Irvin Kershner

Valitettavasti mm. Robocop 2:n ja Imperiumin Vastaiskun ohjaaja Irvin Kershner oli päättänyt Leslie Nielsenin tavoin aikansa luonamme olleen lopussa.

Leslie

Transformers: Kaatuneiden Kosto (Transformers: Revenge Of The Fallen, 2009)

Ensimmäisen Transformers-elokuvan kohdalla ruusunpunaiset lasini sallivat minun antaa anteeksi paljon. Kuten heikon tarinan ja huonosti kirjoitetut keskinkertaisesti esitetyt ihmishahmot.
Sen elokuvan kohdalla riitti että vauhtia oli riittämiin ja että itse Transformersit olivat hyvin totetutettu.
Valitettavasti Kaatuneiden Koston kohdalla se ei enää riitä. Sinänsä tämä on edelleen visuaalisesti onnistunut ja sitä vauhtiakin riittää, mutta jos ensimmäinen elokuva sisälsi nolostuttavaa dialogia ja typeriä alapäävitsejä niin tämä elokuva ei juuri muuta sisälläkään. Jo elokuvan ensiminuutit saavat raapimaan päätä ja tuumimaan että voi Luoja sentään, ei kai se eka leffa ollut tälläistä roskaa josta kunnioitus alkuperäismateriaalia kohtaan puuttuu täysin.

