Loch Ness Terror (Beyond Loch Ness, 2008)

Loch Nessin hirviö on löytynyt ja nyt se söi löytäjänsä. Mitäs menitte kopeloimaan sen munia.
No, se oli 30 vuotta sitten ja sittemmin Nessie on elänyt hiljaiseloa, vaikka James (Brian Krause) onkin isänsä järvihirviölle menettäneenä omistanut elämänsä tuon kuluneen poloisen vesimonsterin metsästykselle. Mitä? Ei Nell, vaan Ness. Nell on jopa Jamesille aivan liian vaarallinen peto saalistettavaksi. Katsokaa nyt:

"Chicka, chicka, chickabee. T'ee an me an t'ee an me. Ressa, ressa, ressa me. Chicka, chicka, chickabee."
Klingoniakos se Nell puhuu.
Mutta Nessie ei enää chillailekaan skotlannissa, vaan on siirtänyt vetisen tomumajansa kanukkien ihmeelliseen maahan ja vaikka se yksi tyyppi joka näytteli Da Vincin murhatutkimuksissa (muistan kyllä nimenkin ulkoa) koettaakin vakuutella paikallisia järvessä asustelevasta hirviöstä niin se ei estä häntä joutumasta syödyksi ja jäämästä epäuskottavaksi. James tietää paremmin ja siksi hän on täällä. Seuranaan Jamesilla nesstaistossa ovat se tyypillinen duunariluokan teinipoika joka on fiksumpi kuin alueen rellestävät rikkaat venenuoret, tuon pojan kunnollinen yksihuoltajaäitipoliisi joka voi kohta lukea ansioluetteloonsa myös Jamesin tyttöystävyyden ja Richard Dean Andersonin ex-pomo.
Mutta myöskään Ness ei ole yksin. Hänellä ovat juniorinsa mukana ja niin voi taistelu maailman herruudesta alkaa. Excelsior!
Damn you Stan Lee!

Tavanomainen scifikanavan halpiselokuva joka sisältää pakollisen määrän tyhmiä ihmisiä ja kehnoja erikoistehosteita. Itse Ness on mainion typerän näköinen ilmestys (vaikuttaen olevan Jar Jar Binksille sukua, jota ei ehkä tule normaalisti laskea plussaksi)

ja hetket jolloin vesihirviöt iskevät onnistuvat tekemään Loch Ness Terrorista mainion naurettavaa roskaa. Muulloin se on vain roskaa.
Nyttemmin minua on alkanut hieman ärsyttämään se miten Asylum sun muut SYFYlle elokuvansa tuottavat tekevät ne tietoisesti muka itseironiseksi roskaksi, joka johtaa sellaisiin laskemoituihin tapauksiin kuin Sharknadot ja vaikka nekin ovat varsin hauskaa katseltavaa niin parhaimmillaan nämä tälläiset ovat kuitenkin silloin kun niistä pystyy aistimaan sen ettei todellakaan ollut tarkoituksenomaista olla koomisesti huono, vaan se oli vääjäämätön tulos koska tekijöiden lahjakkuus ei yltänyt edes viikkorahabudjetin tasolle. Tämä Loch Ness Terror vaikuttaa osittain siltä, että nyt koetetaan olla tahallisesti hauskoja kun Brian Krausen esittämä sankari on olevinaan jonkinlainen kryptozoologiversio Indiana Jonesista (ts. muka cool lierihattusänkinaama jolla on leuka) ja mukana on esimerkiksi kohtaus jossa Nessien lapsoset piirittävät teinipojan joka aikoo haastaa ne pugilismin pauloihin, mutta kenties yllättäen elokuva ei kuitenkaan esitä asioitaan silmää iskien, vaikka vaikuttaakin siltä että käsikirjoitus vinkkaa kyseessä olevan tietoista koomista roskaa. Näin ollen luulenkin, että kukaan ei kertonut esimerkiksi Krauselle elokuvan olevan shittiä ja siksipä hän ei esitä rooliaan liioitellut jäykästi saati sitten naama virneessä, vaan pelkästään ponnettomasti kuin väsähtänyt ilmapallo. Tämä että ilmiselvistä merkeistä huolimatta ei mennä sille tielle jossa ollaan muka tahallisesti nokkelan huvittavia taikka aivan liian ryppyotsaisia ja juuri siksi hauskoja, on johtanut siihen ettei Loch Ness Terror ole lupauksistaan huolimatta tarpeeksi huono ollakseen siksi suositeltavaa kakkanautintoa. Mutta totta maar se on huono.
Huono.
Parasta onkin siis vain katsoa kohtaukset joissa Ness syö ihmisiä ja välttää muita osia elokuvasta.

Tähdet: *
Loch Ness Terror

Weekend Hunt (Pig Hunt, 2008)

Kaksi duudsonia, pyylevä nynneröystävä, se porukan reilu heppu ja hänen mukaan tuppautuva tyttöystävänsä lähtevät vain miehille suunnatulle metsästysretkilomalle keskelle redneck wonderlandia. Parin paikallisen harvahampaan johtamina seurueemme päättää aloittaa metsien legendana pidetyn jättivillisian metsästyksen, sillä voi pojat millainen maine sen kiinni saamisesta saataisiinkaan. Jokainen sisäsiittoinen John-Bob ja Peggy Sue katsoisi heitä kaksoisleukojaan nostellen ja sylkykuppiin purutupakkansa suunnaten. Pian sankarimme ovat kuitenkin omillaan vieraalla maaperällä, perässään niin raivostuneet punaniskat, ruohonkasvattaja funkhipit kuin myös tosi pottuuuntunut porsas.
"There's a lot of crazy shit in these woods."

Kun elokuvan musiikista vastaa Primuksesta tuttu Les Claypool, joka myös esittää Weekend Huntissa mitä lie sikafarmaripastoria ja mainostetaanpa siellä ohimennen myös samaisen herran kirjaa South of the Pumphouse, niin lienee turvallista päätellä ettei tekijöillä ole ollut aivan kirein pipo elokuvaa tehdessään. Ei todellakaan, sillä sen verran vahvasti tämä kallistuu komedian suuntaan, että oikein ihmetyttää miksei sitä ole lajityypitetty siten niin kannessa kuin esimerkiksi IMDbssäkään.
Ylikorostettuja patrioottiuhoajia, stonerzuluhippejä ja muita koomisesti painotettuja hahmoja. Syvä joki-, Predator- ja ties mitä muita-viittauksia, punaniskapuujalkahuumoria ja tietenkin sellaista yleistä frankzappalaisuutta jota tulee väkisinkin Claypoolin mukana. Ja kun elokuvan ns. lihava lapsekas sössöttävä nössökaveri on lähes suora kopio viidennen Friday the 13th-elokuvan vastaavasta (ei vain ulkonäöltään),

