Nopeampi kuin luoti-ajan kestäneen näyttelemisharrastukseni aikana eräs ohjaaja totesi, että jos jos kerran aikoo näytellä yli niin se pitää vetää täysillä yli. Stallonen The Expendables on elokuva jonka olisi pitänyt noudattaa tuota ohjetta.
Barney Ross (Sylvester Stallone) johtaa leikkisää palkkasoturiarmeijaa, joka saa uudeksi tehtäväkseen nirhata erään banaanivaltion kokaiinisaaren aksenttikenraali Garzan (David Zayas), mutta todellisuudessa Ross on tietämättään CIA:n asialla lahtaamassa ex-agentti Munroeta (Eric Roberts) joka on banaanikokaiinisaaren todellinen pääpahis. Ross aikoo peruuttaa osallisuutensa, mutta tuntee piston sydämessään ja päättää mennä pro bonona (ei se U2:n tyyppi) mennä ja hoitaa hommat banaanikotiin. Tottakai veljesrakkauden kyllästämät lajitoverit lähtevät ilomielin mukaan. Paitsi se yksi jonka tehtävänä on suorittaa Juudas-toiminto.
Ammutaan niin että lehmät palaavat Jerusalemiin ja lopulta Juudaskin on paras kaveri.
The Expendables oli varmaan hypetetyin elokuva tähänastisella 2000-luvulla, tai oli ainakin minun silmissäni. Varmaan jokainen miespuolinen teini ja yliteini oli aivan pähkinöinä seuratessaan tämän elokuvan esituotantovaihetta.
Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger, Jean Claude Van Damme, Wesley Snipes, Dolph Lundgren, Bruce Willis, Jet Li, Eric Roberts!
Ja nuoremmille Jason Statham ja muutama urheilijanuorukainen, Steve Austin, Terry Crews ja kuka hitto on Randy Couture? Ei nyt sentään, kyllä minä tiedän kuka hän on, mutta aiempi lista oli houkuttelevampi,
Forest Whitaker? Mitä Hittoa!?
Gary Daniels! Hymynaama.
Kuten tiedämme ja näemme, osa joukosta putosi pois, mutta silti elokuva kuulosti joka pojan märältä, täysin heteroseksuaaliselta grillimakkaraunelta.
Keskusteluissa haaveiltiin, että Chuck Norris ja Steven Seagal olisivat mukana. Joku kerettiläinen ehdotti Michael Dudikoffia ja minä unelmoin David Bradleyn paluusta elokuviin. Kaikki tuntuivat olevan innoissaan näyttelijäkaartista, vähät välittäen juonesta. Ei minuakaan kiinnostanut tarina juurikaan, riittäisi vain jokin perusjuttu jossa pelastetaan kaunista naista ja tapetaan ihan helvetisti pahiksia. Juonihan tulee vain tielle tämänkaltaisen näyttelijäkaartin kohdalla, sillä tämä ei ole mikään Heat tai Reservoir Dogs. Mitenkään siis vähättelemättä Expendableseja, mutta he ovat selkeästi koottu enemmän fanimentaliteetilla kuin Shakespearealaisin tuntein. Paitsi no, Randy Couture, häntä lienee luvallista vähätellä.
Siispä tässä meillä on erikoistehoste-elokuva, jossa näyttelijät ovat erikoistehosteita ja sitä haluaa katsoa nimenomaan heidän vuokseen, ei löytääkseen syvempiä merkityksiä ikuisen elämän etsimisestä Hugh Jackmanin seurassa.
Sitten tulee se mutta.
Vaikka oli hauskaa bongailla näyttelijöitä, katsella aivotonta toimintaa, kuunnella julmetun huonoja puujalkavitsejä, niin elokuva ottaa ajoittain itsensä liian vakavasti. Kuten Rourken ja Stallonen yhteisissä kohtauksissa. Vaikka toki molemmat esiintyvätkin varsin hyvin.
Joistakin humoristisistakin kohtauksista tulee todella vaivautunut olo. Esimerkiksi kuka muka tosiaan piti ideaalilta vaikuttavaa Stallone-Willis-Schwarzenegger-kohtausta onnistuneena? Willisin improvisaatio on kuollutta ja koko kohtaus vaikutti muutenkin aivan liian väkisin yhteenpuserretulta, minkä huomaa lyhyestä gagreel-klipistä jossa Stallone ja Ah-nuld ovat huomattavasti eloisampia kuin tuossa varsinaisessa elokuvan kohtauksessa.
Tälläisessä elokuvassa selkeästi ongelmaksi nousee se, että kun siellä on paljon riemunkiljahduksia herättäviä henkilöitä, niin kaikille tulisi antaa tilaa loistaa, mutta sitten kun sitä tilaa annetaan niin liian suuren joukon vuoksi lopputuloksesta tulee kasa irtovitsejä.
Terry Crews on entinen jenkkifutari, niin tottakai hänelle on annettu siihen liittyvä kohtaus.
Jet Li on superkungfuilija, joten tottakai hän kungfuilee.
Ah-nuld on poliitikko, joten tarjolla on siihen liittyvä vitsi.
Tietenkin on ymmärrettävää, että kunkin staran omia vahvuuksia hyödynnetään, mutta samalla siitä tulee pieni rasite elokuvalle. Tämä korostuu kun ymmärtää, että elokuvan tähdet ovat pääosin ja lähes vain Stallone ja Stathan, muiden ollessa sivuosissa ja esimerkiksi Couture ja Crews ovat niin vähäisesti esillä, että yhtä hyvin tilalla olisi voinut kasvottomat ja nimettömät henkilöt.
Irtovitsit ja näyttelijöiden imagoviittaukset eivät olisi kuitenkaan minkäänlainen miinus, jos elokuvassa ei olisi mukana niitä muutamaa ns. romanttista kohtausta ja sielunpelastuspuhetta. Olisi kannattanut unohtaa kokonaan ne vakavammat kohtaukset ja vain vetää niin tarkoituksella yli, että irrallisista osuuksista tulee nyrkkiä ilmaan-tilkkutäkki joka vuodattaa virtsat housuihin pelkästä nautinnosta. Joten elokuvan olisi kannattanut oikeastaan keskittyä pelkkiin toimintakohtauksiin ja leikinlaskuun, pelkkiin irtopätkiin. Eli käytännössä olisin halunnut elokuvaa tyhmennettävän.
Jotkut näyttelijöiden omiin toimintatyyleihin liittyvät kohtaukset olivat kyllä erinomaisen oivaltavia ja esimerkiksi Stathamin urheilukenttähakkaus muistutti tyylillisesti kovasti hänen Transportereiden esittämää tapaa kuvata toimintaa. Joten Stallone oli tehnyt kotiläksynsä.
Se olikin mainiota kuinka tässä elokuvassa sekoitettiin suuresti erilaisia toimintaleffatyylejä (aika huonoista) tietokone-efektoinneista, suoraan mano a manoon, Stallonen nyrkkeilystä, Lin akrobatiaan, sopivan kaukaa kuvatusta, aivan liian läheltä kuvattuun ja suoranaisesta splatterista vauvareikiin. Joten toimintaan ei pääse pettymään ja nälkä tulee tyydytetyksi.
Aiemmin sanoin elokuvan olevan varsinaisesti Stallonen ja Stathamin, eikä sitä kommenttia ole syytä muuttaakaan, mutta sivuosan staroista Jet Li saa hiukan muita enemmän tilaa esiintyä. Jet Li on samalla elokuvan pahiten hukatuin mahdollisuus. Pari hassua pituusvitsiä ja melkein taustalle työnnetyt kenkimiskohtaukset. Huhu tai puolitotuus kertoo, että Lin hahmon käyttö jäi vajaaksi siksi, että alunperin hänen ja Van Dammen välille oli suunniteltu kaksintaistelu joka jäi sitten toteutumatta. Tuolla en viittaa Lundgrenin hahmoon, sillä vaikka Lundgren pääsee läpsimään Lin kanssa ja vaikka Lundgren on itsekin taistelulajien taitaja, niin kyse ei ole selkeästikään samanlaiseksi tarkoitetusta jutusta, vaan pikemminkin korvikkeesta.
Lundgrenista puheenollen. Hänen hahmonsa loppuratkaisu oli aika halpa, mutta itse olin ainakin tyytyväinen siihen, sillä Lundgren rulez 4eva. (Seiskaluokalla piirtelin useampaan kuin yhteen koulukirjaan kuvan Stallonesta vuoren huipulla huutamassa "Drago!" Joten ehkä nyt ymmärrätte minua paremmin.)
Okei, The Expendables on kuitenkin hyvin viihdyttävä toimintaleffa jota katsoessa kannattaa jättää aivot edellisen talon narikkaan. Aika rikkonainen, mutta silti ainakin osittain sitä mitä siltä odottikin. Se ei vain mene tarpeeksi pitkälle ja miten olisi voinutkaan. Uskonkin että lopullinen antamani pistemäärä olisi suurempi, jos pystyisin enemmän sivuuttamaan ajatuksen siitä että tämä on lapsuuden toimintatoiveiden toteutuminen, eikä vain sitä mitä sen tulisi olla, eli toimintaleffa kaikille muillekin.
Ai niin, Stallonen ja Stathamin kemiat toimivat hyvin yhteen. Pannaan ne pussauskoppiin.
Tähdet: ***
The Expendables
DEMOLITION MAN (1993)
Vuonna 1993 80-luvun suurimmat toimintatähdet, Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone molemmat julkaisivat elokuvan joka oli eräänlainen parodia heistä itsestään ja elokuvistaan. Ah-nuldin Last Action Hero on selkeämmin enemmän hänen omaa imagoaan lempeästi pilkkaava teos, kun taas Stallonen Demolition Man keskittyi enemmänkin tekemään huumoria toimintagenrestä josta molemmat miehet olivat tuttuja.
Molempien elokuvissa on muuten sopivasti toisiaan ivaileva kohtaus, joista Demolition Manin poliittinen vitsi osui lähemmäksi totuutta.
Last Action Hero on lyhyesti todettuna parodiaelokuva ja täten laput silmillä katsottuna elokuvien kuten Alaston Ase kanssa samaan sarjaan kuuluva. Kun taas Demolition Man on pikemminkin poliittinen satiiri (ihan oikeasti) ja sisällöltään Robocopin ja Starship Troopersin sukulainen.
Yhteistä Last Action Herolle ja Demolition Manille on myös niiden saama nuiva vastaanotto, vaikka etenkin Ah-nuldin elokuva on jäänyt elämään monien ikuisten lapsien muistoissa parempana kuin onkaan. Muistan kuinka arvosteluissa molempien kohdalla todettiin kerta toisensa jälkeen, että kyseessä oli jälleen yksi epäonnistuminen heidän urillaan. Etenkin Stallonen kohdalla tuo ura alkoi mennä valitettavan jyrkkään alamäkeen, vaikka hän onkin sittemmin tehnyt onnistuneesti vahvan paluun. Mutta ilmeisesti - tai näin minä ainakin asian näen - suurin ongelma molempien vuoden '93-elokuvien suhteen oli se, että ne eivät olleet huumoriltaan tarpeeksi mustia tehdäkseen järisyttävää vaikutusta. Etenkin Last Action Hero jäi ikävän lapselliseksi, vaikka sillä oli edellytyksiä nousta Ah-nuldin parhaimpien töiden joukkoon.
Emmekä tietenkään saa unohtaa, että tässä vaiheessa elokuvahistoriaa alkoivat muskelisankarit jäämään päivä päivältä "tavallisempien" ihmisten varjoon. Siispä sitäkin suuremmalla syyllä on aika palata elokuvaan, jossa Stallone esittää hahmoa jota pidetään menneisyyden virheenä.
Vuonna 1996 kaupungin kovin kyttä, John Spartan (Sylvester Stallone) ottaa kiinni kaupungin vaarallisimman rikollisen, Simon Phoenixin (Wesley Snipes.) Pidätystä johtanut tilanne aiheuttaa kuitenkin Spartanille itselleen syytteen Phoenixin panttivankien kuolemasta (he olivat jo kuolleet Spartanin saavuttua, mutta se selviää vasta myöhemmin.) Molemmat tuomitaan syväjäädytykseen uudessa huippumodernissa vankilassa.
Siirrymme vuoteen 2032 jolloin rikollisuus on käytännössä kadonnut yhdysvalloista. Mitä nyt ajoittain jotkut viemäriradikaalit koettavat maalata tageja, jotka automaattinen siivousjärjestelmä poistaa samantien.
Kaikki on kaunista, kaikki ovat kilttejä, kaikki on kieltämättä tylsää. Liha, savukkeet, suola, suklaa, kiroilu ja monet muut asiat ovat laittomia. Ihmiset puhuvat kuin esiintyisivät Pikku Kakkosessa, eikä poliiseja kouluteta enää toimimaan väkivaltaisissa tilanteissa, vaan pelkästään eräänlaisiksi statussymboleiksi.
Kaikki eivät kuitenkaan arvosta tulevaisuuden asennetta, sillä kaikki, siis KAIKKI on käytännössä yhden ainoa ihmisen, Raymond Cocteaun (Nigel Hawthorne) hallinnassa. Cocteau ei ehkä hallitse väkivallalla, kauhulla ja rautanyrkillä, mutta kaiken tulee silti olla hänen näkemyksensä mukaista. Siispä tulevaisuuden utopia on pehmotyynyistä huolimatta dystopia. Vaihtoehtona Cocteaun visioille on liittyä Edgar Friendlyn (Denis Leary) joukkoon ja suunnata tie viemäreissä asuvan Mad Max-kansan pariin. Viemäreissä saat toteuttaa itseäsi vapaasti, mutta olet vaarassa kuolla nälkään, sillä eihän nyt pinnalla asuvat tahdo mitään näille pummeille antaa.
Cocteau on huolestunut Friendlyn kasvavasta suosiosta ja täten autetaan Phoenix vapauteen tehtävänään tappaa Friendly.
Syväjäästä sulatettuun Phoenixiin on ohjelmoitu kaikki mahdolliset superrikollisuuteen kuuluvat kyvyt, kuten Espanjan kielitaito. Phoenix ei kuitenkaan ole kovinkaan tottelevainen apulainen ja näin alkaa porukkaa kuolemaan vasemmalta ja oikealta. Väkivaltaan tottumattomat poliisit joutuvat kokeilemaan jotain ennenkuulumatonta ja se sattuu olemaan Spartan. Siispä Spartan sulatetaan pidättämään Phoenix ja kuten tuon superrikollisen kohdalla, myös Spartan on jäässä ollessaan saanut uutta ohjelmointia aivoihinsa, sillä nyt hän osaa kutoa.
Menneiden aikojen luolamiehellä on luonnollisestikin vaikeuksia sopeutua pehmomaailmaan, eikä hän osaa edes käyttää vessapaperittomassa tulevaisuudessa käytettäviä kolmea näkinkenkää. Mutta kun on aika ampua, lyödä ja rikkoa paikkoja, on Spartan oikea mies tehtävään. Menneisyydestä intoileva toimintaa haikaileva poliisi Lenina Huxley (Sandra Bullock) toimii Spartanin esiliinana ja luonnollisestin romantiikan kohteena.
Ei kestä kauaakaan kun Spartan huomaa Cocteaun karvan todellisen värin ja että löytäessään Friendlyn, löytyisi myös Phoenix.