Ensin vilkaisu 17 000 vuotta ajanlaskun edelle ja siinä näemme kuinka jotkut alkuperäiskansalaiset ilmeisesti Afrikassa tappelevat ilkeän näköistä robottia vastaan. Sitten siirrymme nykyaikaan ja kuulemme kuinka Optimus Prime (Peter Cullen) kertoo Autobotien ja ihmisten muodostaneen yhteistyönä oman salaisen maailmanpoliisin joka jahtaa ja teurastaa Maassa piileskeleviä Decepticoneja. Siispä heti alkajaisiksi näemme kuinka Optimus Prime tappaa kylmäverisesti erään ilkimysrobotin. Hyvä on, Decepticonit ovat siis niitä pahoja robotteja ja tekevät täten tuhmuuksia, mutta yksi Transformersien ja erityisesti Optimus Primen päätemoja oli rauhan hakeminen rauhallisin keinoin ja väkivallan välttäminen (mitä harvoin tapahtui). Siksi oikein sydämestä ottaa että tämän elokuvan alussa Optimus menee ja tappaa lajitoverinsa, antamatta mahdollisuutta antautua.
Tämän lisäksi tämä Autobotien ja ihmisten, eli siis Amerikkalaissotilaiden yhteenliittymä on jokseekin hupsu. Sotilaat menevät ensiksi Decepticonin luokse ja tulevat tapetuksi, sitten Autobotit tulevat ja tappelevat pahojen robottien kanssa. Mitä pirun hyötyä näistä ihmisistä oikein on tässä tilanteessa?
No kuitenkin, Optimuksen tappama Decepticon mainitsi viime sanoikseen että The Fallen/Kaatunut nousee vielä, mikä on aika tyypillistä kaatumisen jälkeen. Siinä meillä on sitten juonikuvio valmiina.
Seuraavaksi siirrymme Samin (Shia LaBeouf) luokse ja saamme tietää että hän on muuttamassa pois vanhempiensa luota lähteäkseen yliopistoon opiskelemaan. Sam huomaa että hänen taskussaan on edelleen pieni sirpale edellisessä osassa nähtyä energiakuutio Allsparkia ja tämä sirpale välkehtii muuntaen ja herättäen kodinkoneista Gremlinsejä muistuttavia robotteja. Siis jos Gremlinsit olivat peniksellään ammuskelevia läähättäjiä. Eikö tuo riitä alkeelliseksi huumoriksi? No lohduttaako se että olemme tässä vaiheessa jo kahdesti nähneet kahden miespuolisen koiran nylkyttämässä toisiaan.
Edellisen osan ylevän sankarillinen Bumblebee on muuttunut luonteeltaan Wayne's Worldin Garthiksi ja hän on masentunut koska Sam ei aio ottaa häntä mukaansa opiskelupaikkaansa.
Ghostbustersin Walter Peckia muistuttava presidentin neuvonantaja Galloway (John Hickey) saapuu Autobotien ja sotilaiden yhteiseen tukikohtaan antamaan käskyn Optimukselle ja kumppaneille häipyä Maasta, sillä hänen mielestään heistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Samalla Galloway kertaa edellisen osan tapahtumia ja tätä kautta avaruudessa salakuunteleva Decepticon Soundwave saa tietää että armeijalla on pieni pala Allsparkia piilossa (he eivät siis tiedä tästä Samin toisesta palasta) ja missä Megatronin ruumis sijaitsee.
Sam saapuu yliopistolle huomatakseen kämppiksensä Leon (Ramon Rodriguez) johtavan jonkinlaista X-Filesin Loge Gunmenien jälkeläisjoukkoa. Vihdoinkin, huumausainekomediaa kun Samin äiti syö marikakkusia.
Yllättäen sen Allspark-sirun koskettaminen aiheuttaa Samissa Kolmannen Asteen Yhteys-oireita kuin Sam leikkii ruualla muodostaen kermalla kuvioita. Niin ja samalla kun Mikaela (Megan Fox) odottaa muualla tietokoneen ääressä Samin saapuvan nettitreffeille, niin Sam on bileissa jossa Mikaela koettaa pokata häntä. Ei kun hetkinen, eihän se olekaan Mikaela vaan joku ihan samannäköinen tyttö. Mistä kloonikaupasta nämä näyttelijät on haalittu mukaan.
No, toisaalla Decepticonit varastavat sen armeijan hallussa olleen Allsparkin palasen ja hakevat Megatronin eloisan ruumiin meren syvyyksistä.
Megatron lentää Cybertonille joka muistuttaa enemmän kuin hieman Matrixin konetodellisuutta. Täällä muodostetaan uutta suunnitelmaa saada tuhottua tämä ja tuo maailma, ja hankittua energiaa, Energonia ylläpitääkseen robottien elämää.
Sam näkee symboleja ja pikkurobotti kiroilee astuessaan hiirenloukkuun.