kannattaa Weekend Hunt kaikesta gorefestailustaan huolimatta ottaa lähes lajityyppiparodiana saadakseen siitä irti sen oletetun tarkoituksensa.
Jonkinlaista razorbackismia odottavillle on Weekend Huntissa se paha vika, että vaikka elokuva alkaa kuvaten jonkin suuren pimennossa pidetyn pedon murhaleikkejä, sen kansi osoittaa mitä hirvitystä odotamme ja sitä olisi tarkoitus metsästää, niin itse jättisian mellestys jää lähestulkoon vain yhtä merkittäväksi kuin Nancy Allenin rooli Robocop kolmosessa. Onneksi kuitenkin elokuvan eläinpedon merkitys afrikabambaataaparliamenthippien pyhänä lehmänä on sen verran veikeä idea, ettei siitä voi olla lopulta kovinkaan pahoillaan kun ei koko aikaa heitetäkään sikaa.
Se villisika on muuten tosi hieno ja siksi sitä olisi kuitenkin suonut nähtävän enemmänkin.
Miksikään mestariteokseksi en mene Weekend Huntia haukkumaan ja sen komediallisuus ei useinkaan pysy koossa kauhuviritelmien kanssa (hyvin tyypilliseen tapaan elokuva jakaantuu liiaksi kahteen erilliseen osaan, unohtaen paljolti jälkimmäisellä puolellaan edeltävän osuuden fiiliksen), mutta weirdofiilis pelastaa aika paljon, jonka vuoksi tämän katsoo varsin mielellään. Tosin, kyllä se katseleminen taitaa jäädä yhteen kertaan.

Tähdet: ***
Weekend Hunt

Pää edellä ja lujaa (Downhill Willie aka Ski Hard, 1995)

Suuri ja ahne virvoitusjuomajätti päättää piristää lisäainemyrkkynsä myyntiä hyppäämällä xgameskelkkaan ja järjestää siksi mainostarkoituksessa kuolemaa uhmaavan laskettelukisan pitkin vuorenseinämää. Rahapalkinnosta kisaamaan kutsutaan kaikki lajin huiput, joka tarkoittaa siis alkoholisticowboyta, seksiaddiktiranskalaista, pilviveikkohomeboyta, steroidigermaania, öykkärimestaria ja tietenkin myös sööttiä kilttiä nuorta naista. Joukkoon kelpuutetaan näön vuoksi myös yksi ns. taviskansaa edustava, jonka mukanaolo tarkoittaa automaattisesti sitä että tiedämme ettei kukaan muu voi enää kisaa voittaa ja se söötti nuori nainenkin on mukana vain ollakseen tavikselle tarkoitettu palkinto, jolloin vessanpönttöjen sisuksia kaivava puskajussiääliö Willie (Keith Coogan), joka olisi keskiajalla poltettu hengiltä (ei noitaepäilyjen vuoksi vaan ihan muuten vain) saa tilaisuuden näyttää olevansa todellakin ääliö, mutta myös kaiken voittava mestari.
Loppu.

Hetkinen, aivan kuin olisin nähnyt tämän elokuvan aiemmin (itse asiassa olenkin), niin kuin 12 000 kertaa.
Jep, kyseessä on jälleen yksi niistä niistä Ski School-tyylisistä teoksista jossa jonkinlainen hyljeksitty altavastaaja (lue: köyhä, jolla on muista poikkeava hiusmalli) kilpailee jossakin urheilulajissa sen koppavaa eliittijoukkoa (eli rikkaita) vastaan ja koska vaikka edellinen onkin idiootti niin jälkimmäiset ovat vielä pahempia sellaisia ja näin duunariluokan luuseri valloittaa kaikki olemalla lahjakkaampi sekä kivempi kuin vastustajansa. Hyvin adamsandleriaaninen elokuva siis.
Ja jos päähahmo ei olisi tyypillistä Billy Madison/Happy Gilmore-roolia ystävällisempi (tästä muutoinkin puuttuu se tietty vihamielisyys jota Sandler usein rooleihinsa tuo) niin Willienä voisi helposti nähdäkin Sandlerin. Se kiltteys luettakoon tässä tapauksessa plussaksi, sillä sen ansiosta on helpompi olla Willien puolella isoja pahoja susia vastaan, mutta ei se kuitenkaan poista sitä seikkaa, että sankarimme on edelleenkin pelkkä latvakakkonen joka ei todellisuudessa voittaisi mitään pokaaleista leffan kaunottareen, jäädessään laskettelulahjoistaan huolimatta kovempien jalkoihin. Kisaa kun ei koskaan käydä vain laduilla.
Ski School (jonka kakkososan ohjaaja muuten väsäsi tämänkin elokuvan) ja vastaavat elokuvat tulevat kuitenkin Happy Gilmorea enemmän mieleen etenkin siksi, että tässäkin on otettu mukaan sellainen muka cool urheilulaji (ei hevospoolo) ja sitä hyödynnetään sitten leikkaamalle sekaan selvästi eri lähteestä napattuja laskettelutemppuja joilla koetetaan Sum 41-henkisen puberteettipunkin ja 90's-radical-slangin avulla tehdä kaikesta extreemiä, mutta paljastetaan korkeintaan vain oma laskelmoiva löysyys. Mihin liittyen kuvaa koristeellaan satunnaisilla terhakoilla bikinitisseillä ja huumorilla joka vetoaa korkeintaan Eric Cartmaniin. Joten jos aivan liian pitkäksi venytetty vitsi siitä kuinka tarinan laskettelijat kilpailevat kuka pieree uima-altaassa rajuimmin on juuri sinua varten, niin sitten on mahdollisesti myös tämä elokuvakin, sillä sellainen huumori on Willien seikkailujen suola. Muutamaan sekunnin pituisena se olisi saattanut ainakin väsynyttä minuakin huvittaa, mutta viikon kestävänä vitsinä ehtii sen kokeva virkistäytyä huomaamaan ettei se ole laisinkaan hauska.
Ja vaikka tuolla aiemmin totesinkin, että elokuvan kiltteys on plussaa, niin se on sitä vain tehdäkseen päähenkilöstä miellyttävämmän, mutta jos kerran elokuva tyytyy niihin pieru- ja tissivitseihin voidaan kysyä että kannattaako silloin olla kiltti?
No, ainakaan pääosassa ei ole David Spade, joten se nyt sentään on ihan kiva asia. Ei kuitenkaan kivin.

Vaikka en pidä sitä mitenkään mielenkiintoisena seikkana, ottaen huomioon ettei siihen liittyvä näyttelijä Lochlyn Munro ole laisinkaan mielenkiintoinen, niin hänen nimensä on kirjoitettu kannessa oleviin tekijätietoihin väärin: Lochlan Monroe.
Tai no, väärin ja väärin jos herran oikea nimi kerran on Richard Laughlain Munro.