Phoenix vaatii Cocteauta sulattamaan itselleen lisääapua menneisyydestä ja omaan erinomaisuuteensa uskova Cocteau luulee kaiken olevan hallinnassaan aina siihen saakka kunnes tulee tapetuksi. Nyt Phoenix voikin toteuttaa omat suunnitelmansa vallata koko kaupunki ja sulattaa kaikki vankilan rikolliset avukseen. Siispä Spartanin on tehtävä se mitä hän osaa parhaiten, tuhottava kaikki. Joten bye bye vankila ja bye bye Simon Phoenix jonka pää jäätyy ja räjähtää.
Toimintaelokuvana Demolition Man on varsin mallikelpoinen luomus, mutta sen ehdottomasti parhain osuus on tulevaisuuden pehmokulttuurin kuvaus ja törmääminen suoran toiminnan ihmisten kesken.
Automaatit joista tulee sakkolappu jos kiroilee olivat mainio toistuva vitsi.
Se että poliisit joutuvat kysymään tietokoneelta neuvoja rikollisen pidättämisessä ja neuvo on pyytää antautumaan ja jos se ei tepsi niin lisätään perään sanat "or else" oli veikeä juttu
Tulevaisuudessa abortti on laiton, mutta niin myös luvaton lisääntyminen.
Pikaruokalaketjuilla oli oikea sota keskenään ja nyt kaikki ravintolat ovat Pizza Huteja.
Wc:ssä käytetään kolmea näkinkenkää, mutta kukaan ei missään vaiheessa kerro mitä niillä tulee tehdä.
Automaatti jolta voi pyytää mielialankohennusta (vähän kuin käänteinen Futuraman itsemurhakoppi.)
Turvajärjestelmä joka pahoittelee aktivoitumistaan.
Tappava Ase 3 edustaa 90-luvun väkivaltaan sortuvaa mentaliteettia.
Tulevaisuuden suosituin radioasema soittaa vain mainoksia.
Seksiä harrastetaan istumalla vastakkain ilman fyysistä kontaktia, virtuaalikypärät päässä.
Ja monet monet muut seikat olivat hauskoja oivalluksia. Kun sinne joukkoon pistetään ihminen joka ei ymmärrä näistä asioista mitään ja haikailee hampurilaisia ja olutta, on huumorinkukka täydessä erektiossa. Vaikka toiminta onkin ison rahan elokuvaan tyyppillisen näyttävää, niin juuri tuo uljas uusi maailma-huumori on se joka minuun vetoaa eniten tässä elokuvassa. Stallone joka ei koskaan ole ollut kovinkaan luonteva komedioissa, onkin hauskimmillaan juuri tämänkaltaisen huumorin parissa jossa hänen ei pidä olla "hauska" vääntelemällä naamaansa, tai tekemällä hassuja ääniä. Siksipä komediallisen Stallonen hauskimmat elokuvat ovat tämä ja etenkin Tango & Cash.
Tuntuukin hölmöltä tuon äskeisen jälkeen kritisoida elokuvan huumoria, mutta kun sen olisi toivonut olevan hiukan mustempaa. Etenkin kun elokuva antaa siihen paljon mahdollisuuksia ja pyrkiikin sellaiseen, mutta kun ne pahuksen toimintakohtaukset tulevat tielle.
Näyttelijät ovat rooleihinsa varsin sopivia. Stallone pääsee esittämään itseään, Snipesilla on ollut varmastikin hauskaa esittäessään eräänlaista Jokerin kaltaista pöpipäätä, Bullock on suloinen innokkaana poliisina, mutta etenkin Bob Gunton ylikireänä poliisipäällikkönä on aivan loistava.
Denis Leary todellakin esittää itseään, eli vaahtoavia monologeja suoltavaa kiiluvasilmää ja melkein toivon, että hänen hahmonsa olisi kokenut Syntyneet Tappajiksi-kohtalon ja hänet näkisi poistetuissa kohtauksissa. En nyt aivan kokonaan toivoisi Learya poisleikattavaksi, mutta siellä on yksi ylipitkä monologi jota ainakin olisi kannattanut trimmata.
Yksi asia mikä minua vaivaa elokuvassa on se Pizza Hut-juttu. Silloin kun se VHS julkaistiin alunperin, nin suomessakin olleessa versiossa kyseisen ravintola oli Taco Bell ja se muutettiin tulevissa julkaisuissa Pizza Hutiksi kuulemma siksi, että Taco Bell ei ole euroopassa yhtä tuttu kuin Pizza Hut. Bullshit sanoisi Ah-nuld.
Demolition Man on hauska ja näyttävä parodia utopistisesta yhteiskunnasta ja pääosaesittäjästään, joka ei elokuvana kuitenkaan yllä aivan niin korkealle kuin toivoisi.
Tähdet: ***
Demolition Man
COBRA (1986)
Demolition Manin perään sopiikin hyvin yksi niistä elokuvista, joka Rockyn ja Rambon ohella muokkasi Stallonesta tuntemamme toimintaikonin. Ja vaikka itse elokuva olisikin jäänyt näkemättä, niin aika varmasti kansikuva on tuttu, sillä sen verran ikoniseksi sitä uskaltanee kutsua.
Cobra on hyvin aliarvostettu toimintaklassikko. Hahaha! No ei tasan tarkkaan ole. Cobra on pitkälti aivot narikkaan-toimintaa jossa kiteytyy kaikki se mistä pidimme kasariactionissa ja samalla myös kaikki se minkä takia sellaiset näyttävät hölmöiltä nykysilmin katsottuna.
On sydämeltään kultaa oleva lihaksikas tyly sänkisankari joka räiskii puoli maailmaa riekaleiksi, lihaksikas psykopahis hikoilemassa, uhkea nainen korkeassa tukassa antamassa lempeä ja dialogi koostuu uhoilevista one-linereista. Mutta kuten monilla muilla ikäisilläni henkilöillä (kenties enemmän pojilla kuin tytöillä), on myös minulla varattuna Cobralle oma paikkansa sisuksissani, sillä tokihan se on nostalgiaa parhaimmillaan.
Ai niin ja tottakai tässäkin elokuvassa on se perinteinen tappelu jossa sankari hakataan jauhelihaksi, mutta sitten hän saa yllättävän adrenaliinisyöksyn ja voittaa. Sillä kuten me kaikki tiedämme, olemme voimakkaimmillamme silloin kun meidän on ensin murjottu puolikuoliaaksi.
Suomalaisittain ajateltuna elokuvassa on tietenkin tunnettuna kuriositeettina jatimatic, joka oli sen verran iso juttu täällä että joistakin mainoksista löytyi jopa maininta sellaisen vempeleen läsnäolosta, aivan kuin kyseessä olisi yksi päähenkilöistä. Itse asiassa minulla on jossain, mutta en tiedä missä, vhs-kansi jossa edellä mainittu tieto esitetään.
Juoni?
Kaupunkia riivaa sarjamurhaajien armeija. Siis oikeasti, niitä on varmaan enemmän kuin kyttiä. He tulevat ja menevät hyvin julkisesti huomaamatta, jättäen verisiä lihakasoja taakseen. Nainen, Ingrid (Brigitte Nielsen) sattuu näkemään puukkokirvestappajat työssään ja samalla myös joukon johtajan (Brian Thompson) kasvot. Siispä nyt Ingrid on sarjamurhaaja-armeijan tappolistan ykkösenä ja vain kaupungin ultrakova kyttä, Cobra (Sylvester Stallone) omaa kyvyt suojella naista. Tietenkään edes omiin poliisikollegoihin ei ole luottamista. Sitten ammutaan ihan helvetisti ja Cobra voittaa. Ei siinä sen enempää.
Cobra on siis aika suoraviivaista toimintaa ja siltä ei kannata juuri muuta odottaakaan. Kuitenkin elokuvaan liittyy muutama erittäin mielenkiintoinen juttu, joista kaikkia ei näe elokuvaa katsomalla.
Tunnetuin tarina on tietenkin se, että jos Stallone olisi saanut tahtonsa sellaisenaan läpi, olisi tämä elokuva Beverly Hills Kyttä, tai se leffa olisi Cobra, mutta sen kaikki varmaan tiesivätkin jo.
Ja toki kaikki huomaavat Cobraa katsoessaan, että Stallone pyrki aikaansaamaan popkulttuurihahmon Rockyn ja Rambon tapaan jolle voisi tehdä röykkiöittäin jatko-osia. Kyllähän hahmo onkin aivan kuin luotu toteutumattomia jatko-osia varten.
Sitten tulevat esiin kuitenkin ne hiukan tuntemattomammat seikat, joista en ole ainakaan nähnyt pahemmin kirjoitettavan/puhuttavan.
Cobra pohjautuu kirjaan nimeltä Fair Game, jonka löysin eräästä alekorista vasta kun toinen filmatisointi, William Baldwinin surkea Vapaata Riistaa näki päivänvalon. Vapaata Riistaa on uskollisempi alkuperäisteokselle ja oikeastaan ainoa suora yhteys näiden kahden elokuvan tarinan välillä on se, että molemmissa kyttä suojelee naista tappajilta. No, eipä se kirjakaan kovin hyvä ollut, että väliäkö tuolla.
Mielenkiintoista on se, että Stallonen piti alunperin näytellä myös Vapaata Riistaan pääosassa ja tällöin mies olisi esiintynyt kaksi kertaa samaan kirjaan pohjautuvassa elokuvassa, jotka eivät ole jatko-osia tai remakeja.
Stallone oli siis muokannut Cobraa mieleisekseen tarinaksi ja hahmoksi, mutta pyrkimyksissään luoda uusi ikoninen toimintahahmo hän ei todellakaan keksinyt pyörää uudestaan, sillä kyseessähän on Likainen Harry. On itse asiassa yllättävää, ettei siitä ole puhuttu juurikaan ja silloinkin äänessä tunnun olevani vain minä, vaikka en taatusti ole ainoa samat huomiot tehnyt. Stallone varmastikin halusi vain ns. päivittää Harry Callahanin omaan lajityyppiinsä ja aikakauteensa, sillä sen verran paljon yhteistä näillä on joko hahmoina, tai muina viittauksina:
- Molemmat hahmot ovat kyttiä joilla on korkea oikeudenkäsitys, joka ei kuitenkaan istu liberaaliin yhteiskuntaan ja täten molemmat ovat toistuvasti ihmisoikeusjärjestöjen ja ylempien virkamiesten silmätikkuina, vaikka pelastettujen ihmisten tulisi olla tärkeämpiä.
- Molemmilla on statussymbolina jollakin tavoin kollegoiden vastaavista eroava ase.
- Molemmissa elokuvissa Reni Santoni esittää pääkytän paria ja molemmissa Santonin hahmo haavoittuu.
- Molemmissa elokuvissa esiintyy Andy Robinson ja Cobrassa hän on eräällä tavalla silmää iskevä viittaus Likaiseen Harryyn. Cobrassa Robinson on ylempi virkamies joka saarnaa sääntöjen noudattamisesta ja siitä kuinka Cobran metodeilla rikolliset saavat vapaalipun rikoksistaan, kun taas Likaisessa Harryssa hänen esittämänsä Scorpio pääsee vapaaksi juuri siitä syystä, että Callahan ei ollut noudattanut kirjoitettuja sääntöjä pidätystilanteessa.
- Molemmissa elokuvissa on alussa jokin rikostapahtuma jonka aikana pääkyttä astelee rauhallisesti paikalle ja lausuu elokuvan muistettavimpiin kuuluvat repliikit. Lisäksi siinä missä Callahan napostelee hot dogia rauhassa, niin Cobra juo colaa rauhassa.
Nuo olivat ne huomattavimmat yhtymäkohdat elokuvien välillä, mutta siellä on muutama muukin ainakin pienen mutkan kautta tehtävä huomio. Joten seuraavalla kerralla kun katsot Cobran, niin bongaapa ihan huviksesi Likainen Harry-viittauksia.
Yksi sellainen, todellakin mutkan kautta tehtävä yhteys on se, että Cobrassa näyttelevä Lee Arlington esiintyi myöhemmin mainiossa tv-sarjassa Moukarimies ja kyseinen sarjahan on pitkälti Likainen Harry-parodiaa.
Palatakseni kuitenkin itse elokuvaan. Kyseessä siis on suoraviivainen, ihan hyvin tehty toimintaelokuva jonka parissa viihtyy mainiosti, mutta jota ei kuitenkaan suuremmin ajattele katsoessaan, saati kadu jos elokuvan katselu jää kesken. Elokuvaan on tälläisille tuotoksille tyypillisesti kirjoitettu suuri joukko irtonaisia kohtauksia joiden tehtävä on olla enemmän cool, kuin esimerkiksi toimia juonenkuljettajana. Osa niistä on varsin mainioita ja etenkin kohtaus joka on jäänyt elämään keskusteluihin ystävieni kanssa, on se kun Cobra leikkaa saksilla pitsaa. Kohtaus on huvittava jatkuvuutta ajatellen jo siksikin, että kyseisellä osuudella tahdotaan osoittaa Cobran olevan niin työnarkomaani ettei hänellä ole aikaa ajatella esimerkiksi terveellisiä elämäntapoja, mutta sitten jatkossa Cobra narisee yhdelle jos toisellekin ihmiselle näiden epäterveellisistä ruokavalioistaan (seikka joka muistuttaa muuten Harryn tapaa keskustella hot dogeista.) Joten koska jostain syystä se pitsanleikkaus oli hiton kuul, niin olisi kenties kannattanut kirjoittaa toisin ne myöhemmin tulevat ruokailuohjeet.
Seikat jotka minua jopa niinkin pinnallisessa elokuvassa kuin Cobra haittasivat, olivat esimerkiksi se että tämä kirvesmurhaaja-armeija toimi hyvin näyttävästi kaupungissa, mutta silti kukaan poliisit mukaanlukien ei muka huomaa heidän toimintaansa ennen uutisia jälleen uudesta murhasta.
Suurempi häiriötekijä oli kuitenkin lopun yhteenotto pääpahiksen kanssa, sillä se tuntui jälkikäteen korjatulta. Aluksi meille annetaan kohtaus jossa Stallone pääsee niskan päälle ja sen sijaan, että Cobra asenteelleen sopivasti vain päästäisi Thompsonin hahmosta ilmat pihalle, meille tuleekin pitkitetty lisätaistelu jonka lopputulos on kyllä tyyliin sopivan karu, mutta aiempi tylympi seinäänlopetus olisi ollut tehokkaampi.
Se missä Cobra toimii erinomaisesti ovat jotkut armottomat toimintaosuudet, jotkut miehekkäät repliikit ja elokuvan maailmaa leimaava epätoivon ilmapiiri joka ajaa leffan useammin kuin kerran selvään kauhugenreen.
Lisäksi sanotaan mitä sanotaan, niin Stallone ei ole ikinä näyttänyt yhtä sairaan coolilta jo komealta kuin Cobrana, vaikka se tulitikun jauhaminen meneekin liiallisuuksiin.
Eniten tämä kuitenkin miellyttää minua muistoilla niin kovin kaukaisesta lapsuudesta. Ajasta jolloin olin vielä lyhythiuksinen ja tietämätön kauhuista joita tulevaisuus toi tullessaan.
Tähdet: ***
Cobra
Ylipainoinen teinityttö Precious (Gabourey Sidibe) asuu narkkareiden kansoittamalla slummialueella, on toistamiseen raskaana raiskaavalle isälleen, saa koulusta kenkää tilanteensa vuoksi, on väkivaltaisen äitinsä oikkujen uhri ja muutenkin maailma potkii tyttöä päähän siihen tapaan, että lukutaidottomuus siinä päällä on jo melkein siunaus. Preciousin ainoa lohtu löytyy paosta päiväuniin joissa hän on suosittu tähti, tai jotain muuta vastaavaa.