Mikaela saapuu yliopistolle ja huomaa kopionsa nuoleskelevan Samia, mutta ei huolta sillä tämä kopio onkin todellisuudessa robotti jonka takapuolesta tulee kaapeli. Sam, Leo ja Mikaela pakenevat vain päätyäkseen Megatronin vangiksi. Sitten robotti kaivaa Samin nenää.
Autobotit saapuvat pelastamaan ihmiskolmikkomme, mutta Decepticonit olivat jo saaneet haluamansa, eli kaivettua Samin päästä hänen näkemänsä symbolitiedot jotka ovat kartta Energonlähteelle.
Sam juoksee metsässä kun Optimus Prime tappelee Megatronin ja Starscreamin kanssa.
Optimus kuolee ja se aiheuttaa Decepticonien joukkoliikehdinnän. Edelleen pahikset haluavat Samin, vaikka en oikein ymmärräkään miksi sillä he haluavat Samin saadakseen hänen symbolitietonsa jotka pahikset juuri äsken minuutti sitten saivat. Ilmeisesti kukaan heistä ei kirjoittanut tietoja ylös.
Maahan saapuu myös The Fallen, joka on siis se robotti jota näytettiin ihan alussa ja hän on myöskin Decepticonien todellinen johtaja. Seuraa Armageddonin alkua muistuttavaa talojen tuhoamista ja muuta kivaa.
Fallen ilmoittaa televisiossa haluavansa Samin tai koko planeetta tuhotaan.
Okei, tässä vaiheessa Decepticonit tuhoavat siis kaiken edessään olevan, joten tottakai juuri tässä vaiheessa Galloway lakkauttaa lopullisesti armeijan ja Autobotien liiton, ja klassiseen monsterielokuvien tiedemiesten tapaan sanoo diplomatian olevan ainoa keino armottomien hirviöiden pysäyttämiseksi. Paitsi ettei Galloway päädy hirviöiden ruokapöytään.
John Turturro saapuu esittämään Koomista Kevennystä, joka on suht' turhaa sillä tähän asti lähes kaikki tässä elokuvassa on pyrkinyt olemaan koomisia kevennyksiä.
Sam ja kumppanit lähtevät etsimään historian vanhimpia Transformereita ja päätyvät Allsparkin sirulla herättämään lentokoneeksi muuntuvan Decepticonin, Jetfiren, joka onkin aikoinaan Autobotien puolelle siirtynyt mukava heppu. Parrakas, seniili, piereskelevä, kävelykepin kanssa kulkeva Jetfire tuo jostain syystä mieleen Billy Connollyn.
Pikkuinen kauko-ohjattavaksi autoksi muuntuva robotti hässii Mikaelan jalkaa. Leo saa iskun kasseille.
Siirrymme Egyptiin, aavikolle ja Jetfire kertoo kuinka täällä jossain on piilossa laite jolla voidaan planeettoja tuhoamalla koostaa energiaa josta muodostuu Energonia. Alunperin robottien sääntönä oli ettei asutettua planeettaa saa tuhota oman rodun säilymisen vuoksi, mutta sitten tämä ilkeä Fallen päätti toimia toisin ja se johti tähän Decepticonien ja Autobotien väliseen sisällissotaan.
Nyt Sam kumppaneineen lähtee etsimään tätä energialaitetta ja Johtajuuden Matrixia, avainta jolla sen voi käynnistää. Ajatuksena on herättää sen voimalla Optimus Prime henkiin, sillä luonnollisestikin vain Primen sukuun kuuluva voi pysäyttää Fallenin.
Sam löytää Johtajuuden Matrixin, edellisosasta tutut kivat sotilaat tuovat paikalle Optimus Primen ruumiin ja eikös vaan heti kohta Decepticonit hyökkäävät. Constructiconeista muodostuva jättirobotti Devastator on tällä kertaa oikeammassa muodossa kuin edellisosassa. No, tällä kertaa se tosin muistuttaa hiukan Spawn-elokuvan paholaista, mutta on sentään perusajatukseltaan lähempänä oikeaa ja se riittää minulle.
Ihmissotilaat ovat edelleen mukana vain lentääkseen yläilmoihin räjähdysten tahtiin ja Devastator rikkoo pyramidia kivekset (ihan oikeasti) heiluen sillä pyramidin sisällä on se energiankeruulaite.
Sam loukkaantuu kuolettavasti räjähdyksessä, mutta ihan sillai pinnallisesti vain, jotta pääsee näkemään näyn Optimuksen esi-isistä jotka kertovat ettei Johtajuuden Matrixia voi löytää vaan se tulee ansaita. Sitten Sam voikin herätä ja palauttaa Optimuksen henkiin.
Fallen käynnistää tuomiopäivälaitteen ja Jetfire uhraa itsensä luovuttaen elinvoimansa Optimus Primelle. Optimuksesta tulee jonkinlainen lentokonerekka ja hän lentää tappelemaan Fallenin ja Megatronin kanssa.
Optimus Prime hakkaa Fallenin hengiltä, Megatron pakenee ja ei-niin-yllättäen Starscream pakenee myöskin.
Sankarit ovat voittaneet hidastetusti. Auringolaskuvalaistusta.

