Pää edellä ja lujaa (Downhill Willie aka Ski Hard, 1995)

Suuri ja ahne virvoitusjuomajätti päättää piristää lisäainemyrkkynsä myyntiä hyppäämällä xgameskelkkaan ja järjestää siksi mainostarkoituksessa kuolemaa uhmaavan laskettelukisan pitkin vuorenseinämää. Rahapalkinnosta kisaamaan kutsutaan kaikki lajin huiput, joka tarkoittaa siis alkoholisticowboyta, seksiaddiktiranskalaista, pilviveikkohomeboyta, steroidigermaania, öykkärimestaria ja tietenkin myös sööttiä kilttiä nuorta naista. Joukkoon kelpuutetaan näön vuoksi myös yksi ns. taviskansaa edustava, jonka mukanaolo tarkoittaa automaattisesti sitä että tiedämme ettei kukaan muu voi enää kisaa voittaa ja se söötti nuori nainenkin on mukana vain ollakseen tavikselle tarkoitettu palkinto, jolloin vessanpönttöjen sisuksia kaivava puskajussiääliö Willie (Keith Coogan), joka olisi keskiajalla poltettu hengiltä (ei noitaepäilyjen vuoksi vaan ihan muuten vain) saa tilaisuuden näyttää olevansa todellakin ääliö, mutta myös kaiken voittava mestari.
Loppu.

Hetkinen, aivan kuin olisin nähnyt tämän elokuvan aiemmin (itse asiassa olenkin), niin kuin 12 000 kertaa.
Jep, kyseessä on jälleen yksi niistä niistä Ski School-tyylisistä teoksista jossa jonkinlainen hyljeksitty altavastaaja (lue: köyhä, jolla on muista poikkeava hiusmalli) kilpailee jossakin urheilulajissa sen koppavaa eliittijoukkoa (eli rikkaita) vastaan ja koska vaikka edellinen onkin idiootti niin jälkimmäiset ovat vielä pahempia sellaisia ja näin duunariluokan luuseri valloittaa kaikki olemalla lahjakkaampi sekä kivempi kuin vastustajansa. Hyvin adamsandleriaaninen elokuva siis.
Ja jos päähahmo ei olisi tyypillistä Billy Madison/Happy Gilmore-roolia ystävällisempi (tästä muutoinkin puuttuu se tietty vihamielisyys jota Sandler usein rooleihinsa tuo) niin Willienä voisi helposti nähdäkin Sandlerin. Se kiltteys luettakoon tässä tapauksessa plussaksi, sillä sen ansiosta on helpompi olla Willien puolella isoja pahoja susia vastaan, mutta ei se kuitenkaan poista sitä seikkaa, että sankarimme on edelleenkin pelkkä latvakakkonen joka ei todellisuudessa voittaisi mitään pokaaleista leffan kaunottareen, jäädessään laskettelulahjoistaan huolimatta kovempien jalkoihin. Kisaa kun ei koskaan käydä vain laduilla.
Ski School (jonka kakkososan ohjaaja muuten väsäsi tämänkin elokuvan) ja vastaavat elokuvat tulevat kuitenkin Happy Gilmorea enemmän mieleen etenkin siksi, että tässäkin on otettu mukaan sellainen muka cool urheilulaji (ei hevospoolo) ja sitä hyödynnetään sitten leikkaamalle sekaan selvästi eri lähteestä napattuja laskettelutemppuja joilla koetetaan Sum 41-henkisen puberteettipunkin ja 90's-radical-slangin avulla tehdä kaikesta extreemiä, mutta paljastetaan korkeintaan vain oma laskelmoiva löysyys. Mihin liittyen kuvaa koristeellaan satunnaisilla terhakoilla bikinitisseillä ja huumorilla joka vetoaa korkeintaan Eric Cartmaniin. Joten jos aivan liian pitkäksi venytetty vitsi siitä kuinka tarinan laskettelijat kilpailevat kuka pieree uima-altaassa rajuimmin on juuri sinua varten, niin sitten on mahdollisesti myös tämä elokuvakin, sillä sellainen huumori on Willien seikkailujen suola. Muutamaan sekunnin pituisena se olisi saattanut ainakin väsynyttä minuakin huvittaa, mutta viikon kestävänä vitsinä ehtii sen kokeva virkistäytyä huomaamaan ettei se ole laisinkaan hauska.
Ja vaikka tuolla aiemmin totesinkin, että elokuvan kiltteys on plussaa, niin se on sitä vain tehdäkseen päähenkilöstä miellyttävämmän, mutta jos kerran elokuva tyytyy niihin pieru- ja tissivitseihin voidaan kysyä että kannattaako silloin olla kiltti?
No, ainakaan pääosassa ei ole David Spade, joten se nyt sentään on ihan kiva asia. Ei kuitenkaan kivin.

Vaikka en pidä sitä mitenkään mielenkiintoisena seikkana, ottaen huomioon ettei siihen liittyvä näyttelijä Lochlyn Munro ole laisinkaan mielenkiintoinen, niin hänen nimensä on kirjoitettu kannessa oleviin tekijätietoihin väärin: Lochlan Monroe.
Tai no, väärin ja väärin jos herran oikea nimi kerran on Richard Laughlain Munro.

Tähdet: *
Pää edellä ja lujaa