Tähdet: *
Pää edellä ja lujaa

James Horner 1953 - 2015

Bermudan kolmion kummitus (The Triangle, 2001)

Kolmepa meillä kaverusta. Rahapulaansa salaileva öykkäribisneshai Stuart (Luke "Dylan" Perry), stressaantunut boheemiudesta haaveileva yrityslakimies Tommy (Dan "en muista roolihahmoa, mutta hän oli ihan mainio siinä yhdessä Kirstie Alleyn tv-sarjassa" Cortese) ja hypokondrinen salaliittoteoreetikkotietokonenörtti Gus (David "Stargate Atlantis" Hewlett), jotka matkaavat vuosittaisella ainostaan pojille tarkoitetulle örvellyslomareisulle jonne tietenkin kelpuutetaan naisia mukaan oikein kaksin kappalein. Niin ja onhan sitä vielä matkaa tekevää botskia kipparoimassa kapteeni Morgan. Arr!
Veneilyllä suunnataan alueelle joka on osa kuuluisaa mysteerien verhoamaa Bermudan kolmiota ja ei siis varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että nyt nousee mystinen sumu joka kietoo sisäänsä matkailijamme. Keskeltä ei mitään löydämme olikohan se nyt 60 vuotta sitten aiemmin uponneeksi uskotttu laiva, jonka osoittauduttua ihmisistä tyhjäksi saa Stuartin suorittamaan nerowolfeleimauksen siitä kuinka senhän voisi vaikkapa tyhjentää myöskin arvoesineistä. Muut eivät tästä kuolleen hevosen kaluamisesta innostu, mutta kenties hylätystä laivasta löytyisi välineistöä jolla korjata oma sopivasti hajonnut vene. Tietenkään laiva ei ole tyhjä, sillä sen ohella että siellä on luurankoja muuallakin kuin kaapeissa on laiva itse mahdollisesti elävä. No ainakin se toteuttaa Overlookit ja alkaa vaikuttamaan etenkin Stuartin nuppiin sekoittavasti. Se lukee ajatuksesi, vääristää mielesi, kääntää ystävän ystävää vastaan ja muuta tuttua. Et ole vasta saapunut, sillä olet ollut täällä aina.
Lopussa laiva vetää pultit ja lähtee jahtaamaan soutuvenettä.

Luulin että kannessa oleva maininta "käsittämätön!" tarkoittaisi Luke Perryn yritystä olla Jack Torrance, mutta ei se varmaan kuitenkaan siihen viitannut. Se maininta on todennäköisesti käytetty jo Steven Weberin kohdalla.
Kyseessä on siis aika laiskasti ja aivan liian välinpitämättömästi kulkeva rutiinikummitustaloelokuva laivalla ja vaikka hetkittäin lainaillaankin Hohtoa niin ei kukaan, ei siis kukaan tule ikinä koskaan milloinkaan analysoimaan tätä elokuvaa kuulaskeutumisen lavastuksena. Kevyttä tv-viihdettä ja sellaisenaan toki ihan kelvollista ajantappoa, mutta aika nopeasti nähty karisee pois ajatuksista, joten katsoja ei koe samanlaista elinvoimaa kuin laiva joka on elokuvan lopussa silminnähden pottuuntunut.
Tai, ehkä olen liian ankara Bermudan kolmion kummitusta kohtaan, sillä ei se nyt ainakaan kauttaaltaan unohduksiin tule jäämään. Ihan varmasti vielä vuosienkin päästä minua vaivaa se, että ennen kuin kaverukset lähtevät veneilemään ja vain chillaavat rantakaupungissa, niin Gus ja Tommy eksyvät syrjäkujalla törmäten johonkin ihme salaiseen voodomanausrituaaliin, ja kun Gus ottaa valokuvan tapahtuneesta, ei kuvassa näykään ketään. Wow, spooky vai mitä. Sinänsä tämä yliluonnollistemppu on yliluonnollistemppuihin tukeutuvalle tarinalle ihan sopiva, mutta kun kaikki muut vastaavat ideat ovat niitä, että jos yksi näkee kuolleen pikkuveljensä, tai toinen huomaa olevansa erään krikettikuoleman uhrin reinkarnaatio, etc., niin toisin kuin ne ei se voodoojuttu liity mihinkään. Siitä kuvasta kadonneet henkilöt eivät näy kertaakaan muulloin elokuvassa taikka liity mihinkään tarinan ns. käänteeseen, missään vaiheessa ei koeta mitään whitezombeilua, tms.,

eikä kuvan ottanut Gus koe edes mitään kirouksen alaista kohtaloa.
Joten jos se kerran oli vain irrallinen, erillinen mystinen juttu, niin miksi se edes oli?

Gusia näyttelevä David Hewlett tuntuu esittävän lähes aina samanlaista hieman näsäviisasta kaikkitietäjää, joka käy tahattomastikin muiden hermoille koska sortuu kellon ympäri sarkastiseen asennoitumiseen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Pidän hänestä, hän muistuttaa itsestäni.
Lisäksi hän oli mukana kaikkien aikojen toiseksi parhaimmassa Stargate-sarjassa, että on sekin jo jotain... kai.

Sääli vain, ettei se ollut Star Trek, mutta eihän kaikkea voi saada.

Tähdet: *
Bermudan kolmion kummitus

I seem to have a body which stretches into infinity

Jos joku nyt on sattunut huomaamaan, että julkaisutahtini on aiempaan verrattuna hieman hiipumaan päin, niin kyse ei ole siitä ettäkö olisin millään muotoa tarkoituksellisesti vähentämässä panostani blogin suhteen, tms. Elokuvien, kirjojen, levyjen, yksin olon ja muiden ohessa on vain aikaani viime aikoina vienyt jonkinasteiseksi kuntoiluksi luettavissa oleva toiminta ja kun lenkkeilyksi kutsuttavan aktiviteetin aikana ei ole suuremmin mahdollisuuksia päivitellä muuta kuin sadeilmoja, on vain loogista että yksi aikasyöppö lisää vie ateriatarvikkeensa muilta.
En kuitenkaan ole mitenkään liiaksi hurahtanut kuntoiluun, joten blogissakin satunnaisesti esille pääsevät jumppavideot sun muut eivät ole merkki siitä, että katsoisin niitä muuten kuin apaattisesti sohvalla maaten. Mutta hyvä tovi sitten (tammikuun loppupuolella) olin aamulla aikaisin laittamassa teehen teelusikallista sokeria, kun yllättäen pysähdyin kannoillani ja totesin itselleni "minä laitan aina teehen sokeria" ja tuolloin päätin olla tekemättä niin. Ja jos en laittaisi teehen sokeria, en laittaisi sitä myöskään muroihin. Ja jos en laittaisi muroihin sokeria, niin mitä jos jättäisin kaiken muunkin ns. ylimääräisen sokerin pois. Ei siis enää karkkia, pullaa, leivoksia, etc. Jos ei niitä, niin hittoako sitä enää söisi myöskään suolaisia herkkuja kuten sipsejä. Joten hus sika metsään. Samalla juhlallinen lupaus, että jos minulla on kaksi vapaapäivää peräkkäin olisi minun ainakin toisena niistä lähdettävä kävelylle (15 - 20 km) ja mieluusti sitä molempina päivinä. Kokeilusta lähtenyt juttu ei kuitenkaan saanut olla mikään kuuri, vaan toisenlaisen tasapainon etsintää. Jolloin yhden poistuessa olisi löydettävä toinen tilalle. Ranskalaiset riisiin, sika kanaan. Valintoja. Ettei tuntuisi siltä kuin olisi jokin puutostila ja näin ollen ihanien sokeriherkkujen tilalle piti löytää jotain vähempisokerisia herkkuja (täysin sokerittoman tuotteen löytäminen, varsinkin jos haluaa pitää valikoiman suht' suurena on vaikeampaa kuin rehellisen poliitikon saalistaminen).
Sokerihumalan poistaminen repertuaarista oli muuten yhtä tuskaa. Pari viikkoa se oli koko ajan mielessä ja sormet oikein syyhysivät halusta tunkea nassuun kaikenlaista makeaa turruttamaan aivosolukkoa harhaanjohtavalla euforialla. Sitten se helpotti kuin väsyneiden jalkojen sujauttaminen vilvoittavaan eukalyptusveteen.
Seuraukset olivat karmaisevia.