No niin, aloitetaan plussista joita tästäkin elokuvasta löytyy.
Toiminta on vauhdikasta ja efektit hienoja, jotka ovat tälläiselle elokuvalle tärkeitä sillä juonellisesti Transformersin edustaman genren elokuvat harvemmin vakuuttavat ja jos niin tekevät, niin se on vain mukava yllätys, mutta ei sitä ei uskalla ennakkoon odottaa.
Ääninäyttelykin on pääosin toimivaa ja etenkin Soundwave kuulostaa ihan sopivan karmivalta kiitos alkuperäisen Megatronin, Frank Welkerin ja jotenkin tuntuu että Welker olisi saattanut olla ensimmäisessä Transformersissa Megatronina jos hän olisi käyttänyt Soundwave-ääntään.

Valitettavasti ne plussat taitavatkin jäädä tuohon lyhyeen listaukseen.
Sinänsä Kaatuneiden Kosto on samanlainen kuin ensimmäinenkin elokuva, että tämä on vain efektitoimintaa jossa on ontto tarina ja huomaamattomat ihmishahmot, mutta siinä missä ensimmäinen osa oli hauskaa toimintaa, niin tämä ei ole vaikka nimenomaan huumoriin Kaatuneiden Kosto pyrkiikin toistuvasti. Mutta juuri tämä Kaatuneiden Koston pyrkimys määrällisesti liiallisen komedialliseen tyyliin on sen nolostuttavampia piirteitä. Toki ensimmäinenkin elokuva sisälsi huonoja vitsejä, mutta tämä elokuva tunkee lähes joka kohtaukseen sellaisia Stifler-vitsejä, että jos eivät tekijätiedot muuta väittäisi niin voisi vannoa Kaatuneiden Koston käsikirjoittajien olleen 10 vuotiaita räkänokkia, mutta ilmeisesti he ovatkin vanhempia räkänokkia. Harvahampaisia hörökorvaisia hillbillyrobotteja, robottikiveksiä, homokoiria pökkimässä, Turkkilaiselta merimieheltä kuulostava kiimabotti ja seniili robotti joka syyttää ongelmistaan äitiään. Ihan oikeasti, yksikään tuollainen vitsi ei ole hauska tässä yhteydessä ja elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin pituudesta kaksi tuntia on pelkästään tuollaista Beavis ja Buttheadismia. Se että joku on rakentanut ylipainoisia, tai tarkoituksella rampoja robotteja sopii Futuraman maailmaan, mutta ei Transformerseihin vaikka Michael Bay on näemmä toista mieltä.

Pierevä robotti?
Ei naurata.

Näyttelijät ovat parhaimmillaankin vain ok-tasoa, mutta toki myönnettäköön etteivät he tälläkään kertaa saa mitään järkevää tekemistä. Ihmisten pääasiallinen tehtävä tässä elokuvassa koostuu pakoon juoksemisesta ja jos kyseessä on nuori nainen, niin hän saa lisäksi venytellä norjaa vartaloaan ja jos kyseessä on aikuinen (eli yli 30 v) ihminen, niin hän saa jopa toimia kompuroivana vitsin kohteena.
Sinänsä näyttelijät ovat siis kukin elokuvan sisältöön nähden ihan kelpoja, mutta jälleen kerran ihmetyttää että mihin näin montaa roolinimettyä hahmoa tarvitaan, kun esimerkiksi Josh Duhamel on lopulta edelleenkin vain Kasvoton/Nimetön Sotilas # 1.
Lisäksi on jotenkin hölmöä että John Turturro esittää edellisestäkin osasta tuttua koomista kevennystä, mutta nyt mukaan tuodaan Ramon Rodriguezin Leo, joka on periaatteessa täsmälleen sama hahmo, nuorempi vain.

Hahmoista puheenollen, The Fallen ei ole laisinkaan yhtä toimiva pahishahmo kuin Megatron ja koska Megatron on Fallenin alainen, niin hänenkin hahmonsa muuntuu tähän elokuvaan pelottavasta johtajasta pokkuroivaksi nyhveröksi.
Kun tähän elokuvaan on kerran tuotu mukaan edellistä osaa suurempi määrä robotteja puolin ja toisin, niin kukaan heistä ei oikein kunnolla pääse esille ja jo osittain sen vuoksi Fallen ei vakuuta hahmona. Hän ei vain pääse esille osoittamaan kykyjään.
Robotit jäävät tällä kertaa yhtä persoonattomiksi kuin ihmiset ja valitettavasti parhaiten jäävät mieleen ne robotit joita ei haluaisi muistaa, kuten ne punaniskarobotit.
Lisäksi en ymmärrä että miksi Bumblebee ei osaa enää puhua. Edellisessä osassa todettiin, että hän kommunikoi radion kautta koska hänen äänitoimintonsa on rikki, mutta elokuvan lopussahan se oli taas kunnossa ja hän pystyi puhumaan. Mitä siis tapahtui?