Precious siirtyy erityiskouluun jonne otetaan vain pieni rajattu määrä oppimisvaikeuksista ja muista ongelmista kärsiviä nuoria tyttöjä. Henkilökohtaisempi opetus alkaa tuottamaan tulosta ja Precious alkaa vähitellen hyväksymään mahdollisuuden siitä, että hän on muutakin kuin vain kohtalon sylkykuppi, vaikka äiti tarmokkaasti muuta väittäisikin. Erityisluokasta Precious saa yleisopin lisäksi myös ystäviä jotka eivät halua käyttää tyttöä hyväkseen, vaan haluavat olla nimenomaan ystäviä.
Precious synnyttää toisen lapsensa ja tämä syöksee äidin mustasukkaiseen raivoon, minkä vuoksi tyttären on viimein paettava lopullisesti kotoaan. Opettajansa Rainin (Paula Patton) avulla Precious löytää turvapaikan.
Juuri kun Preciousin elämä alkaa näyttämään hyvältä, saa hän kuulla olevansa hiv-positiivinen, mutta kuten elokuvan tagline kertoo niin:
"Life is hard. Life is short. Life is painful. Life is rich. Life is....Precious."
Precious on vaikuttava elokuva. Se on Monster's Ballin ja vaikkapa Unelmien Sielunmessun tapaan aika karun näköinen elokuva jossa pienistä ilon hetkistä huolimatta yleisin sävy on melankolia, jopa siinä määrin että sitä voi kutsua jo masentavaksi. Elokuva kuitenkin raskaudestaan huolimatta on noiden edellä mainittujen esimerkkien tapaan hyvin palkitseva elokuva, mistä kertoo jo se että yleensä nolostuttuvan huonot esiintyjät kuten Mo'Nique ja Mariah Carey olivat molemmat erinomaisia. Heidän kohdallaan pätee huomio siitä, että jos elokuva ja rooli ovat oikeita, niin yleensä "huonokin" osaa olla hyvä (vrt. Eminen 8milessa ja Kim Basinger L.A. Confidentialissa.) Ja jos Mariah Carey osaa esittää uskottavasti sosiaalityöntekijää, niin sitten elokuvassa enemmän kuin vain jotain tehty oikein.
Tarina on hyvä, näyttelijät loistavia, kuva sopivan raadollisen kylmä ja kokonaisuus kaikinpuolin uskottava. En tiedä mitä muuta sanoa. Tämä on kokemus ja se kannattaa.
Gabourey Sidibe on nimi joka on pakko pistää korvan taakse, sen verran hyvä hän oli esikoiselokuvassaan. Itse asiassa en oikein ymmärrä miten hän hävisi naispääosaoscarin Sandra Bullockille. Mitenkään siis vähättelemättä Bullockia.
Tähdet: *****
Precious
Blurin jäseneltä näyttävä Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on skottilainen (?) viikinki joka haluaa olla kunniaksi suurelle lohikäärmeentappajaisälleen Aimolle (äänenä Gerard Butler), mutta huomaa olevansa viherpiipertäjä joka lohikäärmeiden lahtaamisen sijaan olisi mielummin leipuriviikinki. Saatuaan pyydystettyä legendaarisen Yön Raivona tunnetun lohikäärmeen ja vapautettuaan sen, Hikotus on varma siitä ettei hänestä ole tappajaksi. Sääli vain että samaan aikaan isä passittaa pojan lohikäärmeentappajakoulutukseen.
Kun isä on miehineen etsimässä lohikäärmeiden pesää tehdäkseen lopullisesti selvää ikiaikaisista vihollisistaan, löytää Hikotus Yön Raivon eräästä laaksosta pyrstönsä loukanneena ja täten kyvyttömänä lentämään. Hikotus alkaa huomaamaan Yön Raivon olevan yllättävän lempeä eläin ja jos näin on, niin kenties muutkin lohikäärmeet voisivat olla muuta kuin vihollisia. (Yön Raivo muistuttaa aika paljon mustaksi värjättyä Pokemonia Mew, jota hauskasti myös Splicen Dren muistuttaa.)
Nyt Hikotus opiskelee tappajaksi, ihastelee Kirsten Dunstilta näyttävää kovistyttö Astridia (äänenä America Ferrera) ja samalla leikkii Yön Raivon kanssa. Hikotus rakentaa Yön Raivolle eräänlaisen pyrstöproteesin ja nyt legendojen murhalentokäärme pääsee jälleen nousemaan ilmojen kuninkaaksi.
Muiden nuorten opetellessa tehokkaimpia keinoja vuodattaa lohikäärmeiden verta, opiskelee Hikotus keinoja voittaa lohikäärmeet rairuohon ja kutittamisen avulla, mikä tuottaakin tulosta koska Hikotus nousee koulutuksessa pisimmälle päässeeksi. Astrid rupeaa ihmettelemään Hikotuksen edistymistä ja outoa käytöstä, sillä poika katoaa aina vähän väliä mennäkseen Yön Raivon luokse.
Hikotus lentelee Yön Raivon kanssa ja etsintöjen osoittauduttua tuloksettomiksi kotiin palaava Aimo saa hämmästyksekseen kuulla kyläläisten olevan ylpeitä pojan edistymisestä. Mitä kyläläiset ja isä eivät tietenkän tiedä, on se että Hikotus pyrkii nimenomaan löytämään keinoja olla vahingoittamatta lohikäärmeitä ja tietenkin sitä, että poika on ystävystynyt kaikkien aikojen pahimpana pidetyn pedon kanssa. Eteen tulee kuitenkin hetki kun Hikotuksen pitäisi viimein suolistaa lohikäärme ja tämä saa pojan harkitsemaan kotoaan karkaamista Yön Raivon - tai Hampaattoman kuten poika nyt eläintä kutsuu - kanssa. Astrid kuitenkin seuraa Hikotusta ja nyt pojan täytyy paljastaa totuus tytölle ja osoittaa etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Yön Raivo vie Hikotuksen ja Astridin etsittyyn lohikäärmeiden pesään ja täällä nuorukaiset saavat huomata lohikäärmeiden olevan eräänlaisia muurahaisia jotka kantavat ruokaa aivan helvetin isolle jättilohikäärmeelle josta ihmiset eivät ole tietoisia.
Kotona Hikotuksella on vaikeuksia päättää kertoako isälleen ja muille viikingeille pesän sijainti ja siitä mikä siellä on, vaiko olla vain hiljaa. Lohikäärmetappokoulutuksen loppukokeessa Hikotus päättää todistaa lohikäärmeiden olevan kilttejä jos niille on kiltti, mutta tilanne menee sen verran poskelleen että Yön Raivo päätyy vangituksi. Aimo kieltää poikansa ja aikoo vangitun Yön Raivon avulla löytää lohikäärmeiden pesän.
Viikingit löytävät pesän, mutta ovat heti pulassa kun jättilohikäärme aloittaa riehumisensa. Mutta onneksi Hikotus saapuu paikalle, Yön Raivo vapautetaan ja Aimo on ylpeä pojastaan.
Jättilohikäärme voitetaan ja nyt ihmiset ja lohikäärmeet ovat ystäviä.
Ensinnäkin, miten tämä elokuva voi olla IMDb:n toplistalla (tätä kirjoittaessani sijalla 181) ja miten ihmeessä lähes poikkeuksetta kaikki lukemani arviot ovat olleet yltiöpositiivisia, neljästä viiteen tähteen. Mitä ihmettä minulta jäi huomaamatta? Ei tämä minunkaan mielestäni huono ollut, mutta ettäkö noin hyvä? Kaukana sellaisesta.
Tarina oli ihan kiva Billy Elliot-lohikäärmeillä, tai vaikkapa tuo Roller Girl... lohikäärmeillä.
Animaatio oli ihan kivaa Kinderyllätysdesignia, mutta ei mitenkään nykystandarteista poikkeavaa.
Ääninäyttely oli korkeintaan ihan kivaa. Sain jotenkin hyväksyttyä viikinkien aksentin, mutta en todellakaan Jay Baruchelia. Toki hänellä on hahmonsa luonteeseen sopiva nörttiääni, mutta hänen äänensä on narinastaan huolimatta aika väritöntä samaan tapaan kuin jonkun Ashton Kutcherin. Sama pätee America Ferraraan, jota en tunnistanut äänestä laisinkaan ja siispä katson siinäkin tapauksessa nimen olleen ääntä suurempi. Ääninäyttely tuo kuitenkin hahmoille suuren osan persoonallisuudesta, joka nyt jäi valtaosalta toteutumatta.
John Powellin musiikki oli ihan kivaa.
Kaikki tuntuu kuitenkin jäävän liikaa siihen ihan kivaan. Elokuva oli viihdyttävä, varman päälle tehty, mutta siinä ei ollut yhtään mitään yllättävää, tai erityisen koukuttavaa ja se alkoi samantien katselun jälkeen luisumaan pois mielestä.
Hyvää elokuvassa oli se, että lohikäärmeet eivät puhuneet, mutta ehdottomasti parasta olivat ihan alussa näkyneet lampaat.
Ei ole ilmeisesti lohikäärme-elokuvissa Dragonheartin voittanutta.
Tähdet: **
Näin Koulutat Lohikäärmeesi
Pidän suuresti Drew Barrymoresta, myös näyttelijänä. (Minulla on kotonani aika suuri Barrymore-standi, oh joy.) Olin siis hyvin kiinnostunut näkemään myös hänen esikoisohjauksensa, elokuvan nimeltä Whip It ja siispä tilasin kyseisen elokuvan itselleni. Eipä kauaakaan kun postiluukusta tipahti elokuva nimeltä Roller Girl.
Roller Girl?
Mikäköhän oli tällä kertaa syynä nimimuutokseen? No väliäkö tuolla, vaikka pidänkin enemmän alkuperäisestä nimivaihtoehdosta.
Bliss (Ellen Page) on teinityttö joka osallistuu kaikenmaailman missikisoihin ja vastaaviin, mutta hänen sydämensä ei ole mukana niissä. Asia onkin tärkeämpi hänen äidilleen Brookelle (Marcia Gay Harden) joka on vakuuttunut, että tälläisten itsensäesittelykilpailujen avulla aukenevat ovet menestyksen tielle ammatissa kuin ammatissa. Isä Earl (Daniel Stern) koettaa pysytellä Sveitsinä.
Kun Bliss näkee kaksi tatuoitua tyttöä rullaluistimilla saa hän roller derby-kuumeen ja pian harhaanjohtavan ikävastauksen jälkeen hän pääseekin yrittämään lajia itse osana Hurl Scouts-joukkuetta. Pahin vastustaja Hurl Scoutseille on moninkertainen mestarijoukkue Holy Rollers, jonka eräänlainen kapteeni Iron Maven (Juliette Lewis) kokee kateuden tuskaa huomatessaan uuden tytön tulevan puskista viemään huomiota muista itseensä. Aiemmin suuntaansa elämälleen etsinyt hiljainen nurkkatyttö Bliss muuttuu nopeasti avoimemmaksi, iloisemmaksi, agressiivisemmaksi. Hän saa käyttöönsä taiteilijanimen Babe Ruthless. Hän saa poikaystävän. Hän saa uuden ystäväpiirin. Hän salailee uutta elämäänsä äidiltään ja koettaa pallotella molempien puoliskojensa kanssa. Toisaalla hän on iloinen rullaluistintyttö ja samalla hän on myös äidin kultamussukka, vaikka näistä jälkimmäinen on tietenkin se joka tulee ennemmin tai myöhemmin sortumaan.
Lopputarina kulkee hyvin tuttuja latuja. Bliss saa huomata että rokkaripoikaystävä pettää häntä. Äidin saatua selville tytön salanneen roller derby-harrastuksensa, syntyy tappelu koska äiti ei tietenkään hyväksy asiaa, eikä ainakaan nyt kun tytär valehteli. Iron Maven saa selville Blissin olevan alaikäinen ja uhkaa paljastaa sen, ja vaikka tyttö ehtii itse ensin niin lopputuloksena on harrastuksen päättyminen. Sitten joukkoon ripotellaan vielä perinteinen riita parhaan ystävän kanssa ja lopulta alistuminen aikaisempaan turvalliseen elämään. Mutta ei huolta, sillä kuten asiaan kuuluu, niin lopulta Bliss pääsee päätöskisaan mukaan, äiti antaa siunauksensa tytön harrastukselle, vihamies (okei, vihanainen) nyökkää hyväksyvästi, petturipoikaystävä saa lemput, paras ystävä on paras ystävä ja vaikka kisa hävitään niin henkilöt voittavat.
Roller Girl on tarinaltaan ihan tuttua huttua jossa etsitään omaa paikkaansa maailmassa ja sillä ei varsinaisesti ole merkitystä että tässä rullaluistellaan. Yhtä hyvin kyseessä voisi olla jääkiekkoilija taitoluistelemassa, nyrkkeilijä tanssimassa, etc. Joten sinänsä se tässä elokuvassa esitetty urheilulaji ei tuo mitään muuta uutta, kuin että olihan se nyt hieman mukavampi katsella vuorostaan tätä lajia kuin vaikkapa moneen kertaan esitettyä baseballia.
Elokuva on toteutettu eräänlaisena indiekomediadraaman ja hollywoodsiirapin ristisiitoksena. Toisaalta se tuntuu olevan kuin Daria, Juno ja Gilmoren Tytöt, mutta ilman yhtä energistä popkulttuuriviitauksilla maustettua keskustelua, mutta sinne päin kuitenkin. Välillä taas tuntuu kuin katselisi elokuvia kuten Miracle tai Unelma Jäällä ja nauttisi makeaa kakkua.
Alternativehipsterit pallohiuksineen innostunevat siihen Garden Staten henkiseen soundtrackiin, joka on aivan must tämän sarjan elokuvissa ja hyviä biisejähän siellä soikin.
Vaikea tämän perusteella on kuitenkaan mennä väittämään Drew Barrymorea kovinkaan hyväksi, tai ainakaan mieleenpainuvaksi ohjaajaksi. Toki elokuva oli ihan kiva, että ei siinä mitään. Mutta kyseessä ei ole mikään Nil By Mouth, War Zone, Trees Lounge, saati sitten Tanssii Susien Kanssa. Jotenkin rohkeampaa otetta olisin Barrymorelta toivonut. Joko enemmän siirappia, tai sitten enemmän ronskiutta.
Elokuva toimii kyllä ajoittain varsin hyvin, eikä se missään vaiheessa mikään ikävä katseltava ole. Parhaimpina kohtauksina pidin niitä joissa joukkueet olivat yhdessä, sillä niistä kohtauksista välittyi elokuvantekemisen ilo ja on helppo uskoa heillä olleen kuvauksissa hauskaa.
Taitelijanimien bongaus oli kieltämättä aika hauskaa, vaikka ne vetoavatkin aikalailla huumorin nivusalueelle.
Näyttelijätkin olivat varsin mainioita ja vaikka tämä on ehdottomasti erinomaisten tyttöjen elokuva niin minua kutkutti eniten nähdä Daniel Stern, jonka muistan edellisen kerran nähneeni elokuvassa Sairasta Sakkia ja siitä on jo yli 10 vuotta aikaa. (Filmografiaa tarkastellessani huomasin, että olen nähnyt häneltä yhden uudemmankin elokuvan, mutta en muista miestä siitä.)