No kuitenkin, se postaustahdin muutos ei ehkä ole niin silmiinpistävää kuin millaisena sen itse koen, mutta jos joku nyt kuitenkin on sattunut sitä miettimään niin mieli on edelleen vahva, mutta liha heikko... Koska se on usein maitohapoilla.
Tämä on ehkä enemmänkin itseäni vaivaava seikka, koska itse huomaan sen vähenemisen ja tunnen,,, en nyt varsinaista syyllisyyttä, mutta jotain pistoa kuitenkin.
Niin ja koska avasimme äskettäin duunipaikkani Facebook-sivut, joita minä päivittelen, on myös se verottanut hetkittäin aikavarastoani. Joskin sen suhteen toimin kuitenkin niin eri tavoin (lue: konservatiivisesti) kuin oman blogini, ei sen voi oikeasti sanoa vievän paljoakaan aikaani ainakaan ajatustyön suhteen.
Toki voisin päivittää blogia aina vaikka nyt heti samantien viivana laittamalla milloin mitäkin kuvaa, videolinkkiä, tms., mutta kuten edesmenneen Blogilistan sivuilta kohdaltani huomasi, "elokuva-arvosteluita, ei muuta", niin pyrin pitämään sisällön kuitenkin rajattuna ja siten yhteneväisenä. Näin ollen en halua kasvattaa liiaksi ns. täytetemateriaalin määrää sivullani, koska vaikka trailereita on kiva katsella, musiikkia on kiva kuunnella ja sen sellaista, niin itse saattaisin tietää laittavani niitä ajoittain vain ajantapoksi muka parempaa odotellessa. Liekö siis ironista se, että tämä nimenomainen postaus on tarkoitettu ostosten esittelyyn ja siten se on juuri sitä muuta kuin "elokuva-arvosteluita, ei muuta." Hei, pitäähän sitä jotain vaihtoehtoistakin olla. Se ei vain saa ainakaan tämän blogin puitteissa nousta määräävään asemaan.
Tuleehan sitä tekstiä vähän väliä, että ihan turhaan puolustelen sitä kuinka määrä on pudonnut jostain kvintiljoonasta vaivaiseen kvadriljoonaan postaukseen per kuukausi.

Nyt kuitenkin niiden ostosten pariin ja sitten perään vaikkapa yksi kirja-arvostelu.
Niin ja vaikka Blogilista meni ja lopetti elonsa, niin Bloglovinista löytyy.

Captain Kirk: Spock, you're in a black box tied in with light rays into a complex control panel.
Mr. Spock: Fascinating.

Siitä nyt on kuukauden päivät kun edellinen ostospostaus nosti päätään ja tänä kuluneena aikana on tehty useampikin kirppiskierros sun muuta kuten virtuaalimatkailua nettikauppojen syövereihin. Onpahan osa materiaalisesta synnistä saavuttanut allekirjoittaneen myös lahjoituksina, että näin.
On uutta, vanhaa, uuttavanhaa formaattipäivitysten kautta. On vinyyliä, leffaa kolmessa erilaisessa muotoilmentymässä, peliä ja jopa vaatetta. Tommy Hilfiger, sinäkö siellä? Luojan kiitos ei.
Ankkakirjallisuuden muotovaliot jätin pois, mutta mainittakoon sen suhteen vaikkapa se, että sain kollegaltani kassillisen Aku Ankka-lehtiä... joista minulla on jo entuudestaan kaikki. No, lahjahevonen, suu ja sinne katsominen.

Ukkonen on aivan samperin maittava suomalainen supersankarielokuva (ei, ei mitään Iron Mania, vaan pikemminkin Ranxeroxia) ja olin varsin mielissäni nähdessäni tämän luonnossa, sillä ainoa toinen kappale jonka olen missään nähnyt oli edellisessä työpaikassani ja sieltä se on syösty hornaan.
Baltic Storm on ihan silkkaa kakkaa ja hyvin ikävällä tavalla eksploitatiivinen elokuva, sillä tämänä on se teos Estonia-turmasta joka käsittelee aihettaan vain omia tarkoitusperiään ajaen, ollen kaikesta luvatusta todellisuuspohjastaan huolimatta lähempänä The Last Airbenderin käsitystä arkirealismista. Nykyään elokuvalla lienee enemmän vain kuriositeettiarvoa kuin mitään nautinnollista elokuvailtaa tarjottavanaan.
Stan Helsingin nähdessäni muistelin, että hei, tätähän oli kehuttu minulle mainiona itseironisena kauhukomediana. Kotona huomasin kannen tekstin "syytä tästä Scary Movien tekijöitä" ja mietin, että kukakohan järkijättöinen tätä oli muka kehunut. Mutta sehän olikin Tucker and Dale vs. Evil johon Stan Helsingin sekoitin. Voih!

Koska nykypäivän minä katselee erittäin vähän televisio-ohjelmia, eikä edes tallentele niitä, jää varsinkin moni jatkuvajuoninen sarja minulta aikalailla paitsioon niiden esiintulon aikana ja kiiruhdan sitten hienoisessa jälkijunassa kun tulen katsoneeksi niitä kausibokseilta. Samapa tuo onko se nähty heti vaiko myöhemmin, sillä jos en ole sitä aiemmin nähnyt, on se minulle edelleen uusi. Monessa tapauksessa näyttää se jälkikäteeen katselu olevan vielä hyvästäkin, kun monet kehutut sarjat saavat liiaksi painostavaa hehkutusta jo pelkästään esittävän kanavan mainostuksessa ja siten päätyvät puhkikulutetuiksi jo ennen kuin ehtii katsomaan jaksoakaan. Hype ei siis ole hyvästä. Ei edes samanniminen musikaali. Siellä siis toki on sarjoja jotka sivuuttamisesta huolimatta kiinnostavat minua, mutta hitaasti hyvää tulee tai jotain sellaista ja nyt aika on koittanut osalle niistä. Joskin jää nähtäväksi missä vaiheessa ehdin niitä katsomaan, kun katseleltavien määrä kasvaa nopeammin kuin kryoputkilossa kasvattamani elinaika.
Ostaminen televisiosta katselun sijaan nostaa tietenkin riskiä saada jotain huonoa hyllyntäytteeksi, mutta c'mon, oletteko nähneet millaisista elokuvista yleensä kirjoitan? Pari huonoa tv-sarjaa siellä joukossa ei paljoa paina. Saakelin Joey!