Ensimmäisen elokuvan score on mielestäni yksi 2000-luvun hienoimpia ja militaristisen marssimusiikin lisäksi se osasi olla erittäin herkkää tunnelmointia, mutta tähän osaan Steve Jablonsky oli päättänyt hylätä onnistumisen elkeet ja toi tilalle särmätöntä meteliä jossa on hyvin vähän muistumia siitä mistä edellisessä osassa musiikissa piti.

Transformersin ensimmäinen ja tämä toinen osa ovat hyviä esimerkkejä siitä kuinka pelkästä efektitoiminnasta koostuvat elokuvat voivat olla samankaltaisesta sisällöstään huolimatta ja vuoksi sekä viihdyttäviä, että nolostuttavan huonoja. Ensimmäisen osan oltua Marsupilamin sanoin huba-hubaa, kun taas Kaatuneiden Kosto on muutamasta tyylikkäästä toimintaosuudestaan huolimatta puuduttavan tylsä.
Kaupallisesta menestyksestään huolimatta ei ole vaikea ymmärtää miksi Kaatuneiden Kosto oli viime vuoden haukutuimpia elokuvia, vaikka mielestäni G.I.Joe: Rise Of The Cobra vie siltikin voiton surkeudessa.

Ai niin, se millaisena Starscreamin ja Megatronin välejä kuvattiin oli veikeä muistutus lähdemateriaalista.

Tähdet: *
Transformers: Kaatuneiden Kosto
...NOIR

Transformers (2007)

Transformersit olivat penskana aivan järjettömän iso juttu. Aamuisin piti juosta tuijottamaan animaatiosarjaa jota esitettiin kaapelikanavalla (se oli joko Sky tai Super), sarjakuvia tuli selailtua kuin piru Raamattua ja robotteja tuli hankittua (vinguttua vanhemmilta) lelulaatikot täyteen, ja sitä oli ihastuksesta sekä kateudesta suurisilmäinen kun kaverin isä oli tuonut pojalleen Ruotsista Unicronin jossa oli äänitoiminto! Eihän se ääni toiminut kunnolla, mutta vautsivau siltikin.
Vaikka kuinka intoilin Transformerseista, niin en siltikään oikein koskaan tosissani unelmoinut oikeasta elokuvasta. Osaltaan haaveiden puuttumisesta vastasi jo tehty Transformers-animaatioelokuva ja osaltaan tieto siitä, että ei hitto vie siitä saataisi aikaiseksi tarpeeksi näyttävää elokuvaa.
Transformers on idealtaan yksinkertaisesti hyvät vastaan pahat, ja nämä hyvät ja pahat sattuvat olemaan robotteja jotka muuntuvat autoiksi ja lentokoneiksi. Ei siihen hirveästi syvällisyyttä kaipaisi, kunhan vain robotit ovat coolin näköisiä ja muodonmuutokset olisivat onnistuneesti toteutettuja. Ei sellaista pystyttäisi tekemään.

Jossain vaiheessa kuvaan astui Michael Bay ilmoittamaan tekevänsä Transformers-elokuvan.