Niin ja tulipa tuossa mieleeni eräs asia. Kun mainitsin esimerkkejä ns. väkevistä näyttelijöiden esikoisohjauksista, niin ensimmäisenä mieleeni tulleet olivat kaikki miesnäyttelijöiden tekemiä. Ainoat nopeasti mieleeni tulleet naisnäyttelijät jotka siirtyivät ohjaajiksi olivat Betty Thomas, Penny Marshall ja Sondra Locke. Siis nimenomaan näyttelijättäriä jotka olivat tulleet tutuiksi ensisijaisesti esiintyjinä ja vasta sitten ohjaajina. Mutta en voinut ottaa heitä esimerkeiksi, koska joko en ollut nähnyt heidän esikoiselokuviaan, tai sitten se ei ollut mielestäni mainitsemisen arvoinen. Toki useampikin naisnäyttelijä on ohjannut elokuvia, mutta eikö se sitten ole yhtä yleistä heille kuin miehille, kun heitä ei tule samaan tapaan mieleen. Koska kyllä naisohjaajia tulee mieleen aivan rutosti, mutta ei nimenomaan näyttelijä-ohjaajia. Hmm...
No toivottavasti ainakin Barrymore jatkaa ohjaamista, sillä vaikka tämä jäi liiankin turvalliseksi elokuvaksi niin tasaisen varmaa työtä se ainakin on ja siitä on hyvä nousta ylemmäs rappusia.
Tämä Andrew Wilsonin elokuvassa toteama repliikki on lopulta juuri sitä mitä ajattelen Roller Girlistä, miinus sarkasmi sillä antamastani pistemäärästä huolimatta tämä on ehdottomasti kertakatselun arvoinen.
"Yeah, let's celebrate mediocrity! That's fantastic."
Tähdet: **
Roller Girl
Pidin ensimmäisestä Iron Manista jopa siinä määrin, että jouduin pitkään puntaroimaan antaako elokuvalle neljä vaiko kolme tähteä. Olin pitkälti sitä mieltä, että elokuva on neljän tähden elokuva, mutta päädyin antamaan sille lopulta sen kolme siinä uskossa, että olin vain vielä elokuvan luomassa ensihuumassa kuin vielä oikeasti muodostanut kunnolla mielipiteeni. Totesin arvosteluni lopussa seuraavaa: "
"Koska kirjoitan tätä juuri nähtyäni elokuvan, niin mielipiteeni saattaa olla positiivisempi kuin mitä se olisi viikon päästä, mutta olkoon. Iron Man kuuluu onnistuneimpien sarjakuvafilmatisointien joukkoon ja se viihdyttänee sinuakin."
Nyt on aikaa kulunut enemmän kuin viikko ja pakko myöntää, että Iron Man on edelleenkin todella nautinnollinen viihde-elokuva ja edelleenkin sen suurin ansio pohjautuu onnistuneisiin näyttelijävalintoihin, joista tottakai Robert Downey Jr. on se nerokkain oivallus. En tosin osaa edelleenkään päättää onko elokuva kolmen vai neljän tähden arvoinen.
Toisaalta siinä on edelleenkin joitakin tarpeettomia hölmöyksiä joiden perusteella asettaisin elokuvan Fantastic Fourin viereen, mutta sitten Downey Jr. tulee ja olen siirtämässä elokuvaa Watchmenin rinnalle. Mene ja tiedä.
On kuitenkin jatko-osan vuoro.
Tony Stark (Robert Downey Jr.) kertoo edellisestä osasta tutussa kohtauksessa medialle olevansa Iron Man ja Venäjällä pultsarin näköisen Mickey Rourken esittämä Ivan Vanko suree isänsä kuolemaa ja rakentaa sitten samanlaisen atomimyllyn jollainen on Starkin rinnassakin. Tästä voimmekin palata Starkin luokse joka Iron Manina lentää Rocky nelosen James Brown-bileisiin. On meneillään Stark-näyttely jossa itse herra Stark ottaa avosylin vastaan rocktähtimaineensa ja kameroilta piilossa ollessaan murehtii terveyttään. Stan Leella on "räpäytä niin et huomaa"-cameo, joka itse asiassa on aika mainio ja ohjaaja Jon Favreau tunkee itseään esille sivuroolissa joka ei ole niin mainio.
Viittaus Starkin alkoholiongelmaan ja samaan aikaan Venäjällä Ivan valmistautuu lähtemään Monacoon.
Stark himoitsee hetken alaisenaan toimivaa Natalieta (Scarlett Johansson) joka tekee hupsun efektin kaataessaan Favreaun ja Monacossa ollessaan Stark jutustelee kilpailijansa asesuunnittelija Justin Hammerin (Sam Rockwell) kanssa. Sitten Ivan voikin Whiplashina, hassuja sähköruoskia heiluttavana He-man-pukuisena pahiksena iskea rallikisoihin ja kiusata Starkia. Rautapalttoo päälle ja Iron Man hakkaa Ivanin ja kamera siirtyy Justinin Hammeriin. Ooh voiko olla, Hammer on pahis? Eipä sitä uskoisi kaikesta siitä rautalangan väännöstä.
Ivan joutuu vankilaan ja pakenee sieltä Hammerin avustuksella koska hän haluaa Ivanin palkkalistoilleen.
Lisää viittauksia siihen kuinka Starkin sydämen ydinreaktorin patterit myrkyttävät häntä ja vievät hetki hetkeltä lähemmäksi kuolemaa.
Gwyneth Paltrow on siellä sivussa, kuten myös Terrence Howardin korvannut Don Cheadle.
Cheadlen esittämä Rhodes pukee päälleen toisen Iron Man-puvun, joten kaipa hän nyt on Sotakone ja sitten Iron Manit tappelevat keskenään koska Rhodes koettaa saada humalaista Starkia rauhoittumaan.
Nick Fury (Samuel L. Jackson) tulee vinkumaan Starkille, että ryhdistäydy ja ryhdy Kostajaksi. Samalla paljastetaan että Natalie onkin Furyn kollega Black Widow, joka ironista kyllä on pukeutunut samoin kuin Uma Thurman elokuvassa Me Kostajat. Fury kertoo kuinka Ivanin isä oli ollut yhteistyössä Starkin isän kanssa, mutta että Ivanin isä oli pahis ja nyt Ivan kiukuttelee Starkille menetetyistä mahdollisuuksista. Ai niin ja Natalie antaa Starkille jotain nestettä joka hillitsee niitä verenmyrkytyksiä.
Samaan aikaan toisaalla Ivan parantelee Hammerin suunnittelemaa robottiarmeijaa ja sinisilmäinen Rhodes luovuttaa oman rautapukunsa Hammerille.
Stark ryhdistäytyy ja ymmärtää isänsä löytäneen aikoinaan unohduksiin jääneen alkuaineen jota nyt uudelleenkeksitään ja mukaan saamme vielä viittauksen Kapteeni Amerikan kilpeen. Siellä oli aiemmin myös Hulk-viittaus. Alkuaineen avulla Stark saa tehtyä uuden tehokkaamman atomimyllyn rintaansa ja juuri sopivaan aikaan sillä nyt Ivan soittaa ja uhkailee. Niin Ivan olikin toteuttanut omia suunnitelmiaan Hammerin leivissä ja nyt kun Hammer esittelee bottiarmeijaansa yleisölle alkaa Ivan toteuttamaan omia aikeitaan. Samassa tapahtumassa esitellään Rhodes uudessa Hammerin suunnittelemassa Sotakone-puvussa. Ivan ottaa kauko-ohjauksella Sotakoneen ja Hammerbotit hallintaansa ja nyt alkaa metalli tummumaan ja talot kaatumaan. Rhodes saa puvun hallintaansa Natalien ansiosta ja sitten Sotakone voikin yhdessä Starkin kanssa murjoa Hammerbotteja. Hammer tulee pidätetyksi ja Ivan rupeaa omassa robottipuvussaan heiluttelemaan sähköruoskiaan, mutta Rhodes ja Stark voittavat kuten asiaan kuuluu.
Lopputekstien jälkeen on vielä edellisen osan tapaan samanlainen tulevaan viittaava kohtaus.
Oli tämä ihan kelpo elokuva, sellainen hyvin perinteinen enemmän on muka parempi-jatko-osa. Toiminta oli sopivan näyttävää, puujalkavitsit olivat edellisestä osasta tuttuja, musiikki oli pinnallisen cool (vaikka osa biiseistä toki olikin loistavia) ja kaikki oli samaa, sitä oli vain enemmän.
Se että hahmoja laitetaan mukaan enemmän ja räjähdykset ovat suurempia eivät tietenkään itse elokuvaa paranna millään lailla ja vaikka toiminnan suhteen tuo jälkimmäinen onkin ihan sopivasti mukaan upotettua, niin hahmojen kanssa tulee hieman ongelmia.
Don Cheadle korvasi ihan mukavasti Terrence Howardin, mutta Sotakone-puvustaan huolimatta Cheadle ei päässyt tekemään tässä elokuvassa oikeastaan yhtään sen huomattavampaa kuin Howard ja molemmat jäivät elokuvissaan sarjaan "olisi se voinut olla joku muukin."
Sama tapahtuu Scarlett Johanssonin kohdallakin. Mihin sitä hänenkin hahmoaan lopulta tarvittiin? Toki Johansson sai pukea ruman puvun päälleen ja esiintyä todella hupsun näköisessä toimintakohtauksessa, mutta kyseessä ei ole mitään sellaista jota ei olisi minimaalisin muutoksin voitu antaa Paltrowin hahmollekin tehtäväksi. Samalla Paltrow sai olla yhtä huomaamattomassa roolissa kuin aiemminkin, nyt vain ehkä vieläkin näkymättömämpänä kiitos lisätyn Johanssonin hahmon.
Koska sekä Rockwellin, että Rourken hahmot ovat molemmat tekniikan ihmepahislapsia, niin mihin Rockwellia oikeastaan tarvittiin kun Rourke olisi riittänyt? Rockwellin hahmo oli oikeastaan sama kuin Jeff Bridgesin rooli ensimmäisessä osassa, vain muunnettuna enemmän Starkmaiseksi. Niinpä nyt meillä on kaksi showmiestä joista toinen ei sitten pääse oikeastaan tekemään mitään muuta kuin vinkumaan. Ajatuksena Stark vastaan "Stark" kuulostaa sellaiselta, että heidän sanailuaan olisi hauska seurata ja Rockwell jos kuka osaa esiintyä eläväisesti, mutta nyt verbaalinen taistelu heidän välillään on kuin Marlee Matlin Semmareissa. Joten minun puolestani Rourke olisi riittänyt, varsinkin kun mukana ovat ne Hammerbotitkin.
Rourke onkin varsin mainio niissä kohtauksissa joissa hän ei väännä sitä aksenttiaan ja on mahdollisimman vähäeleinen. Mutta heiluttaessaan sähköruoskiaan ja pukeutuessaan Masters Of The Universesta hylätyksi hahmoksi ei edes Rourke voi mitään sille että maito roiskuu nenästä.
Downey Jr. on edelleenkin nautinnollista katseltavaa Starkina, vaikka välillä mieleen ehtiikiin hiipimään ajatus, että onko hän liikaakin esillä, mutta se pohdinta tyrehtyy heti kun Downey Jr. avaa suunsa.
Hahmojen tarpeellisuus ei kuitenkaan ole suurin murheeni tätä elokuvaa ajatellen, vaan se että tässä tehtiin aivan liian usein viittauksia tulevaan Kostajat-elokuvaan. Kyllä sen ymmärtää vähemmälläkin että sellainen on tulossa, tsiisus!
Iron Man 2 on lopulta kuitenkin hyvin tehokasta viihdettä, vaikka tällä kertaa minulla ei olekaan mitään vaikeuksia päättää tähtimäärästä.
Tähdet: ***
Iron Man 2
DESTROY ALL PLANETS (1968)
Mikä alkoi Gamera-kannella päättyy Gamera-elokuvaan. Eli olemme vihdoin ja viimein tulleet 50 Sci-fi Classics-boksin loppuun, mutta keskustelkaamme siitä yksipuolisen monologin muodossa enemmän ns. elokuva-arvostelun jälkeen.
Animaatioampiaisten takapuolilta näyttävä näyttävä avaruusalus lähestyy Maata ja näemme valopallon kertovan pitkän etsinnän olevan lopuillaan, sopiva planeetta on löytynyt, kunhan nyt ensin tapetaan kaikki Maapallolta ja tehdään siitä vielä sopivampi uudelleenasutukselle. Yllättäen suihkumoottorikilpikonna hyökkää. Se on Gamera, lasten suosikkihirviö. Gamera tuhoaa muukalaisaluksen ja näin on invaasio estetty.
Siirrymme katselemaan partiolaisia ja päähuomion saavat kaksi minisukellusvenettä sabotoivaa rasavillia, Jim (Carl Craig) ja Masao (Tôru Takatsuka), jotka saavatkin seuraavaksi laskeutua meren pohjaan sukellusveneellä leikkimään Gameran kanssa. Samaan aikaan aiemmin tuhottujen avaruusolentojen toinen alus saapuu luoksemme ja he ampuvat supercatchrayllaan Gameraa joka joutuu sen seurauksena jonkinlaisen kuplan sisään tukehtumaan. Avaruuolennot aikovat aivopestä Gamerasta omaan käyttöönsä sopivan hirviön, mutta sitä ennen on luettava Gameran ajatuksia ja sen seurauksena pääsemme näkemään arkistomateriaalia aiemmista Gamera-elokuvista joissa esitellään lasten suosikkihirviön syntyä ja kamppailuja muita ökkömönkiäisiä vastaan. Ja voi pojat kuinka paljon tässä onkaan kuvaa aiemmista elokuvista. Välillä meinaa unohtaa katsevansa Destroy All Planetsia, eikä niitä aiempia tuotoksia.
Siirrymme pois uusintamateriaalista ja Gamera vapautuu kuplastaan, mutta samalla avaruusolennot olivat oppineet että kilpikonnahirviön akilleenkantapää ovat lapset ja siispä Jim ja Masao siirretään avaruusalukseen.
Avaruusolennot käskevät Gameraa tuhomaan kaiken edessään olevan, muuten lapset kuolevat. Siispä Gamera lentää hetken ja hengailee sitten avaruusaluksen edessä jotta avaruusolennot voivat ampua häntä mielenhallintalaserillaan. Niin ja ne avaruusolennot ovat ihmisiä pukeutuneina mustiin paitoihin ja baskereihin. He näyttävät ihan Pepé Le Pewn kavereilta.
Pojat kuljeskelevat vapaasti ympäri avaruusalusta ja näkevät vangitun Kangin,,, tai Kodosin.
Gamera tuhoaa voimalaitoksen. Gamera tuhoaa padon. Gamera tuhoaa Tokion.
Avaruusolennot ilmoittavat Maapallon kansoille, että jos he eivät antaudu ja suostu kuolemaan asiallisesti, niin panttivankeina olevan kaksi poikaa kuolevan. Mitä tehdä? Mitä tehdä?