Star Trek the Animated Series.

STAR TREK THE ANIMATED SERIES!

Walking Dead on minulle paremmin tuttu sarjakuvana ja tv-sarja jäänyt sivuun koska en ole jaksanut valvoa sen vuoksi. Tässä nyt on pari kautta joilla päättää valvoako edes päivällä niiden vuoksi.
Star Trek the original series, season 3. Tai kuten minä sanon, Star Trek Season of the Witch. Tai en minä oikeasti sitä ole koskaan kutsunut tuolla tittelillä, mutta Star Trek on parempi kuin Tähtien sota.
Game of Thronesia en ole katsellut kuin ruudun sieltä ja mahdollisesti toisen täältä, mutta Ramin Djawadin soundtrack sentään on ollut ihan mukavissa määrin kuuntelussa. Niin pinnallista kuin se onkin, syy sihen miksi juuri nyt tulin ostaneeksi tuon kolme ensimmäistä kautta sisältävän boksin on se, että näin kuvan sarjassa esiintyvästä Natalie Dormerista ja halusin nähdä lisää. Varmasti itse sarjakin on ihan hyvä. Tai sitten ei.

Rush: R30. Yläasteella ollessani Rush oli kenties epätrendikkäin musiikkiyhtye digattavaksi, mutta jos vaihtoehtona oli kerran Klamydia, niin olin suosiolla epätrendikäs yhden yhtyeen verran ja kirjoitin yhtyeen nimen kuviksenkansiooni. Se tosin jäi jossain vaiheessa ison Nine Inch Nails-logon alle. Jonne jäivät myös nimet The Prodigy, The KLF, EMF ja Utah Saints.

The Prodigy tosin oli saanut näkyvää sijaa myös toisaalla kansiossa, kuten myös Mike Oldfield, The Cure ja onhan siellä myös jotain todella noloa angtista tekstinpätkääkin.
Niin ja tämä:

VAU!

Pitäisi varmaan joskus kirjoittaa oma postaus pelkästään tuosta kansiosta.

Family Guy kausi 13. Eh, kai siellä on joukossa ainakin pari hyvää kaskua.

Olen varmaan maininnutkin tämän, mutta tuossa eräällä kirpparilla yksi myyjistä tuntuu oikein erikoistuneen erilaisten pelien myyntiin ja vaikka hän valikoimassaan kallistuukin varsin vahvasti niihin ammu sitä päähän-peleihin, on siellä joukossa viime aikoina ollut mukavan runsaasti muunlaisiakin pelejä ja niinpä niitä tulee sitten ostettua. Pelaaminen on tosin ihan eri asia. Näitä PS3-pelejä kun on kertynyt kokoelmiini jo aika liuta, mutta kokeiltua vain muutaman verran.
Tällä kertaa mukaan lähtivät Kung Fu Panda, Sly Cooper: Thieves in Time, Toy Story 3, Monkey Island ja Tron Evolution.
Näistä eniten kiinnostaa tuo Monkey Island, joka ainakin aikoinaan oli varsin mukavaa ajanvietettä kun sitä tuli kompuutterilla pelailtua.

Neulalla soitettavaa leffamusiikkia kokoelmalevy World-wide Movie and Tv Hitsin muodossa. On I Spy, Peter Gunn, You Only Live Twice ja läjä muita.

Videokasettejakin on pari kappaletta:
Paholaisen silmät (Cat's Eye), jossa James Woods lopettaa tupakoinnin.
Annun ja Tuijan Aerobic. Öö, okei.

Näiden vidioottisten iloittelujen ohella päätin ostaa muutaman paidan. Halajin jotain muutakin kuin tyypillista mustaa kunnes keksitään jotain synkempää, mutta en tahtonut saada koristeeksi jotain joka puolella tarjottavaa Avenged Sevenfoldia taikka One Directionia. Näin ollen päätin painattaa haluamani kuvat paitoihin ja sen seuraukseni haltuuni päätyivät muun muassa nämä:

Lipton Cocktonista en ole vielä kirjoittanut, mutta se on ihan hitsin hyvä elokuva. My Science Projectista olenkin jo jotain raapustellut.
Ja tuo kallopaidan piirros on omaa käsialaani.

Koska pidän etenkin populaarikulttuuriaiheisista kirjoista ja niitä on tälläkin hetkellä useampi lainassa kirjastosta, voisinkin pukata tähän perään sen aiemmin mainitsemani kirja-arvostelun.

Yngwie Malmsteen - Voittamaton:  muistelmat (Relentless: the memoir, 2013)

Lähes 300 sivua ylimielistä itserakkautta.
Sana sanalta, lause lauseelta herra Malmsteen kertoo kuinka on kaikilla elämänalueilla parempi kuin kukaan muu maailmassa.

Yngwie, älä enää muistele itseäsi.

Tähdet: ~

Tätä kirjottaessa levylautasella vierailivat
Gene Loves Jezebel - Kiss of Life
Pixies - Bossanova
Magyar Posse - Random Avenger

Meinasipa ihan unohtua:

Backstab (1990)

Äskettäin vaimonsa kuolemalle kadottanut ja mahdollisesti yritysvaltauksen vuoksi pian työnsäkin menettävä arkkitehtikomistus Cliff (James Brolin) suostuu vastentahtoisesti osallistumaan kollegoidensa seuraksi illanviettoon baarissa ja tulee pelastavana enkelinä ahdistellun naisen pokaamaksi. Seuraa parisen haureuskokemusta ja sitten Cliff onkin jo syytettynä oman pomonsa murhasta. Ymmärrätte varmaan, että Cliff on lavastettu.

Diagnoosi: murha.

Tähdet: **
Backstab

Gabriel (2007)

Ennen kuin sielu singahtaa taivaaseen taikka helvettiin on sen chillattava kiirastulessa ja siksipä seitsemän soturia molemmista joukkueista (annettu lukumäärä ei kyllä täsmää mukana oleviin hahmoihin) sitten kisailee siitä kumman maalin kulloinenkin sielu saatetaan. Tuhmureilla on näemmä enemmän maaleja tehtynä ja ainakin nyt hyviksien puolella kamppaileva Gabriel (mikäköhän sen tyypin nimi nyt olikaan? [tottakai tiedän sen, mutta tämä vain osoituksena mieleenpainuvuudesta}) on etsimässä jotain urea-enkeliä jonka olisi tarkoitus kääntää ottelun suuntaa, koska hän avullaan löydetään joku toinen joka auttaa saavuttamaan voiton. Siispä kuljetaan murjottamassa ja nahkatakit heiluvat kun jokainen haluaa koe-esiintyä Underworldiin ja John Carpenterin Vampyyreihin.

