavaa ensimmäisen puolen tunnin verran, mutta rupeaa sitten saamaan moottoriaan sen verran terhakkaaseen vauhtiin, että lopussa sitä melkein olisi toivonut lisäminuutteja (muitakin kuin ilmeisen sensuurin mukanaan viemät). Alkupuoli kärsii etenkin siitä, että heti sinne vihollisalueelle päästyämme meidän tulisi kokea vaarantunnetta ja jännittää sitä kuinka kauan he selviytyvät vapaina, ja ehtivätkö luvattuun turvapaikkaan kun Zaroff koirineen juoksee perässä. Se on kuitenkin hieman vaikeaa, sillä vaikka vihollinen on tietoinen uhriensa liikkeistä ja vaikka uhrit (no, Casey ja Logan) tiedostavat ettei ole sekuntiakaan aikaa laskea keskittymistä, niin silti he koko ajan kulkevat leppoisasti rupatellen avioliitoista sun muista tunnepuolen asioista ja kaiken kruunaa nolostuttavan romanttinen ääniraita. Joten tässä vaiheessa sitä lähes toivoo katsovansa jotain tosi-tv-shittiä jossa selviydytään alastomina metsässä, sillä niissä tuntee Predatorin infrapunakatseen lämmön painostavampana. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut tehdä seurattavista hahmoista, eli Caseysta ja Loganista hieman painotetun samaistettavia, heidän ollessaan ihmisiä pelkkien sotakoneiden sijaan ja siten sitten myöhemmän osuuden koittaessa olisi taatusti heidän puolellaan, hyväksyen väkivaltaisen vastaanpanemisen alistajiaan kohtaan. No, se ei ole mikään ongelma, mutta alkupuolen jonkinlainen löysä inhimillisyyden korostus on vain lässytystä joka ei kerro mitään sitä suorittavista ihmisistä, eikä se oikeasti siirappinen musiikki ainakaan saa kiinnostumaan päähenkilöistä muina kuin mahdollisimman pikaisina kuolleina. Huomattavasti parempaan suuntaan mennään kun sotilaat ovat vankeina ja he saavat huomata tuntemansa sivistyksen olevan kaukana poissa, koska tällöin kaikista vankeja suojelevista kansainvälisistä sopimuksista, tms. huolimatta on helppo uskoa, että noin heitä varmasti oikean sotatilanteen aikana kohdeltaisiin. Varsinkin jos ollaan jossakin jota kukaan ulkopuolinen taho ei ole ole tarkkailemassa, saati edes tietoinen sellaisesta paikasta. Näin ollen fyysinen ja henkinen kidutus vaikuttaa todenmukaiselta ja kun tutun Das Experiment-vankilakokeen tavoin vastapuoli koostuu meistä itsestämme jotka tekevät vain työtään, mutta joille on annettu liian vapaat kädet päätyä äärimmäisyyksiin, on myös valitettavan oletettavaa että joku Beckerin kaltainen ihminen uuden tilanteen (ts. naisen) kohdatessaan olettaisi kaikkien keinojen ollessa sallittuja kaikkien keinojen olevan sallittuja. Hyvin mahdollistahan olisi jotta nainen tälläisessä tianteessa kokisi seksuaalista väkivaltaa, joka muuten olisi varmasti tehokkaimpia keinoa nöyryyttää miehiäkin. Niin se ja Nickelbackin soittaminen. Joten vankileiriosuudella päästään huomattavasti ahdistavampaan, jännitystä ja ajatuksia herättävään elokuvaan, ja vaikka se hakkaaminen nyrkillä taikka peniksellä onkin kieltämättä helppo ratkaisu ja paras keino motivoida uhrit kapinaan, niin parhaimpia kurkkua kuristavia hetkiä ovat ne kun vangitsijat rupeavat kääntämään vankeja toisiaan kohtaan. Vihjaistaan jonkun saavan erioikeuksia, tms.

Beckerin apulaista esittävän Richard Roundtreen murehtiminen siitä, että tämä on vain p*ska duuni ja hän tuskin malttaa odottaa päivän olevan pulkassa, mutta meneminen silti tekemään työnsä on varsin onnistunutta käsienpesua ja ei kuulu mulle-ajattelua. Kunnes tietenkin eteen tulee jotain (eli raiskaus) jonka vuoksi on tehtävä jotain oikein. Mikä on liikaa kun paikalle saapuneen koekaniinit ovat siellä vapaasta halustaan ja olivat vain vähätelleet testin mahdollista ankaruutta sekä aliarvioineet kestokykynsä? Ja milloin vapailla käsillä toimivat vangitsijat menevät liian pitkälle kun maaliviivaa ei ole määritelty? Joten kyllä Hell Camp toimii siltä osin erinomaisesti pohdintaa herättävänä teoksena ja kun alun puuduttavuudesta sekä lopun pakollisesta ammutaan kaikki-ratkaisusta pääsee yli, niin keskiosa on sopivan raastavaa aivopeliä. Ääniraitakin muuttuu jossain välissä tunnelmaan sopivammaksi, vaikka sitä sopimatonta Yannia viljellään myöhemminkin, niin ainakin vankileirillä kidutukseen käytetty läpi yön soiva riitasointuinen ääniväkivalta osoittaa paremmin hermostuneisuutta ja on siten aiheeseensa sopivampaa.