Aluksessa olevat Jim ja Masao käyvät vaihtamassa aivojenhallintalaitteen kolmiot väärään järjestykseen, vapauttaen Gameran muukalaisten alistuksesta. Pojat siirtyvät takaisin maahan ja Gamera hyökkää avaruusolentoja vastaan. Selviää että se vangituksi luultu Kang (tai Kodos) onkin avaruusolentojen johtaja ja että todellisuudessa he kaikki näyttävät Kangilta (tai Kodosilta.) Avaruusolennot yhtyvät muodostaen jättimäisen Kangin (tai Kodosin) ja rupeavat tappelemaan Gameran kanssa. Tappelua, puukotusta, hukuttamista, maa järkkyy, talot sortuvat, lapset iloitsevat, Gamera voittaa.
Kyseessä on siis ihan tutun oloinen jättihirviöleffa. Kaupunkeja jyrätään uudessa ja vanhassa filmimateriaalissa, dialogi on hölmöä, dubbaus päätähuimaavan hupsua ja kaikkea muutakin sitä kivaa joka on niin kovin kivaa.
Tähdet: ***
Destroy All Planets
EPILOGI
Nyt on siis tämä boksi saatettu loppuun. Ehkei kunnialla, mutta siltikin.
50 Sci-fi Classics.
Hmm,,, näkemykseni tieteiselokuvista eroavat boksin kokoajien kanssa. Luolamiestarinat joissa ei matkusteta ajassa heidän luokseen, eivät oikein istu käsitykseeni tieteistarinoista.
Ihmissudet ja ihmisgorillat joiden syynä on kirous eikä sähkövirta, eivät oikein istu käsitykseeni tieteistarinoista.
Varmaan jokin kolmasosa boksin sisällöstä on elokuvia jotka voi videovuokraamossa asettaa scifi-hyllyyn vain jos luokittelee ne erheellisesti, tai hyväksyy myös Da Vinci Koodin tieteistarinaksi. Joten ajoittain mieleen hiipi ajatus että tämä on ihan yhtä paljon scifi-kokoelma kuin jos yhteen niputetut Precious, Poliisiopisto, Demolition Man ja Kahden Viikon Iskuaika olisiva komediakokoelma.
Hmm,,, näkemykseni klassikoista eroavat boksin kokoajien kanssa. Onko elokuva "klassikko" vain jo se on tarpeeksi vanha? Hitto, onhan niitäkin ihmisiä joista jo 90-luvun lopun elokuvat ovat vanhoja, mutta ovatko ne klassikoita. Muistan nähneeni muinoin Makuunissa klassikot-hyllyn jossa oli mm. Nuija Ja Tosinuija, sekä Fight Club. Jos nämä elokuvat olisivat olleet suosittelemme-hyllyssä, niin olisin ymmärtänyt asian, mutta ettäkö jo klassikoita? Voisiko klassikko olla Fight Clubiakin uudempi leffa? Inception? Black Swan?
Okei, minulle klassikkoelokuva merkitsee sitä, että se on oikeasti vanha elokuva, vähintäänkin vanhempi kuin minä itse (vielä tovin 32 v), vaikka olen saattanut keskusteluissa kutsua jotain 80-luvun elokuvaakin klassikoksi. Mutta pelkkä ikä ei riitä. Elokuvan täytyy olla myös jollain tavalla vaikutuksen tehnyt elokuva. Oli se sitten umpisurkea, erittäin onnistunut, tai vaikka vain jonkin uuden suunnan tuonut elokuva, niin se on hyvä. Toki ymmärrän että kuten elokuvamakukin, niin käsitykset klassikoista saattavat vaihdella kunkin henkilön kohdalla joten luokoon tässäkin tapauksessa kukin oman mielipiteensä. Kuitenkin tämän boksin suhteen ymmärtäisin tittelin paremmin jos se olisi 50 Sci-fi Cult Classics. Vaikka tosin aika moni tämänkin laatikon elokuvista on niin helposti unohduksiin jäävää tavaraa, että edes kultti ei tunnu olevan kovinkaan kuvaava termi, sillä kulttileffathan jäävät yleensä mieleen. Mutta hyvä on, siis kulttiklassikoita.
Hmm,,, 50 elokuvaa sentään pitää paikkaansa, vaikka hauskasti osa niistä oli eri elokuvia kuin mitä kansi esittää. Tosin ne olivat tyylillisesti ihan samaa kauraa kuin muutkin, joten ei hätiä mitiä.
Vaikka kokonaisuudella saattaakin olla aika vähän yhteisiä nimittäjiä ja niistä suurimpana kenties se, että ne ovat public domaineja, niin kyllä paketti rahansa arvoinen on. Tosin sitä kenties vain jos ylipäätään pitää ns. roskaelokuvista.
Ja vaikka sanonta on että määrä ei korvaa laatua, niin ehkäpä 50 elokuvaa, joskin huonolaatuista sellaista pilkkahinnalla edes hieman väittää vastaan. Olihan siellä kuitenkin mukana parisen elokuvaa jotka olivat mielestäni aivan loistavia ja suurin osa oli vähintäänkin viihdyttäviä. Huonoimmistakin vain ja ainostaan yksi elokuva (The Brain Machine) sai oikeasti suuttumaan huonoutensa vuoksi. Joten kyllä minä lopulta katson rahojeni uponneen muualle kuin kankkulan kaivoon.
Se että voiko näitä elokuvia suositella kenellekään onkin pohdinnan arvoinen asia. No kuten aiemmin jo totesin, niin on ensinnäkin pidettävä roskaelokuvista, sillä kuka muu tälläistä pakettia edes ostaisi. Ne elokuvat joista nauttii eniten ovat kuitenkin sellaisia, että niistä pitää niiden huonouden vuoksi ja ne joita pitää oikeasti "hyvinä" elokuvia ovat kuitenkin edelleen sellaisia että on tiedettävä tarkkaan kohdeyleisö jolle niitä suosittelee. Massayleisölle suositeltavia elokuvia ei paketista taida löytyä yhtäkään, vaikka toki toivon että moni olisi valmis antamaan mahdollisuuden elokuville kuten The Phantom Planet, mutta ymmärrän täysin jos sellainen elokuva ei kutkuta uteliaisuutta. Roskaelokuvien ystävienkin kannattaa huomioida se, että vaikka tässä paketissa on paljon sellaista jotka täyttävät vaatimukset, niin ne ovat varmasti parhaimmillaan välipaloina eivät pääruokana.
50 Sci-fi Classics tarjoaa runsaasti tahatonta huumoria, joitakin ällistyttäviä efektejä, iloa, suuttumusta, mutta ennen kaikkea se on mistä tahansa näkökulmasta katsottuna vähintäänkin mielenkiintoinen.
Seuraavaksi jotain mainstreamia.
Päätin harjoittaa viivytystaktiikkaa ja pitää tietoisen tauon ennen kuin 50 Sci-fi Classics-sarja päätetään. Siispä otetaan tähän väliin tämän kuukauden musiikillinen annos.
Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Firestarter on mielestäni korkeintaan vain ihan hyvä elokuva. Hyvällä tuulella saattaisin antaa sille kolme tähteä, väsyneenä kaksi, mutta niiden väli lienee se kaikkein sopivin pistemäärälle. Samankaltaista pyrokinesia-teemaa hyödyntävä Spontaneous Combustion on mielestäni parempi elokuva, vaikka joskaan sekään ei taida edes neljään tähteen yltää.
Mutta vaikka Firestarter onkin mielestäni vain ihan hyvä, viihdyttävä, mutta vain niitä elokuvia jotka on pakko nähdä pelkästään Kingin nimen vuoksi, niin sillä on yksi asia puolellaan joka tekee siitä elokuvan jonka olen katsonut useampaan otteeseen.
Tangerine Dreamin elokuvaan tekemä musiikki oli ja on niin koukuttavaa, että joskus laitoin leffan pyörimään taustalle vain kuunnellakseni sitä. Tai siis tein, kunnes sain elokuvan soundtrackin.
Kun olin muksu olin kovasti kiinnostunut Tangerine Dreamista, mutta tuolloin en ollut progemusiikin ystävä, genre johon tuolloin TD:n luokittelin. Ensimmäinen kuulemani TD:n levy, Electronic Meditation aiheutti kielteisen reaktion ja tuumin ettei tästä tule mitään. Onneksi kuitenkin seuraava kirjastosta löytämäni levy (ooh, vinyyli!) oli Phaedra joka sai käännettyä pääni ja uskaltauduin kokeilemaan yhtyeen tuotoksia vastaisuudessakin, enkä ole katunut tuolle tielle astumistani.
Todellinen Tangerineräjähdys tapahtui kymmenisen vuotta sitten kun töissä soittelin Sorcereria ja eräs asiakas tuli kyselemään pidänkö TD:stä. Siitä alkoi pitkä keskustelu jonka lopuksi tuo kyseinen herra iloitsi kuinka hienoa on, että jotkut juniorit minun tapaani edes tietävät kyseisen yhtyeen. Se hämmästytti minua hieman, mutta okei, kenties TD ei ihan ns. nuorisomusiikkia ollut. Mutta ei huolta, tekin olette taatusti kuullut Tangerine Dreamia vähintäänkin elokuvien kautta, sillä yhtyeen musiikkia kuulee elokuvissa kuten Riskibisnes ja Near Dark. Emmekä saa tietenkään unohtaa yhtyeen jäsenten omilla nimillään tekemää musiikkia jossa on enemmän kuin kaikuja emoyhtyeen tuotannosta, kuten Christopher Franken musiikki Babylon 5-sarjassa. Vaikka toki kaikin puolin koko yhtyen kietoutuukin Edgar Froesen ympärille, niin hän ei kuitenkaan ollut yksi ja ainoa yhtyeensä jäsen.
Ei kauaakaan tuon asiakkaan kanssa käymäni keskustelun jälkeen, kun samainen ihminen toimitti minulle kasan TD-levyjä, kuten kolme eri versiota The Keep-elokuvan soundtrackista. Tuolloin viimeistään olin antanut Tangerine Dreamille enemmän kuin pikkusormeni, mutta en edelleenkään jaksa kuunnella Electronic Meditationia alusta loppuun yhdeltä istumalta.
Ai niin, nykyään progekin uppoaa.
COSMOS: WAR OF THE PLANETS (1977)
Tähti vilkkuu, urut soivat ja avaruusaluksessa matkaavat ihmiset ovat pukeutuneet legoiksi. Pian alus näyttää ajautuvan kohti jonkinlaista maailmanlopun räjähdystä kohti, mutta aluksen tietokone ei suostu muuttamaan kurssia väittäen ettei mitään ole tapahtumassa. Alusta kohti lentää meteoriitti joka yllättäen katoaa ja tietokone toteaa ihmisten nähneen räjähdyksen joka tapahtui 10 miljoonaa vuotta sitten. Hmm, alkuräjähdys?
Aluksen palattua Maahan sen kapteeni Alex Hamilton (John Richardson) käy lyömässä jotain johtohahmoa, Milleria (Jacques Stany) koska syyttää tätä aluksen tietokoneen antamista harhauttavista tiedoista. Miller vaatii rangaistusta Hamiltonille ja saa tahtonsa läpi sillä Hamilton saa nuhteet ja uuden avaruusaluksen johdettavakseen.
Olemme jälleen avaruudessa ja heti tapahtuu onnettomuus kun aluksen ulkopuolelle huoltotöihin lähtenyt Segura (Vassili Karis) saa kädelleen aluksesta suihkuavaa happoa. Öö, okei. Hamilton lähtee noutamaan loukkaantunutta kollegaansa ja koko kohtaus on kuvattu niin, että kuva rajaa hahmojen jalat pois selvästi siitä syystä, että näitä näyttelijöitä ei ole kuvattu missään valjaissa roikkumassa, vaan he seisovat ja kävelevät tasaisella pinnalla avaruuden tyhjyydessä. No kuitenkin, Segura on pelastettu ja matka jatkuu. Yllättäen kuitenkin Hamilton miehistöineen alkavat vastaanottamaan jonkinlaista viestiä jostain päin avaruutta, mutta sen sisällöstä ei saada muuta selvää kuin että viesti saapuu joltain tuntemattomilta avaruusolennoilta jotka ovat kaikkitietäviä. Öö, okei. Hamilton ei meinaa uskoa mitään olevan oikeasti tekeillä, vaan epäilee tietokoneen temppuilevan taas, mutta Maan ylin johto ei ole samaa mieltä ja niinpä Hamilton joutuu aluksineen jäljittämään viestin lähdettä.
Okei, elokuvassa ALEX Hamiltonia kutsutaan useammin FRED Hamiltoniksi, mutta elokuvan kannen juonikuvauksessa hän onkin MIKE LEIGHTON. Hahaha! Pysytään nyt suosiolla tuossa pelkässä Hamiltonissa.
Seuraavaksi Hamiltonin alus kohtaa avaruudessa kaksi tuntematonta avaruusalusta ja Hamilton kysyy tietokoneelta todennäköisyyksistä. Todennäköisyyksistä mille? No, koska tietokone ei pysty antamaan vastausta vajavaisten tietojen perusteella, päättää Hamilton ampua tuntemattomia aluksia laserilla ja minä ihmettelen että miksi, eiväthän ne ole osoittaneet ainakaan vielä mitään uhkaa. Vaikka väliäkö tuolla, kun Hamiltonin hyökkäyksellä ei ole tehoa.
Nyt Maa on hälytystilassa ja paniikki valtaa kansat, mutta miksi? Mitä hittoa, nyt niitä vieraita avaruusaluksia onkin enää yksi. Minne se toinen katosi? Ja nyt Hamiltonin alus on syöksymässä jollekin vieraalle planeetalle, mutta pysähtyy kiertoradalla laskeutuakseen planeetan pinnalle.
Pinnalla miehistö on varustautunut asiantuntevasti metallinpaljastimilla ja taskulampuilla, mikä on hyvä sillä kohta hyökkää metallilaatikko punalamppuineen heidän kimppuunsa.
Hamilton joukkoineen tapaa planeetan varsinaisen väestön, Spock-korvaiset, kehomaalatut telepaattiset vaippamiehet. Öö, okei. Vaippaolennot kertovat kuinka konerotu on hyökännyt heidän kimppuunsa ja sen sellaista.
Siirrymme Maahan jossa joku armeijan ylipäällikkö kertoo medialle kuinka "enemy spaceship" on Antarktiksen yläpuolella, mutta että "earth is in no danger" ja jos näin on, niin miksi se on "enemy spaceship."
Se Maassa oleva vihollisalus on varmaan se toinen aiemmin yllättäen kadonnut alus. Tai näin ainakin oletan paremman selityksen puutteessa.
Siirrymme takaisin sinne mystiselle planeetalle ja joku murisee. Se on varmaan se metallilaatikko punavaloineen, tai sitten ei.
No nyt Hamilton ja muut pukevat avaruuspuvut päällen koska planeetalla ei voi hengittää, mutta eipä se estänyt heitä aiemmin hengailemasta siellä päät paljaana.
Hamilton kohtaa sen metallilaatikon ja tuo laatikko, eli robotti kertoo kuinka hän on ihmisten rakentama täydellinen kone joka rupesi johtamaan omaa rotuaan jonka vieras avaruusolentokansa tuhosi ja nyt robotti haluaa rakentaa uuden armeijan johdettavakseen. Voittamattomien atomirobottien rodun!
Robotti haluaa Hamiltonin auttavan korjaamaan itsensä, jotta suunnitelma voi alkaa.
Hamilton korjaa robotin ja toteaa heti perään "with all that power the planet earth will be destroyed." No hittoako sitten korjasit sen robotin!
No nyt se robotti räjähti.