Peukut siitä kuinka itseensä uskoneet aussit olivat omista taskuistaan rahoittaneet kovasti efektipainotteisieksi tarkoitetun taivaallisen toimintaelokuvan ja pyrkineet lähes ilman mitään saamaan sen näyttämään juuri joltain isolta Kate Beckinsalen tähdittämältä Underworldilta, onnistuenkin siinä hetkittäin kengännauhansa edestä. Mutta vaikka elokuvana tämä ei olekaan yhtään sen huonompi kuin tuo mainittu vertailukohta, niin kun Underworldkin on jo puuduttavaa sontaa ei Gabrieliakaan voi siten yhtään sen paremmaksi kehua ja siinä missä maanalainen pelastaa aivokuolleisuuttaan olemalla sentään energinen ja lateksinen, niin Gabrielin ainoa kehun arvoinen seikka on juuri siinä, että hienoa kuinka usko itseensä voi tuottaa jotain tulostakin. Tästä syystä itse elokuvaa kiinnostavampi osa onkin lisämateriaalien making of. Elokuvana Gabriel on aivan saatanan tylsää suossa tarpomista ja visuaalisesti aivan tyypillistä kenen tahansa harrastelijan kotona tekemää vihreä lakana kiinni kaapin oveen ja hokkus pokkus-tasoa, jolloin lupaukset ovat suurempia kuin syötäväksi annettu kakku, mutta tekijöiltä kysyttäessä se kakku on aina ja ikuisesti maailman muhkein herkkupala. Suuri pelastus olisi kenties saapunut siten, että ohjaajan innokkuus tehdä elokuvansa olisi myös näkynyt energiana ruudulla, sillä vähät kehnoista tehosteista, huonosta juonesta ja pökkelöistä näyttelijöistä jos oltaisiin oltu edes eläväisiä.

Sielusodasta kiinnostuneille huomattavasti suositeltavampi kokemus on Christopher Walkenin tähdittämä Paholaisarmeija.

Tähdet: *
Gabriel

Christopher Lee 1922 - 2015

Jane Doe (2001)

Potkut saaneen asetehtaan duuseri Jane Doen (Teri Hatcher) poika on kidnapattu ja pelastaakseen hänet ikävästä ikeestä on Janen toteltava puhelimitse tulevia komentoja. Tee sitä, tee tätä, mene tuonne, tule tänne. Lataa tiedosto, tule lavastetuksi entisen pomosi murhasta, pakene kyttiä, iske takaisin ja tee kaikki niin saatanan hitaasti ja lepsuillen, että tuntuu kuin katsoisi Galápagossaaren jättikilpikonnia uinumassa.
Se Janen poika on niin hemmetin ärsyttävä teinivalittaja, että minä olisin jättänyt hänet kidnappaajien kynsiin.
Nyt Jane pidättää helikopterin.

Hatcher on ihan kelvollinen actionstara, tai hänestä olisi varmasti ainakin sukeutunut sellainen jos ei olisi suunnannut sinne täydellisten juoruilijoiden suuntaan jossa ihmiset muuttuvat niin takakireiksi että äkillinen tuulenpuuska saattaisi katkaista ruodon. Mutta vaikka Hatcherista voisi tämän Jane Doen perusteella nähdäkin jotain mahdollisuuksia aikuisemmaksi Milla Jovovichiksi niin esimerkkinä toimiva elokuva on niin väkisin oloisesti tehty vauhdikkaaksi, että oikein pahaa tekee. Alussa olevat häivähdykset Die Hard kolmosta ja Tyttö nimeltä Nikitaa (puhelinpomputus ja hiukan pihalla olevan naisen tyrkkääminen vaarallisiin tilanteisiin) antavat nanosekunnin ajan osviittaa jostain energisestä femme forcesta, mutta vaikka pulssia koetetaankin nostaa (varsin hyvällä) takovalla konejyskeellä niin kävelyvauhtiahan tässä mennään ja kun sellainen ei ainakaan piilota tympeitä hahmoja, tylsää dialogia ja rutiinikäänteitä olisi Jane Doen kannattanut pysytellä tuntemattomana.

En luonnollisestikaan tiedä varmuudella, mutta voisin vahvasti uskoa tämän olleen toteutumattoman tv-sarjan pilotti.

Tähdet: *
Jane Doe

Hanaa! (Torque, 2004)

Eräänlaisessa maanpaossa ollut moottoripyöräilevä Ford (Martin Henderson) palaa kotikonnuilleen moottoripyöräilemään. Poissa hän oli ollut koska kiusasi eräänlaisen uusnatsimotoristijengin pahisjohtaja Henrya (Matt Schulze) ja nyt Ford aikoo hoitaa ongelmansa pois päiväjärjestyksestä, ja niistä problemaattisista asioista suurin on tietenkin ex-tyttöystävä Shanen (Monet Mazur) päivittäminen nykyiseksi tyttöystäväksi. Tottakai Henry lavastaa Fordin gangstapyöräilijöiden johtajan Treyn (Ice Cube) veljen murhaajaksi ja niinpä Fordin perässä on arjalaispyöräilijät, hoodin boyzit ja koomiseksi kevennykset tarkoitetut viranomaiset.

Siihen nähden kuinka menestyneen elinvoimaiseksi Fast and the Furious-sarja on osoittautunut (kiitos lienee miljoonan kärpäsen), on hieman yllättävää kuinka vähäsenlaisesti se on saanut perässähiihtäjiä jotka koettaisivat kapitalisoida esitettyä tyyliä sekä tunnelmaa. Toki aina tuntuu olevan tilausta elokuville ljoissa kauniit miehet ja naiset kimmeltävät kosteina kilpaa värikkäiden ajoneuvojen seurassa, mutta nyt tarkoitan tietenkin erityisesti niitä elokuvia joita katsellessa toteaa itselleen tämän olevan suora kopio. Katso nyt, tuokin on otettu siitä ja tämä tuosta, ja siksi sitä voi helposti tälläistä imitaattoria seuratessa unohtaa katsovansa eri elokuvaa. Viikkoa kahta myöhemmin ei enää edes tiedosta nähneensä eri elokuvan, vaan saman toistamiseen. Hurjapäiden kohdalla mieleeni tulee etenkin kaksi elokuvaa jotka ovat niin samasta muotista koostettuja, että jos niissä molemmissa ei koetattaisi harhauttaa katsojaa moottoripyörillä niin ei edes huomaisi Vin Dieselin puuttumista. Eihän sitä huomannut edes 2 Fast 2 Furiousistakaan. Toinen näistä on Biker Boyz ja toinen luonnollisestikin tämä mainion hölmösti suomennettu Hanaa!
Hitto, ehkä sen pitäisi olla HANAA!
No okei, ei se nin energinen sentään ole.