Onkin suuri sääli, että alun jackiecollinsmaisuuden ja lopun murica fuk jeah-ammuskelun välissä oleva shit happens-kerronta jää juurikin väliinputoajaksi ja että sitä eivät lopulta täysin pelasta varsin pätevät näyttelijätkään taikka hyvä pohjaidea. Monet hyvät seikat kun kuitataan liian nopealla välinpitämättömällä huitaisulla ja se saa ajoittain hieman turhautumaan.

Skerrittin hahmo on tylsyyteen saakka hyveellinen vanha herra joka toppuuttelee huligaaninuoria ja toruu kun hattua ei nosteta päästä ja tavallaan hyvä niin, mutta heti kun se reilun pelaamisen ja hyvyyden puhtoinen henki todella mitattaisiin, ei tarvita kuin c'mon duud ja Skerritt on suurinpiirtein valmis repimään ihmislihaa hampaillaan. Kyse ei ole siitä raiskauksesta, koska sen kohdalla Logan ymmärrettävästi vetää hernepultit, mutta lopussa kun koko pakka on hajoamassa käsiin ja hän kollegoineen saa juosta luotisateessa pakoon, uskoo Logan vieläkin hyvyyden voittavan järjenkäytön avulla ja siksipä heidän olisi pysyteltävä piilossa sotapoliisiin tuloon saakka. Ovathan he sentään jo paenneet leiriltä, etc. Mutta Caseyn ei tarvitse sanoa muuta kuin ei se taida onnistua ja Logan ryhtyy pyssyleikkisille ampuen piilosta suojaamattomia sotatyöläisiä. Joten vaikka matkan varrella on esitelty monia syitä joiden vuoksi Loganin pasifistinen ajattelutapa ei nyt toimi, niin varsinainen lopullinen sykäys tappamiseen suoritetaan olankohautuksella.

Vastaava ongelma tulee Beckerin kohdalla, jonka kaikesta fasistisesta sadismistaan huolimatta annetaan ymmärtää olevansa vain käskyjä totteleva työläinen joka on saanut uskoteltua itselleen olevansa oikeassa ja kohtauksessa jossa hän miettii miten nainen tulisi ottaa vankina huomioon antaankin hyvän esimerkin siitä kuinka se ei aina ole helppoa paskiaisellekaan. Lopulta Becker kuitenkin jää sellaisesta moraaliongelmasta huolimatta tyypilliseksi psykopaatiksi jonka ainoa mahdollinen kohtalo on kuolema muulla kuin tuomarin päätöksellä.

Tässä välissä mainittakoon, että ainoat oikeasti kehnoa työtä tekevät näyttelijät löytyvät niiden persoonattomien intoa puhkuvien sotilaiden joukosta, mutta heillä nyt ei olekaan muuta virkaa kuin olla pullistelevia aaseja. Siksipä varsinaiset roolipettymykset tulevatkin juuri päähenkilöiden osalta ja niissä ei nyt sekään suoranaisesti huonon näyttelemisen vuoksi, vaikka esimerkiksi Skerritt vetääkin aika liukuhihnalta rooliaan, vaan hahmojen potentiaalin kadotuksen. Näistä pahin löytyy Lisa Eichhornin Caseysta.

Casey siis ilmoittautuu mukaan osoittaakseen olevansa aivan yhtä "hyvä" kuin miehetkin ja kun hänet raiskataan niin Loganin vapauttaessa hänet on nainen tyystin tunteeton, vastaten toteamukseen ettei hän näytä kärsivältä, että mitä sillä on merkitystä ja tämä on loistokohtaus näyttämään, että vaikka kohtelu oli selvästi yli rajojen, niin hän itse tietää mihin ryhtyi ja jos kuraa tulee niskaan, niin mitäs menin tilaamaan sitä laatikkokaupalla. Se tappaa tunteet kun tavallaan joutuu syyttää myös itseään. Eihän se kohtalo reilua taikka hyväksyttävää ole ja näin pois päin, mutta hän ainoana tuntuu ymmärtävän saaneensa juuri sitä mitä tietämättään tilasi, kun muut ottivat asiaa liiaksi leikillä. Tämä ilmeettömyys tuntuisi tosin hieman vakuuttavammalta jos hän ei olisi aiemmin liian persoonaton ja muutakin kuin vain joku nainen, vaan olisi oikeasti nainen jolla on nimi, Casey. Nyt se ei tunnu niin suurelta muutokselta kuin millaiseksi se on varmasti tarkoitettu. Itse asiassa kun huomaa miten merkityksetön se ero on, alkaa pitämään niitä aiempia romanttisia keskustelutuokiota Loganin kanssa vieläkin enemmän väärässä olevilta, kun nyt se ei ollut mikään ns.heikkouden tai keskittymiskyvyn puutteen merkki, vaan ulkoa opeteltua monotonista valhetta.

Vielä kun koko elokuvan loppuratkaisu heittää pöpelikköön mahdolliset todistusongelmat ja vastaavat ja vain todetaan, että ylennys kaikille, niin kieltämättä hyvistä, loistavistakin hetkistä huolimatta Hell Camp vaikuttaa hukkaan heitetyltä mahdollisuudelta.

Loistavaa on kylläkin se, että kyseessä on siltikin elokuva joka herättää pohdintaa ja kuten näette, lukuisan määrän sanoja joilla sitä käsitellä, ja kyseessä on sentään elokuva jota on markkinoitu näin:

Ei tämä ole mikään SS Experiment Love Camp.

Sehän jo nimessäkin, että Hell Camp. Siis vähän niin kuin rippileiri.

Tähdet: ***

Hell Camp