Hamilton miehistöineen pakenee planeetalta joka tietenkin räjähtää ja Maan johtajat toteavat että koneet ovat vaarallisia, johon Hamilton vastaa että tämä on todiste siitä kuinka ihmisen on edelleenkin koneiden herra. Mutta mihin katosi se Antarktiksella oleva vihollisalus?
Hamiltonin aluksella on mukana yksi niistä Spock-korvaisista olennoista, sillä muut siitä rodusta ilmeisesti kuolivat siellä planeetan räjähdyksessä.
Yksi aluksen miehistön jäsenistä, jonkinlaiseksi kuppanaamaiseksi vampyyriksi muuttunut hippitukka koettaa sabotoida alusta. MITÄ!? No nyt se Spock-korvainen olento nyrkkeilee kuppavampyyrin kanssa ja sinisessä vartalomaalissaan Spockkorva muistuttaa kovasti Myrskykissojen Panthroa.
Ilmalukko avataan ja kuppavampyyri lentää avaruuteen.
Kaikki on kunnossa ja lapsikin syntyy, mutta yllättäen aluksen tietokone puhuu samalla äänellä kuin se uhkaava robottilaatikko. Onneksi jatkoa ei kuitenkaan ole ilmaantunut.
No huh huh, kylläpä oli taas kokemus. En edes oikein tiedä mistä aloittaisin, sillä tämä elokuva todellakin sai pään aika pahasti pyörälle.
Mitä hittoa tässä on yritetty tehdä?
Huomasin että joku IMDb:ssä elokuvan arvostellut oli verrannut tätä Tähtien Sotaan, mutta ilmeisesti tuon mielleyhtymän oli synnyttänyt vain elokuvan julkaisuvuosi, sillä tarina ei ainakaan ole sinne päinkään, hahmoista ei löytynyt yhtäläisyyksiä ja efektien osalta,,,, no siellä näkyy taustakankaassa avaruuskävelijöiden varjot, joten eiköhän se kerro jo paljon. Toisaalta jos on haettava vertailukohteita, niin en minä osaa parempaakaan tarjota. Tämä siis on italialainen Tähtien Sota joka ei muistuta yhtään Tähtien Sotaa.
Juoni oli tosi pahasti hyppivä ja dialogi täynnä hölmöyksiä, mikä vain korostui kun kaikki esittivät roolinsa tarpeettoman vakavasti. Siispä Maata lähestyy kaksi alusta jotka eivät lähestykään Maata ja sankari matkustaa hapettomalle hapelliselle planeetalle taistelemaan tappajarobottia vastaan jonka hän itse korjaa ja sitten mukaan tulee jokin kuppavampyyri. Tsiisus! Ihmiset ovat pukeutuneet legohahmoiksi ja vihollisrobotti on paikallaan seisova laatikko jota välillä heilutellaan sivulta toiselle luomaan illuusio liikkeestä. Ja mihin se alun 10 miljoonaa vuotta vanhan räjähdyksen näkeminen liittyi, kun sitä ei enää sen jälkeen mainita kertaakaan?
Alkuperäisen Star Trekin yksittäinen jakso oli taatusti kalliimpi tehdä kuin Cosmos: War Of The Planets. Plan 9 From Outer Spacekin oli varmaan kalliimpi tehdä ja jopa sen elokuvan lavasteet ovat näyttävämpiä kuin tämän. Tietenkin juuri tämän kaiken vuoksi elokuva on aivan täydellinen roskaelokuva, joka ei voi kuin viihdyttää sata lasissa.
Ainakin säveltäjälle on annettu vapaat kädet, sillä musiikki hyppii niin paikasta toiseen ettei voi kuin nostaa hattua mielikuvituksen runsaudelle.
Tähdet: ~ (tai *****)
Cosmos: War Of The Planets
COLOSSUS AND THE AMAZON QUEEN (1960)
Antiikin Kreikka ja meneillään ovat jonkinlaiset olympialaiset, joka näemmä on yhtä kuin joukkotappelu. Lössi äijänköriläitä on kokoontunut kentälle hakkaamaan toisiaan ja kun kisat ovat ohi, siirrytään paikalliseen kapakkaan jossa tapellaan. Täällä kaksi lipevää kauppiasta haluaa palkata maan vahvimman miehen, Glaucon (Ed Fury) suojelemaan heitä merimatkalla. Glauco ei ole kiinnostunut tarjotusta työstä, joten kauppiaat maksavat Pirrolle (Rod Taylor), Glaucon ystävälle siitä että tämä kääntää lihaskimpun pään. Pirro kolkkaa Glaucon, sitoo miehen ja kantaa laivalle. Aah, ystävät.
Herättyään Glauco hakkaa laivan miehistön, mutta suostuu lopulta toimimaan matkan suojelijana.
Laiva rantautuu jonnekin jossa Glauco, Pirro ja lauma nimettömiä laivan matkustajia juovat huumaavaa viiniä joka tuppaa nukuttamaan. Se onkin niin, että nuo kauppiaat olivatkin muun rihkamamyynnin ohella ihmiskauppiaita ja nämä miehet olivat tietämättään kauppatavaraa. Ketkä sitten ostivat heidät? No amatsonit tietenkin. Glaucon herätessä hän päätyy kamppailemaan amatsonien kanssa, mutta huomatessaan tappelevansa naisia vastaan ("A woman! A woman in uniform!") hän hämääntyy ja tulee vangituksi.
Kun kaikille muillekin miehille paljastuu, että he ovat naisten vankeina eivät he halaja vapauteen, sillä hei c'mon, he ovat naisten vankeina.
Siirrymme kuvaamaan amatsoneja harjoittelemassa ryömimistä ja puhumassa poliittista soopaa jonka on taatusti kirjoittanaut George Lucas. Naisten vaatetus lienee puolestaan Jean Paul Gaultierin käsialaa.
Täällä amatsonien kaupungissa naiset ovat johtajia, niin poliittisia, uskonnollisia, kuin militaristisiakin. Miehet ovat kodinhengettäriä ja sukupuolikliseiden känteisyyttä korostetaan siten, että miehet ovat kaikki kuin Will & Gracen Jack, kun taas naiset ovat Xenoja. Seuraa mainioita kohtauksia joissa naiset vaativat ruuan olevan kuumana kun he tulevat kotiin ja kun mies valittaa että kodinhoito on raskasta työtä niin amatsoni sanoo "you should try to do my work."
Jostain syystä näemme tanssiesityksen.
Seuraavaksi vast'ikään vangitut miehet jaetaan amatsoneille ja snus snus alkakoon.
Amatsonien kaksi johtohahmoa, sotaisa Melitta (Daniela Rocca) ja lähes sotaisa Antiope (Dorian Gray, joka ei yllätys yllätys ole hänen oikea nimensä) ovat potentiaalisimmat vaihtoehdot syrjään siirtyvän kuningattaren tilalle johtajaksi.
Glaucosta tulee Antiopen mies ja Pirrosta Melittan, mutta siinä missä muut miehet saavat lempeä kylliksi, niin nämä kaksi jäävät ilman koska molempien dominat ovat kiinnostuneempia valtaistuimesta.
Kuningattareksi pääsyyn vaaditaan Pyhä Korsetti (ihan oikeasti) jonka Melitta piilottaa ja syyttää Antiopea sen varastamisesta, mutta Melittaa himoitseva Pirro puolestaan piilottaa korsetin toisaalle. Samaan aikaan Glauco nukahtaa ja tulee kannetuksi joidenkin merirosvojen laivaan. Muualla huomaamme että miehet jotka intoilivat naisista ovat nyt päätynyt johonkin kivilouhokseen töihin.
Glauco kertoo merirosvoille amatsonien kaupungin olevan täynnä jalokiviä, mutta ei hän itse millään ryöstöretkellä ole, vaan kunhan haluaa kyydin takaisin Antiopen luokse.
Kissatappelua.
Glauco jättää merirosvot rannalle odottelemaan ja menee itse amatsonien vangitsemaksi. Saman kohtalon kokee myös Antiope ja sitten Glauco tuomitaan poltettavaksi hengiltä, paitsi että hän saa palata kotiinsa.
Miehet ja naiset taistelevat, Glauco painii karhun kanssa.
En tiedä miksi, mutta lopulta Melitta rakastuu Pirroon, Glauco ja Antiope ovat onnellisia, kaikki on valoisaa, ruoho viheriöi ja sateenkaari ilostuttaa.
Jos jotain, niin ainakin tekijöillä on taatusti ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessään. Siellä ovat ne tyypilliset tahattomat huvittavuudet ja kömpelyydet mukana, kuten esimerkiksi sellaiset että näyttelijöiden pokka meinaa selvästikin pettää ajoittain ja välillä meinataan pudottaa käsistä tavaroita tai kompastua ja ne eivät ilmeisestikään kuulu käsikirjoitukseen. Mutta tahattoman hauskuuden lisäksi, tämä onkin oikeasti aika hauska myös tarkoituksella. Dialogissa ja hahmoissa on paljon itseironiaa, joka korostuu varsinkin silloin kun käännetään sukupuolirooleihin kuuluvia pinnallisuuksia toisinpäin.
Kaiken kuorruttaa sellainen iloinen komediamusiikki jonka luulisi kuuluvan ennemminkin johonkin slapstickmeininkiin kuin miekka ja sandaali-elokuvaan.
Tähdet: ***
Colossus And The Amazon Queen
EEGAH (1962)
Iloluonteinen Roxy (Marilyn Manning) ajaa luolamiehen (Richard Kiel) päälle, mutta ei hätää ei luolamiehelle käy mitenkään. Myöhemmin kukaan ei ole uskoa kun Roxy kertoo tapahtuneesta.
Roxy kuitenkin lähtee tutkismusmatkailijaisänsä Robertin (Arch Hall Sr.) ja poikaystävänsä Tomin (Arch Hall Jr.) kanssa kolaripaikalla ja miehet uskovat neitokaista nähtyään alueella suuria jalanjälkiä. Jälkien perusteella luolamies asustelisi läheisillä vuorilla ja Robert haluaa lähteä tutkimaan asiaa,,, yksin. Siispä Robert lähtee vuorille, kohtaa luolamiehen ja uhkaava tilanne syntyy, mutta siirtykäämme Tomin ja Roxyn luokse. Pariskunta bilettää siihen asti kunnes on aika lähteä vuoristolle hakemaan Robert pois, jonka pitäisi olla valmis tähän mennessä. Beachrokki soi mutta Robert ei ole saapunut sovitulle paikalle ajoissa, siispä Elvis-leffoista tuttuun tyyliin on aika Tomin ruveta soittamaan kitaraa ja laulamaan, eikä biisi ole yhtään hullumpi.
Ei kestä kauaakaan kun luolamies tulee ja kaappaa Roxyn mukaan kotiluolaansa, jossa Robert odottaa. Luolamies esittelee vierailleen sukunsa, muutaman mätänevän muumion. Vai että tästä elokuvasta Wes Craven löysi innoituksensa The Hills Have Eyesiin ja katso, kohta näemmekin Tomin kiertelevän haulikko kädessään verenmaku suussaan ja kosto povitaskussa.
Luolamies jota nyt kutsutaan Eegahksi ihastuu Roxyyn ja neito päättää sivistää miestä ajamalla tämän parran, sekä kampaamalla hiukset. Eegah kiittää aikeella raiskata naisen ja kun siitä ei meinaa tulla mitään aikoo Eegah raiskata naisen, mutta Robert tulee väliin hakattavaksi. Eegah nappaa Roxyn mukaansa ja paikalle saapunut Tom seuraa heittäen kivellä Eegahia.
Robert, Roxy ja Tom ajavat karkuun, Eegahin jäädessä hengailemaan vuoristoon. Roxy katsoo kaihoisasti taakseen ja Eegah menee luolaansa puhumaan sukulaisilleen.
Eegah ei kuitenkaan aio unohtaa Roxya vaan lähtee jäljittämään neitoa ja niin luolamies saapuu sivistyksen pariin säikyttelemään ravintolakansaa. Toisaalla Tom laulaa tylsän biisin ja Roxy kaipailee raiskausta yrittänyttä luolamiestä, siispä biletetään.
Eegah saapuu bileisiin ja poliisit ampuvat hänet.
Tämä on jälleen yksi niitä elokuvia jotka näköjään löytyvät IMDb:n bottomlistalta ja jälleen kerran on todettava, että toki kyseessä on huono elokuva, mutta on niitä huonompiakin jotka ansaitsisivat paikkansa sillä listalla. Eihän tämä ollut kuin ja ainoastaan huonosti näytelty, sisälsi hupsua dialogia ja oli noin puolitoistatuntisena vähintäänkin tunnin liian pitkä."It is a footprint! There's the heel and there's the toe."
Tähdet: *
Eegah
WARNING FROM SPACE (1956)
Muistattehan (tottakai muistatte) kuinka Simpsoneissa Maggie puetaan talvijaksoissa sellaiseen tähden muotoiseen asuun. Warning From Spacen avaruusolennot näyttävät juuri sellaisilta. Eivät niinkään varsinaisilta tähdiltä, vaan pikemminkin tähdeksi pukeutuneilta henkilöiltä.
Nämä todellakin ovat tähtiä tähdistä. Öö, okei.
Maapallon vierellä leijailee vapputorvelta näyttävä avaruusalus, sisällä ihmisen kokoisia yksisilmäisiä tähden näköisiä olentoja. Olennot puhuvat siitä kuinka Maan asukkaiden toimet tulee pysäyttää ja on otettava yhteys tohtori Kamuraan (Bontarô Miake.) Sitten siirrymmekin tohtori Kamuran luokse ja hän välttelee vastaamasta kysymyksiin siitä, mikä tuo Maan vierellä oleva avaruusalus on. Onko se tullut haastamaan riitaa? Onko se rauhan asialla? Onko se jonkin valtion atomipyssysysteemi? Vastaa kysymykseen! Tosiasiassaha Kamura ei vastaa esitettyihin kysymyksiin, koska niin hän kuin kollegansa eivät vielä tiedä mistä on kyse. Eiväthän he oikeasti tiedä edes onko kyseessä oikeasti avaruusalus, vaiko jokin elektromagneettinen häiriö, taikka meteoriitti. Seuraakin mainio kohtaus kun Kamura toppuuttelee nuorta kollegaansa Torua (Keizo Kawasaki), että chillaa dude ei mitään avaruusaluksia ole olemassakaan ja heti perään alus laskeutuu maahan ihan Kamuran näköetäisyydellä ja mies toteaa ettei tuo mikään meteoriitti ole. Hahaha! Aivan loistavaa.
Maahan laskeutunut alus ei ole se avaruudessa killuva vempele, vaan sieltä lähetetty pienempi yhden hengen kulkuneuvo jolla yksi Tähdistä on saapunut seuraamme. Valitettavasti kun Tähtiolento näyttäytyy ihmisille, herättää se heissä paniikkia ja sitten kiljutaan. Siispä Tähti palaa Maan kiertoradalla olevalle emoalukselle kertomaan, ettei ihmisiin voi ottaa yhteyttä koska he pelkäävät erilaisia kuten nyt tätä Tähteä. Tähti kertoo kollegoilleen, että ainoa keino kommunikoida ihmisten kanssa on käydä läpi muodonmuutos (transmutation) jolla yksi heistä, eli hänet itse muutetaan ihmiseksi ja tottakai tämä Tähti muutetaan Hikari Aozoraksi (Toyomi Karita), tunnetuksi laululintuseksi. Eli vähän niin kuin ensimmäisen Crittersin palkkiometsästäjien muodonmuutos.