Mainittakoon, että IMDb:n pistetyksessä Hanaa! on alempana kuin Biker Boyz ja huomattavasti alempana kuin Hurjapäät. Niiden kaikkien pitäisi olla alimpana.

Kumi palaa, iho palaa, kaikki on niin ylivalotettua että tuntuu kuin katsoisi suoraan aurinkoon. Kromi kiiltää, vauhtia on ihan sikana, naiset ovat kauniita ja muistuttavat tissien sopivan heille paremmin kuin miehille (pois lukien Meat Loaf). Miehet ovat joko sänkisiä, kovia ja tyhmiä, taikka sänkisiä ja koviksen esittämisen ohella herkkiä... ja aika tyhmiä.
Niin ja Ice Cube on palkattu tekemään näin:

Hei, niinhän Ice Cube aina.

Monenlaista fetissiunelmaa on Hanaa! täynnä ja vaikka esikuvana toimiva Hurjapäät on itsekin elokuvana silkkaa hullunkurista eskapismia karusta Sipilän maailmasta niin tämä ns. kopio puree ainakin itseeni hieman paremmin, sillä vaikka ei tässäkään olla saatu aikaiseksi mitään todellista muistamisen arvoista, on Hanaa! kuitenkin onnistunut tekemään samoista aineksista paremmin ylivedetyn lohturuuan. Kyseessä on siis samaa aivotonta energistä huttua, mutta olivat ne sitten elokuvan koomiset arjalaissuperrotupyöräilijät, naurettavat extremegangstapyöräilijät taikka kuolion aivoihin aiheuttavat olenhuippumallikatsominuapyöräilijät niin kaikessa ollaan kuitenkin otettu se pieni tärkeä askel hieman suurempaan naurettavuuteen kuin mihin esikuvansa ylsi (uskomatonta kyllä, sinne päästiin vasta The Rockin avustuksella).
Onhan se toki jotenkin hyödytöntä kritisoida tälläistä elokuvaa jostain tarinan taikka hahmojen tyhmyydestä, kun tuskin tekijätkään ovat ajatelleet kyseessä olevan mitään muuta kuin kauniskuvaista viihdettä ja sitähän tämä onkin, mutta kehujakaan on vaikea vuodattaa kun tietää kyseessä olevan pelkkää rasvaista pikaruokaa. Vuodenaikaa ajatellen kyseessä on vekkuli kesäelokuva, mutta eihän tätä oikeasti uskalla suositella kenellekään joka haluaa katsella jotain muuta kuin niitä Hurjapäitä. Todellisuuspaoksi Hanaa! on varsin mainion typerryttävä valinta, mutta ajatuksia herättävää sisältöä sillä on yhtä paljon kuin jollain kesäkumibiisillä.

Tähdet: **
Hanaa!

Cowboys & Aliens (2011)

Lehmipoika (Daniel Craig) herää haavoittuneena, muistinsa menettäneenä ja kädessään Mega Man-tykki. Siispä suoritaan läheiseen kaupunkiin toteamaan, että tuttuun tapaan tuhma karjamagnaatti (Harrison Ford) pitää asukkaita rautanykkinsä komennossa ja etenkin rosvoparonin moukkapoika (Paul Dano) nauttii ylettömästi ihmisten kiusaamisesta. Kun edellä mainittu nimetön cowboy, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu etsintäkuulutettu Jake pistää hieman ilkiöpojalle hanttiin, nousee hän myös isän ajatuksiin. Mikä olisi tapahtunut muutoinkin, sillä kuinkas ollakaan vaikka Jake ei sitä muista niin hän oli vieläpä mennyt aiemmin ryöstelemään Woodyn kultaa. Sitten avaruusoliot hyökkäävät.

Pelkkä elokuvan nimi loi ainakin minulle viihdyttävyyden mielikuvia ja vaikka en odottanut enkä saanutkaan mitään järin merkityksellistä elokuvakokemusta, niin kevyenä ajantappohassutteluna Cowboys & Aliens on ihan kelvollinen. Sanon kelvollinen siksi, että kyllä tälläiset elokuvat ovat omimmillaan kun tähtinä ovat suurimmillaan Gary Buseyn ja Kristanna Lokenin tähtistatusta kantavat esiintyjät, budjetti on epäonnisen kickstarterin tynnyrinpohjimmaisia ja ohjaaja on eksynyt väärälle kuvauspaikalle, sillä liian isot rahat, nimet ja mahdollisuudet tekevät ainakin Jon Favreaun kaltaisen ohjaajan käsissä avaruusolennot vastaan lehmipojat-komiikkatoiminnasta vain korkeintaan ihan kivan. Favreau kyllä aikaansaa varsin mainiota ja nykystandardien vaatimaa efektitoimintaa jossa mukana on aiheelta edellytettyä huumoria, mutta kaikki on liian puleerattua, liian mietittyä ja aivan liian massahakuista. Jo pelkkä aihe vaatii osakseen kömpelyytttä ja hillitöntä riehakkuutta jollaiseen en usko liian turvallisen Favreaun kykenevän (joskaan en myöskään usko hänen nousevan toisellakaan suunnalla mestareiden joukkoon) ja jos se tehdään edelleen samalla suurellisuudella niin siihen tarvitaan vähintään ainakin sitä Robert Rodriguezia avuksi, jos ei kerran uskalleta antaa tehtävää C. Thomas Howellille.

Nyt Cowboys & Aliens on toiston uhallakin ihan kivaa viihdettä, mutta se ei ole esimerkiksi tarpeeksi huono ollakseen sen vuoksi hyvä ja elokuvan halu olla ajoittain muka vakavasti otettava ei myöskään istu mukaan laisinkaan, ollen juuri tuolloin lähempänä sitä oikeaa huonoa kuin ne siihen suunnatut käsitykit ja avaruusalukset villissä lännessä.

Harrison Ford, Daniel Craig ja muutamat muut tekevät kyllä ihan rutiininomaista by-the-numbers-jälkeä, mutta kyllä he jopa tälläisestä kieli poskessa-aiheesta huolimatta tuntuvat olevan kovin väärän lajityypin seurassa. Onneksi mukana ovat muun muassa Clancy Brown ja Keith Carradine jotka ovat huomattavasti lähempänä oikeaa, mutta hekin ovat kenties ymmärrettävästi vain mausteina.