Huomaamattomasti kuten julkkikset aina, Hikari lähestyy Kamuraa ja repii herran tutkimustuloksia ja siitähän arvon tohtori saa syyn torua neitoa. Tämän perusteella Kamura epäilee ettei Hikari ole ihminen, mutta minä ihmettelen että miksi Kamura on ylipäätään antanut Hikaritähden tulla luokseen, kun mitään merkkejä siitä että tohtori tuntisi oikean Hikarin ei ole annettu. Ja miten oikea Hikari ei ole huomioinut Hikaritähden olemassaoloa, kun kerran tämä Hikaritähti laskeutui uudessa tunnetussa olomuodossaan Maahan siten, että lehdistö oli heti paikalla huomioimassa tilanteen. No väliäkö tuolla, sillä nyt Hikaritähti paljastaa Kamuralle ja tämän kollegoille todellisen minänsä ja pulistuaan hetken siitä kuinka hänen Tähtirotunsa on edistyneempi kuin ihmisten ja päläpälä, nyt ollaan varoittamassa Maata lähestyvästä meteoriitista joka aikoo tuhota Maan. HETKINEN!? Miksi sitten alussa todetaan että ihmiskunta tulee pysäyttää, jos kerran nyt ollaankin tultu varoittamaan Maata uhkaavasta tuhosta ja halutaan antaa apua sen estämiseksi? Ja miksi Hikaritähti rupesi tuhoamaan Kamuran tutkimustuloksia?
No kuitenkin. Nyt siis Tähtirotu ja ihmiset ovat yhteistyössä rakentamassa laitetta jolla voidaan estää lähestyvän meteoriitin tuho. Niin ja ilmeisesti Hikaritähti koetti tuhota Kamuran tutkimustulokset siksi, että hän oli kehitellyt atomipommiakin tehokkaamman ihmiskunnan tuhoajan ja Hikaritähti... Ahaa, niinhän se on. Avaruusolennot koettivat siis estää meitä tuhoamasta itseämme, siksi se "earthlings must be stopped"-juttu. No nythän tämä heikon dubbauksen tulkitseminen alkaa käydä järkeväksi. Paitsi että sitten joku gangsteri haluaa superatomipommikaavan itselleen ja seuraa kidnappaus ja sitten avaruusolennot tulevat ihmisiksi naamioituneina pelastuspuuhiin ja samaan aikaan lähestyvän meteoriitin vaikutus alkaa näkymään merien riehumisina, ilmakehän kuumenemisena ja talojen räjähtelynä. Meteoriittiin ammutaan ohjus ja loppu tuli.
No jaa. Olihan tämä ihan kiva elokuva, mutta ihan kiva ei oikein ole tarpeeksi.
Juoni oli aika rikkonainen, mikä tosin saattoi johtua dubbauksestakin sillä se saattoi johtaa välillä harhapoluille, tai ainakin siltä ajoittain tuntui.
Näyttelijät olivat harmittomia, että se siitä.
Pidin ideasta, että nämä tähtien näköiset avaruusolennot työskentelisivät yhdessä ihmisten kanssa estääkseen lähestyvän tuhon ja näinkin jo mielessäni kuinka ihmiset ja tähdet ovat jossain laboratoriossa sekoittelemassa koeputkien sisältöjä ja tehtaalla hakkaamassa metallia vasaroilla. Sitten niitä tähtiolentoja ei kuitenkaan juuri näy enää sen jälkeen kun alkupuolella yksi heistä muuntuu ihmismuotoiseksi. Loppupuolella heitä näkyy enää harvoin ja silloinkin vain ihmisinä. Vaikutti kuitenkin hauskalta ajatukselta nähdä ihmisten toimimassa ihmisten kokoisten yksisilmäisten tähtien kanssa, mutta näin ei ollut tähtiin kirjoitettu.
Tähtiolennot olivat kyllä tosi veikeän näköisiä ja oli hauskaa katsella heidän tönkköä liikkumistaan, kun näemmä puvustaja ei ollut ajatellut heidän tekevän muuta kuin seisovan paikoillaan. Oli kyllä tosin aika vaikea kuvitella ihmisten pelänneen näitä tähtiolentoja, sillä nehän näyttivät ihan joltain pehmoleluilta ja heidän rinnallaan Halinnalletkin ovat pelottavampia.
Tähdet: **
Warning From Space
THE PHANTOM PLANET (1961)
Avaamme klassisesti atomipilvellä ja sitten kertoja jutustelee siitä kuinka olemme kehittyneet jo avaruudenvalloituksen ajalle saakka ja mahtaako tuolla avaruuden syvyyksissä sijaita toinen tai useampikin planeetta jolla olisi mahdollisesti elämää. Ja millaista elämää se saattaisikaan olla. Meitä kehittyneempiä lajeja? Vasta kehityksen alussa alussa olevia olentoja?
Siispä astukaamme avaruusalukseen joka tarpoo halki pimeyden, mutta toisin kuin elokuvan nimestä saattaisi luulla, kyseessä ei ole mikään rockfantasia Jason Schwartzmaneineen. Avaruusalus törmää johonkin ja tuhoutuu.
Siirrymme jollekin Kuuasemalle jossa kenraalit ja muut ihmettelevät mitä tapahtui, ja sama oli tapahtunut jo toistamiseen kuukauden sisällä. On todettu että alukset ovat tuhoutuneet törmättyään johonkin planeettaan, mutta mitään planeettaa ei löydetä. Siispä tälläinen kapinallishenkinen astronautti Frank Chapman (Dean Fredericks) kollegansa Ray Makonnen (Richard Weber) kanssa saa luvan lähteä tutkimaan avaruuden tyhjyyttä. Pian Frank ja Ray vaurioittavat aluksensa ja onnettomuudet seuraavat toistaan kun Ray syöksyy kuolemaan paikkaan jossa kukaan ei kuule huutoasi ja Frank menettää tajuntansa. Herättyään Frank saa huomata olevansa yksin ja aluksensa joutuneen jonkin asteroidin vetovoiman kohteeksi. Asteroidille päädyttyään Frank alkaa kutistumaan samaan tapaan The Incredible Shrinking Man ja että asteroidi on planeetta jolla asuu miniatyyrikansa. Frank säikähtää vieraita ja muksii heitä, mikä johtaa siihen että Frank joutuu planeetan, Rhetonin oikeuden tuomittavaksi. Frank tuomitaan elämään Rhetonilla, ei niinkään siksi että olisi syyllinen pahoinpitelyyn, vaan koska Rhetonin asukkaat haluavat pitää itsensä salassa muilta planeetoilta. Frank ei tietenkään halua olla vanki, mitä hän nyt on vaikka saakin liikkua Rhetonilla vapaasti.
Toisaalla Kuuasemalla ollaan huolestuneita jälleen uuden aluksen katoamisesta ja sieltä lähetetään etsintäryhmä perään.
Sillä välin Frank oppii että Rheton on jatkuvassa kutistumisen tilassa. Hitaassa sellaisessa, mutta varmassa ja lopulta Rheton tulee katoamaan sen vuoksi. Se ei kuitenkaan ole suurin ongelma Frankin elämässä tällä hetkellä, sillä Rhetonilainen Herron (Anthony Dexter) on mustasukkainen kun Rhetonin naiset, etupäässä Herronin ihastuksen kohde Liara (Coleen Gray) osoittavat kiinnostusta Frankia kohtaan. Frank itse on ihastunut mykkään Zethaan (Dolores Faith), mutta joutuu nyt kuitenkin kaksintaisteluun Herronin kanssa. Frank voittaa mutta säästää Herronin hengen ja äskettäinen vihollinen suostuu auttamaan Frankia keksimään keinon päästä pois Rhetonilta. Siinä samassa hälytys pärähtää päälle ja huomataan että vihamielinen Solarite-rotu on hyökkäämässä. Vai tästä George Lucas keksi Greedon ulkonäön. Solaritet tuhotaan, mutta samalla jo ennestään planeetalla vankina oleva Solaritelainen pääsee vapauteen ja kulkee antamassa Rhetonilaisille selkähierontaa. Sitten Herron ja Frank tyrkkäävät Solaritelaisen atomihajoittajalevyn päällle ja Zetha oppii puhumaan.
Zetha ja Frank pusuttelevat.
Frank kasvaa oikeaan kokoonsa ja Kuusta lähetetty pelastusryhmä löytää hänet. Frankin muisti kokee kolauksen ja hän miettii oliko kaikki vain unta. Ei se mitään.
Hitto tämä oli mainio elokuva. Miten näin hyvä leffa on voitu jättää niin heitteille, että se on päätynyt public domainiksi. No pääasia on, että se on saatavilla, eikä ole London After Midnightin tapaan ajautunut Graalin maljaksi.
The Phantom Planet on pirun hieno elokuva ja etenkin hämmästelin avaruuspukuja jotka näyttävät joltain Gigerin luomuksilta. Lisäksi kamera-ajot joissa lävistetään lavasteita Panic Roomin tapaan olivat silmiä pudottavia. Juoni oli ehkä hiukan rutiininomainen ja pääosan Dean Fredericks karismaattinen kuin tiiliskivi ja yhtä ilmeikäs, mutta kokonaisuus oli tieteiselokuvaa nautinnollisimmillaan.
Tähdet: ****
The Phantom Planet
PLANET OUTLAWS (1939 / 1953 / 1977)
Vuonna 1938 Buck Rogers (Buster Crabbe) apulaisensa Buddyn (Jackie Moran) kanssa lähtevät lentämään ympäri maailmaa, kun sattuu onnettomuus ja he päätyvät syväjäähän josta heräävät 500 vuotta myöhemmin. Tällöin Maa on uhattuna universaalin tyrannin Killer Kanen (Anthony Warde) johdosta ja Buck värvätään taistoon Kanea vastaan. Buck lähtee pyytämään apua Saturnuksen asukkailta, mutta kyseisellä planeetalla uskotaan Kanen olevan mukava heppu ja Buck saa nyt tapella Saturnuslaisten kanssa. Sitten lennetään avaruusaluksella ympäri ämpäri. Jahdataan pahiksia, paetaan pahiksia. Lennetään rakettirepuilla, hypitään alas, viitat viuhuvat, lennetään näkymättömällä avaruusaluksella, soluttaudutaan pahisten luokse, pahikset soluttautuvat hyviksien luokse. Se on tälläistä edestakaisin soutamista aina siihen saakka kunnes Buck pistää Kanen päähän mielenhallintakypärän ja radiokuunnelman lukija sanoo "god bless America."
Ensin pitää mainita se seikka, että onpas tässä tutun kuuloinen musiikki. Ei mutta sehän on Bride Of Frankensteinista.
Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan yhtä suuri yllätys, kuin se jonka koin viikko takaperin katsoessani jonkin 70-lukulaisen pornoelokuvan jossa soi Ennio Morriconen score elokuvasta Kourallinen Dynamiittia (ei Two Mules, vaan Duck.) Vau!
Sitten ottakaamme esille Planet Outlawsin vuosiluvut. Kansi väittää valmistumisvuodeksi tuon 1953:n, IMDb vuoden 1977, mutta tosiasiassa kyseessä on vuonna 1939 valmistuneet seriaalit jotka on vain myöhemmin editoitu yhteen elokuvaksi. Mutta kumpi on sitten luotettavampi uudelleenjulkaisuaika, 1953 vaiko 1977? Hyvin pahasti tökkivä editointi, joka vaikuttaa siltä kuin leikkaus olisi tehty kahden videonauhurin avulla viittaisi alkeellisuudessaan aikaan ennen videonauhureita, eli vuoteen 1953. Joten tässä tapauksessa elokuvaa katsoessa se vaikuttaa todellisemmalta ajankohdalta, mikä ei tosin muuta sitä seikkaa että 1939 on silti oikeampi.
Planet Outlaws on siis Buck Rogers-jaksoista koostettu elokuva ja yksittäisten jaksojen keskipituus on ollut alunperin noin 20 minuuttia, eli noin suunnilleen perussitcomin jakson pituus. Sen perusteella Planet Outlaws olisi koostettu ehkä neljästä jaksosta, mutta tämän elokuvan perusteella alkuperäinen pituus olisi ollut vain noin 5 minuuttia per jakso. Leikkaus on hyvin pahasti nykivää, hyppivää ja vähän väliä ihmettelee että jäikö tästä välistä jotain pois. Siispä elokuvalla ei tunnu niinkään olevan muunlaista tarinaa kerrottavanaan, kuin ensin sinä ammut ja sitten minä ammun. Eikä se jaksa kauaa kiinnostaa.
Siispä Planet Outlawsia katsellessa huomio kiinnittyy tarinan sijaan sen visuaalisuuteen ja voi pojat siinä onkin katseltavaa. Tämä on visuaalisesti yhtä rikas kuin Metropolis, mutta suurimpana erona on vain Buck Rogersissa oleva karkkikuorrutus. On kuitenkin todella hauskaa katsella mitä kaikkea on muutettu jonkinlaiseksi tulevaisuuden versioksi oikean aikakautensa laitteista ja vaatteista, ja sellaista bongattavaa on paljon.
Tehosteisiin liittyen on uikutettava eräästä Buck Rogersista käytetystä ääniefektistä, sillä on aivan sama oliko vuosi 1939, 1977, vaiko 2011, niin avaruusalusten lentämiseen käytetty jyräävä tehdassirkkelimeteli oli todella rasittavaa kuunneltavaa ja kun elokuvassa lennetään jotain parin minuutin välein, niin Buranasta tulee helposti ylin ystävä.
Tähdet: ***
Planet Outlaws
THEY CAME FROM BEYOND SPACE (1967)
Aloitus on lupaava. Saul Bass-tyylinen alkutekstiosuus jossa soi taustalla hyvin Lalo Schifrinmainen musiikki.
Englantilaisen maaseudun rauha rikkoutuu kun maahan syöksyy rypäs meteoriitteja. Outoa tilanteessa ei ollut niinkään se mikä syöksyi ja minne, vaan se että meteoriitit saapuivat maahan muodostelmassa. Siispä asiasta innostuvat jonkinlaiset avaruustutkijat, joiden joukkoon kuuluu myös tohtori Temple (Robert Hutton.)
Templen ollessa tutkimuslaitoksessa tulkitsemassa kulkurataa, on törmäyspaikalla joukko muita tutkijoita huomaamassa meteoriittien olevan jotain aivan muuta kuin pelkkää kiveä. Kosketus meteoriittiin laukaiseen jonkinlaisen mielenhallintatoiminnon joka ottaa paikalla olevat tutkijat valtaansa ja zombiemaisina kulkevat tutkijat rupeavat alistamaan meteoriittien paloilla muitakin ihmisiä samaan transsiin. Pian Temple saa kuulla kuinka törmäyspaikalle toimitetaan runsaasti rakennustarvikkeita, mutta Templen tietojen mukaan niille ei siellä ole tarvetta. Siispä hän lähtee itse katsomaan mitä meteoriittien laskeutumispaikalla tapahtuu, mutta saa huomata alueen olevan suljettu jopa häneltä, yhdeltä projektin tärkeimmistä henkilöistä. Vanhat ystävät eivät tunnu edes tunnistavan häntä, tai sitten ovat hyvin vältteleviä.