Tahtoisin sanoa Olivia Wilden naispääosan olevan parempi kuin esimerkiksi myöskin sarjakuvaan pohjautuvan toisen samanhenkisen villin lännen toimintaelokuvan Jonah Hexin Megan Foxin, mutta vaikka Wilde ei olekaan yhtä sanoisimmeko eksploitatiivisen pornografinen ilmestys (ollen kuitenkin edelleen vain koriste), niin kuten kaikessa muussakin sarjakuvamaisessa kökköiloittelussa on Jonah Hex silläkin saralla parempi ja Jonah Hex ei todellakaan ole mikään hyvä elokuva. Se vain sattuu olemaan hieman toimivammin surkea ja jää ainakin siksi paremmin mieleen kuin Cowboys & Aliensin kertakäyttölautanen.

Terminator kakkosen siirappisesta koneetkin itkevät ja peukkua pystyyn-lopetuksesta pitävät nauttinevat myös tämän elokuvan finaalista jossa ilkeät ihmiset ovat kaikki nyt kaikkien ystäviä ja sen varmistukseksi he vielä menettävät muistinsa jotta voivat aloittaa elämänsä uudestaan hyviksinä. Happy happy, joy joy.

Vaikka Cowboys & Aliens ei ole kuin vain kaksi tuntia pitkä, niin se olisi kaivannut ainakin puolen tunnin edestä tiivistämistä ollakseen niin energinen kuin millaisena tahtoo esittäytyä. Tämäkin on seikka jonka C. Thomas Howell olisi varmasti ymmärtänyt.

Tähdet: **
Cowboys & Aliens

Hurjapää (Red Line, 1995)

Taskuraharyöstöjä huvikseen tekevä mekaanikkohurjastelija Jim (Chad McQueen) tulee eräällä viinakauppakeikallaan pikkurikollispomo Kellerin (Jan-Michael Vincent) bongaamaksi ja siten kiristetyksi autovarkauksiin.

Koska elokuvien kansissa koetetaan lähes poikkeuksetta korostaa myyvimpiä puolia, niin ei ole mitenkään tavatonta nähdä vaikkapa minimaalisessa cameoroolissa olevan tähtinäyttelijän nimen olevan näkyvimmässä osassa ja kuinka edelleen jonkun Michael Madseninkin kohdalla jaksetaan korostaa herran roolia Reservoir Dogsissa. Silti minun täytyy Chad MacQueenin kohdalla ihmetellä sitä ettei sorruta laittamaan tämänkin elokuvan kannessa mainitun mistä tuttu-elokuvan sijaan vain mainintaa "Steven poika." Ihan jo siksikin, että herran filmografian perusteella se on kuitenkin ja mahdollisesti valitettavasti se merkittävin rooli.
Niin ja kun tuo Madsen nyt tuli mainittua, niin missä Highlanderissa hän muka oli mukana?

Onneksi menuruudussa Reservoir Dogs edelleen muistetaan:

B on vahvana läsnä, sillä edellä mainittujen starojen ohella mukana ovat myös Julie Strain, Robert Z'Dar, Corey Feldman, Joe Estevez ja voi hyvä luoja sentään, Ron Jeremy (moni kylläkin osassa jota ei huomaa ilman suurennuslasia). Joten pelkästään nimien mainitseminen lienee tarpeeksi kertomaan ettei kyseessä ole kovinkaan perinteisellä tavalla hyvä elokuva. No, p*ska se on muutenkin.
Ilmeisesti Chad McQueenin kohdalla on joko hänen omasta aloittestaan taikka muiden käskytyksestä päätetty hyödyntää isän mainetta (vrt. Lon Chaney Jr.) ja tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä cooler king-imagoa, eikä elokuvien yleistä laadukkuutta. Siispä Chad-versio on ylikorostetusti muka cool, josta kielivät esimerkiksi hiusmalli, vaatetus, tapa jolla hän tupakoi, yleisasenne ja jopa käytettävissä olevat automerkit. Tosin se on sellaista urbaanin sanakirjan ja 90's radical-awesome-käsitystä cooleudesta joka on pahuksen päälleliimattua ja muuntunut jo viimeistään vuonna 1995 tahattoman koomikseksi, jolloin Chad McQueen on cooler kingin sijaan yhtä katu-uskottava kuin Bart Simpson.
Näyttelijöistä vakuuttavin on Jan-Michael Vincent, mutta hänen rikollispomoroolinsa saa esiintymiskyvyistä riippumatonta apua ennen kuvauksia kokemastaan auto-onnettomuudesta jonka vaikutukset näkyvät hänen kasvoillaan ja miehen arvet tuovatkin pahiksen rooliin tarvittamaa lisäpontta. Lisäksi ilmeinen kipulääkitys on pakottanut keskittymään hieman normaalia enemmän.

Jotenkin Vincentista tulee mieleen Marvelin Palapeli yhdistettynä Ron Perlmanin Hirviöön.

Kyseessä on siis tavanomainen halpisaction jossa on autohurjastelutoiminnaksi valitettavan puutteellista vauhtia (eikä tämä tosiaankaan ole mihinkään säkenöivään dialogiin tukeutuva teos) ja runsaasta B-starojen määrästä huolimatta heistä on hyvin vähäisesti iloa koska valtaosa tuntuu vain vilahtavan kuvassa ja senkin aikaa he seisoskelevat tekemättä yhtikäs mitään. Ja kun vauhti puuttuu ja innostus loistaa poissaolollaan niin Hurjapään ainoa hurja seikka ovat nämä näyttelijöihin liittyvät sivuseikat kuten nyt se Madsen Highlanderissa. Yksi mainio sellainen on pieni naureskelu Ron Jeremylle, jota varten lainaan Killing Zoe-kirjoitustani:
"Näyttelijöistä pitää vielä mainita pornon siili, eli Ron Jeremy ja hänen tarpeeton, mutta lopulta hauska sivuroolinsa. Jeremylla on ihan pieni rooli jonkinlaisena pankin vahtimestarina jonka huoneen ovi potkaistaan auki ja mies ammutaan heti ennen kuin hän ehtii tekemään mitään.
Aikoinaan olikohan se nyt Neloselta tuli sellainen kaksiosainen Ron Jeremy-dokumentti, jossa hieman irvailtiin miehen halulle kokeilla ns. oikean näyttelijän uraa ja siinä esitettiin looppina tuota Killing Zoen kohtausta jossa Jeremy ammutaan ja ammutaan ja ammutaan, ja se oli esimerkki siitä mihin hänen kykynsä oikeana näyttelijänä yltävät."
Hurjapäässä Jeremy ei kuole, mutta hänen roolinsa on vähintään yhtä merkityksetön ja edelleen kuin kiusantekoa hänen halulleen olla ns. asiallisissa elokuvissa. Jeremy kun esittää Hurjapäässä Jan-Michael Vincentin puutarhuria joka nousee seisomaan. Siinä se oli. Jotain kolme sekuntia kestävä rooli.

No, on tässä sentään kohtaus jossa Z'Dar on jumissa kellahtaneessa autossa ja palaa räjähtäen hengiltä. Autossa ei selvästikään ole edes nukkea osoittamassa siellä olevan mitään ihmistä muistuttavaakaan.

Tähdet: *
Hurjapää