Temple ei kuitenkaan ole ainoa joka on ruvennut ihmettelemään mitä on tekeillä ja kohta hän tapaakin poliisi Stilwellin (Maurice Good), joka haluaa auttaa selvittämään tapauksen. Stilwell kuitenkin saa pian jonkinlaisen kohtauksen ja kaatuu kuolleena maahan, että se siitä. Tämän jälkeen Temple saa nähdä kuinka paikallisia kyläläisiä alkaa kuolemaan samaan, outoja veripisaroita keholle nostavaan virukseen joka ristitään mediassa muotoon "crimsom plague." Mitään selvyyttä siihen mikä tämän taudin laukaisee ei tunnu olevan, eikä siihen miksi Temple tuntuu olevan immuuni sille ja miksi Temple ei ole päätynyt saman mielenhallinnan alaisuuteen kuten ystävänsä ovat.
Maan sisäisestä turvallisuudesta vastaavat viranomaiset kehoittavat Templeä poistumaan paikalta ja unohtamaan alueen jonne meteoriitit putosivat ja nuo turvallisuusviranomaiset eivät enää elokuvassa esiinny.
Koska Temple ei saa mitään kunnon selityksiä kuultavakseen, ei hän myöskään aio jättää asiaa sikseen ja koettaa edelleenkin päästä törmäysalueelle. Kohta Temple pääseekin tunkeutumaan haluamaansa paikkaan, jonne on nyt rakennettu jonkinlainen futuristinen tehdas jossa rakennetaan raketteja. Täällä Temple jää heti kiinni kun häntä ammutaan TASKULAMPULLA! ja samantien hän pakenee ampumalla TASKULAMPULLA! Ai niin ja näemmä Temple on vastustuskykyinen sille mielenhallinnalle siksi, että oli tovi ennen elokuvan tarinaa ollut onnettomuudessa jonka seurauksena hänen päähänsä oli asetettu metallilevy. Missä foliohattu viipyy? No kauaa ei tarvitse odottaa, kun Temple päättelee miten ihmisiä voisi suojella ja keino siihen on näköjään siivilän laittaminen päähän. Temple myös huomaa, että tarpeeksi pitkä taskulampulla valaiseminen voi vapauttaa ihmisiä transsista.
Seuraavaksi Templestä tulee jänis Kuuhun matkalla olevaan rakettiin ja siellä hän tapaa,,, Sormusten Herran keijuja? Niin ja Master Of The Moonin (Michael Gough.) Hetkinen? Master Of The Moon? HAHAHA! Voi Luoja.
No niin, nyt Master (hehehe) Of The Moon selittää kuinka he olivat tulleet jostain kaukaiselta planeetalta, ratsastavat meteoriiteilla ja etsivät uusia maailmoja ja kehoja asutettavaksi.
Kuuhun tuodut ihmisorjat kapinoivat ja sitten tapellaan ihan hitsisti. Avaruusolennot vapauttavat ihmiset hallinnastaan ja loppu on onnellinen.
Joku uskaltaisinko sanoa 20 minuuttia They Came From Beyond Space on erinomaisesti toimivaa tieteisjännäriä, joka herättää mielleyhtymiä elokuviin kuten Village Of The Damned ja Invasion Of The Bodysnatchers eikä mitenkään negatiivisessa mielessä. Kun taas loppupuoli on aika jyrkkää laskusuuntaista itsemurhaa.
Alkupuoli on siis toimivaa paranoiaelokuvaa jossa ns. tavallinen ihminen koettaa saada aikaiseksi järjellistä selitystä ympärillä tapahtuviin asioihin ja saa huomata olevansa aivan yksin vihamielisessä ympäristössä. Ystävät eivät enää ole ystäviä, kulkusuunnat on tukittu ja epätoivo tuntuu olevan ainoa tunnetila joka on luvallinen. Sitten ruvetaan puhumaan meteoriiteilla ratsastavista Kuumiehistä, ampumaan taskulampulla ja metallilevy päässä estää mielenhallintaaaltojen vaikutuksen. Jotenka jos ensimmäinen osa elokuvaa on Hitchcockia, niin loppu on Bollia.
Näyttelijöistä on vaikea sanoa mitään kovin kehuvaa, sillä alussa etenkin mielenhallinnan alaiset ihmiset esiintyvät asiaan sopivan ilmeettöminä, mutta sitten puolessavälissä samat ihmiset näyttelevät kuin olisivat sitomassa kiljuvaa naista rautatiekiskoihin ja käkättäen vahaisivat kippuraviiksiään. Siispä esiintyminen on joko täysin eleetöntä, tai liioiteltua silmien pyörittämistä.
Pääosan Robert Hutton on aika ilmeetön esiintyjä, mutta näyttelemistä enemmän vaivaa hahmo itse. Kun Temple ensimmäistä kertaa huomaa että asiat eivät ole kunnossa, niin miksi hän ei edes koeta hakea apua? Sen sijaan hän pyrkii koko ajan itse tunkeutumaan alueelle ja tappelee lähes tauotta, vaikka samalla meidän tulisi uskoa hänen olleen juuri onnettomuudessa joka vaurioitti päätä sen verran pahasti että sinne tungettiin metallia. Suurimman osan aikaa sitä siis kyselee itseltään, että miksi, miksi ja miksi?
Miksi-osuuteen saamme mukaan myös ihmetyksen siitä, että kun se avaruusrutto-uutinen oli tv:ssä ja siinä samalla mainittiin muistakin meteoriittialueen oudoista tapahtumista, niin miksi seuraavaksi emme nähneet viranomaisten paikalletuloa? Tai edes turismivirtaa?
Se avaruusrutto kyllä aiheutti visuaalisena tehokeinona lähes kylmiä väreitä, mutta loppujen lopuksi se tuntui aika turhalta idealta koska se vain tapahtui, mutta sitten se unohtui. Vähän niin kuin jos vaikkapa Armageddonin alkupuolella Bruce Willis sanoisi, että "tämä sieni pelastaa kulkukoirat" ja siitä puhuttaisiin uutisissakin, mutta sitten sitä ei enää mainittaisi myöhemmin elokuvassa.
Tähdet: **
They Came From Beyond Space
THE WILD WOMEN OF WONGO (1958)
Luontoäiti toimii kertojana ja hän pulisee siitä kuinka aikoinaan teki pienen kokeen Wongon paratiisisaarella. Sinne hän loi naisrodun joista kukin oli toistaan kauniimpi. Läheiseen Goonan kylään hän puolestaan loi joukon naisia, jotka eivät olleet kauniita. Eihän siitä mitään tullut, vaikka miehistä tehtiinkin tyhmiä.
Joku saarelaismies saapuu Wongon ylipapittaren (Zuni Dyer) luokse mainitsemaan, että miehet olisivat valmiita avioliittoon. Lupa tulee kuitenkin kysyä lohikäärmekuningattarelta, joka ilmeisesti on se krokotiili jota he katselevat. Mies lähtee pois ja papukaija nauraa.
Seuraavaksi olemme jossain rannalla jossa naiset ilmeisesti kirnuavat voita ja kantavat polttopuita. Lähikuvassa näemme jalkapohjat, mutta elokuva ei silti ymmärtääkseni ole Quentin Tarantinon ohjaama. Miehet palaavat kalastamasta ja joku muukalainen soutaa paikalle. Naiset ihastuvat muukalaiseen ja miehet eivät niinkään. Muukalainen nimeltä Engor (Johnny Walsh) on tullut pyytämään apua, sillä hänen kylänsä Goona oli joutunut apinamiesten hyökkäysten kohteeksi ja olisi kiva jos Wongolaiset miehet tulisivat avuksi. Saaren naiset ovat aivan innoissaan, koska päättelevät että Goona on täynnä komeita miehiä kuten tuo muukalainen, sillä oman saaren miehet ovat osa kaljuuntuvia ja osalla on parta ajamatta. Wongon miehet pelkäävät muukalaisen vaikutusta ja pohtivat tulisiko mies tappaa.
Wongon jonkinlaisen kuninkaan tytär Omoo (Jean Hawkshaw) aiotaan naittaa jollekin paikalliselle ei-niin-komealle miehelle ja Omoo tietenkin himoitsee Engoria. Engor valittaa kuinka Goonan naiset ovat sysirumia ja mies ihastuu häneen ihastuneeseen Omoon. Wongon miehet kieltäytyvät auttamasta Goonaa ja Engor saakin paeta keihässadetta (no okei, yhtä keihästä) takaisin kotikyläänsä.
Kotona Engor kertoo etteivät Wongon miehet tule avuksi, mutta siellä olsisi roppakaupalla kauniita naisia. Goonanaiset tietenkin tuhahtelevat, mutta miehet ovat aivan "tell me more, tell me more, did you get very far?" Sillä aikaa Wongossa naiset joutuvat ylipapittaren puheille ihmisuhrauksen merkeissä, mutta sitä ennen tanssitaan ja sitten unohdetaan se ihmisuhri. Seuraavaksi naiset menevät uimaan ja Omoo tappelee krokotiililelun kanssa.
Goonalle iskeneet apinamiehet hyökkäävät Wongolle haalimaan itselleen puolisoita ja ensimmäisenä uhrina on näköjään Ashley Judd. Mitä ihmeen apinamiehiä he muka ovat? Hehän näyttävät ihan samalta kuinka kaikki muutkin elokuvan miehet. Yritys hyvä kymmenen, mutta lopputuloksena Wongon villit naiset ajavat apinamiehet krokotiilin suuhun. Paitsi että kameran ulkopuolella apinamiehet ovat näemmä käyneet lahtaamassa Wongon miehet ja nyt naisten pitää painia keskenään. Hei, en minä valita.
Naiset päättävät jättää Wongon ja lähteä Goonaan. Heti heidän poistuttuaan Wongon miehet palaavat kyläänsä. Häh? Okei.
No nyt Wongomiehet päättävät lähteä Goonaan hakemaan naisiaan.
Goonanaiset pelkäävät Wongonaisten vievän miehensä ja arvatkaapa mitä? Juuri näin tapahtuu kun Wongoneidot vangitsevat Goonan miehet ja vievät ylipapittaren eteen jotta hän voisi pakkovihkiä miehet naisille. Ylipapitar on ihmeissään, että eihän näin saa tehdä, ei ketään saa pakottaa naimisiin. Samalla Wongomiehet saapuvat Goonanaisten kanssa haluten naida heidät. Ylipapitar siunaa liitot ja miehet iskevät silmää kameralla ja papukaija sanoo "well how about that."
Siis okei, Luontoäiti perustaa kaksi kylää johon toiseen hän pistää kauniita naisia ja rumia miehiä, kun taas toinen kansoitetaan kauniilla miehillä ja rumilla naisilla. Lopulta rumat miehet yhtyvät rumien naisten kanssa ja kauniit miehet kauniiden naisten kanssa. Hahaha! Tämän elokuvan opetukset eivät ehkä ole aivan järjellisiä, mutta aika hauska leffa oli kyseessä. Oletan että tarkoituksena on ollutkin tehdä komediaa, sillä elokuvan ylinäyttelemiset, kameralle silmää iskemiset, papukaijan toimiminen eräänlaisena kommentoijana ja musiikin leikillisyys saavat uskomaan, ettei tätä ole ollutkaan tarkoitus ottaa vakavissaan. Siispä elokuvan tahaton huumori onkin tahallista.
Pidin suuresti siitä kuinka elokuvassa ollaan enimmäkseen hyvin vähäsanaisia ja jäykkiä "me Tarzan, you Jane"-tyyliin, mutta sitten joissakin kohtauksissa joissa piti vaikka vain kumartua niin se tehdään kuin Thor olisi räjäyttänyt taivaan ja pikkuenkelit olisivat marssineet kantamasssa vesiämpäreitä.
Oli myös erinomaisen hauskaa että vaikka toisella saarella miesten tuli olla rumia, niin pääosin he olivat aivan identtisiä toisen saaren kauniiden miesten kanssa ja sama tapahtui naisten kanssa.
Hupsu elokuva.
Tähdet: ***
The Wild Women Of Wongo
PREHISTORIC WOMEN (1950)
Jossain metsässä, joskus muinaisina aikoina joukko naisia tanssi villisti tietämättä miksi. Meille kerrotaan kuinka näihin aikoihin naiset olivat orjia ja kantoivat mukanaan karhunraatoa, mutta nämä tämän elokuvan naiset olivat karanneet ja perustaneet oman yhteisönsä johon miehiä ei kaivattu. Siispä miehiä tarvittiin vain ja ainoastaan siitosoreiksi ja kohta muutama mies kolkataankin ja tuodaan snus snusia varten puuhun. Jos ei pökkiminen kelpaa, niin sitten se on henki pois ja jos kelpaakin niin se on henki pois sen jälkeen. Mitään ei kerrota siitä, että jos tämän naisheimon naiset tulevat paksuiksi ja synnyttävät poikalapsen, niin hylätäänkö se tai jotain. No, oletamme että se syödään hengiltä.
Yksi naishyökkäyksessä loukkaantuneista miehistä on Engor (Allan Nixon) joka haluaa kostaa naisille ja lähtee heidän peräänsä. Matkalla Engor väistää elefanttia ja keksii tulen lyödessään kiviä pari kertaa yhteen. Engor päättää kutsua tulta nimellä "fier." Ei senkin hölmö amerikkalainen luolamies, se on "fire." Sen jälkeen naisheimo voikin vangita Engorin.
Yksi naisheimoin jäsenistä, Tigri (Laurette Luez) haluaa Engorin itselleen, mutta eräs toinenkin on iskenyt silmänsä mieheen, nimittäin superhot Arva (Mara Lynn) ja kohta naiset painivat. Tigri voittaa Engorin itselleen ja herrakin alkaa iskemään silmiään Tigriin. Kohta Engor polttaa hengiltä jonkin keuhkovammaisen lentoliskon ja naisheimo hurraa miehelle ja pian mies johtaakin naisyhteisöä.
Rauha ei kuitenkaan kauaa pysy yllä kun naisia ryöstävä Gimlin sukulainen, Guadi (Johann Petursson) ilmaantuu paikalle ja nauraa. Jätti hätyytellään pois tulen avulla ja sitten voidaankin perustaa uusi heimo jossa naiset ja miehet ovat tasavertaisia. Yeah right.
Prehistoric Women liikkuu samalla jonkinlaisella puolidokumentaarisella luolamieskiviaika-akselilla kuin Taistelu Tulesta ja Luolakarhun Klaani. Mutta siinä missä niiden elokuvien todellisuus vaikutti edes jotenkin uskottavalta käsitykseltä neandertalilaisista, niin tässä elokuvassa ollaan kaukana uskattavuudesta kaikista murahteluista huolimatta. Tai no, enhän minä ollut paikalla, mutta jotenkin luulen, ettei luolamiesten aikoina ollut vielä keksitty moderneja kenkiä, huulipunaa ja kampaamopalvelutkin taisivat olla kiven alla.
Tästä elokuvasta tulee ihan mieleen se Futuraman kohtaus jossa Fry ystävineen seuraa näytöstä jossa muinaiset robotit rakentavat autoja.
Elokuvan hahmot eivät varsinaisesti puhu mitään, kunhan välillä sanovat oman nimensä tai murahtelevat. Siispä kertoja vääntää meille rautalangasta mitä ruudulla tapahtuu, mutta ei se mitään niin kauan kun hän pääsee sanomaan tälläisiä nerokkuuksia:
"Strangely enough, the swan dive was invented before the swan."
Tuosta tulee ihan mieleen ne Hessu Hopo-animaatiot joissa meille kerrotaan talon rakentamisesta, tupakoinnin lopettamisesta ja mikä parasta, Herra Walkerin muuttumisesta Herra Wheeleriksi.
Tähdet: **
Prehistoric Women