Minä käytän Michael Bayta usein esimerkkinä puhuessani onttouttaan kumisevista elokuvista, joten Bay esiintyy minulle enemmän miinuksena kuin plussana. Mutta kun Bay kertoi tekevänsä elokuvan Transformerseista, ajattelin oikeasti valinnan olevan oikea. Bay ei varmastikaan tekisi elokuvasta liian syvällistä, mutta saisi sen näyttämään hyvältä. Ja näin kävikin.
Toki elokuvan tuottaja Steven Spielberg olisi ehkä osannut tehdä elokuvasta sekä nätin, että sisällöltään kiintoisan kuten on niin monasti aiemmin tehnyt hiukan samaan seikkailulliseen genreen kuuluvien elokuvien kanssa, mutta Spielberg olisi tehnyt elokuvasta mahdollisesti liiankin fiksun mitä en tosissani uskaltanut toivoa.
Siispä aina kun haukun Michael Bayta, mitä tulen tekemään vastaisuudessakin, niin muistan itsekin että pidin häntä oikeana valintana Transformersiin ennen elokuvan ilmestymistä ja sen jälkeenkin.

Heti elokuvan alkuun kuulemme Optimus Primen (Peter Cullen) äänen kertovan kuinka hänen planeettansa ja rotunsa syntyi erään energiakuution, Allsparkin kosketettua sitä. Tietenkään tässä vaiheessa katsojalle ei paljasteta äänessä olevan robotin, tai että mainittu planeetta on Cybertron, mutta animaatiosarjan ystävät tunnistavat Optimuksen äänen samantien. No kuitenkin, Optimus kertoo kuinka on olemassa tahoja jotka halusivat käyttää tuon kuution voimaa pahuuteen ja se johti sotaan ja se ei ole yhtään kivaa. Sitten kuutio pääsi katoamaan, mutta nyt oli saapunut tieto siitä kuinka kuutio olisi Maapallolla.
Siispä heti seuraavaksi näemme joukon joviaaleja sotilaita chillailemassa aavikkoleirillä, kun paikalle saapuu paha Transformer, eli Decepticon nimeltä Blackout joka pistää leirin matalaksi downloadaten samalla armeijan tiedostoja ja ihan taatusti elokuvia ja musiikkia. Vähitellen lisää Decepticoneja alkaa ilmaantumaan, kuten esimerkiksi Scorponok joka jatkaa sotilaiden kiusaamista.
Siirrymme muualle, lukioon jossa tapaamme eräänlaisen coolin nörtin, Sam Witwickyn (Shia LeBeouf) joka pitää esitelmää isoisoiso ja saattoi olla vielä kerran iso -isästään joka oli sekä tutkimusmatkailija että sittemmin pöpinä pidetty tutkimusmatkailija.
Samin isä ostaa pojalleen käytetyn auton ja tämä auto on hyvä Transformer, eli Autobot nimeltä Bumblebee. Alunperin Bumblebee oli kuplavolkkari, mutta nyttemmin tätä elokuvaa varten hänet on ylennetty urheiluautoksi. Bumblebee junaili itsensä tarkoituksella tilanteeseen jossa päätyisi Samin omistukseen.
Sam ihastuu koulun seksikkäimpään böönaan, vähäpukeiseen Mikaelaan (Megan Fox) ja tämän neidin rooli koostuu vatsalähikuvista, takapuolesta ja kaikesta muusta tärkeästä.
Ilmenee että Decepticonit etsivät armeijan tiedostoista informaatiota Jäämies-nimisestä projektista ja kas kummaa, Samin iso ja niin edelleen -isä oli saanut pöpin maineen juuri siksi että kertoi löytäneensä jäätiköltä jäätyneen jättiläisen. Nyt Decepticonit etsivät Witwickya internetistä ja päätyvät Samiin joka myy eBayssa (haha! Jestas kuinka ovela valinta) juuri tuon tutkimusmatkailijasukulaisen irtaimistoa, johon kuuluu myös silmälasit joiden pintaan on piirtynyt merkillinen kuvio. Sam tunnetaan eBayssa nimellä LadiesMan217, joten siispä LadiesMania Decepticonit etsivät.
Tässä vaiheessa Sam huomaa jotain outoa autossaan, mutta muut eivät yllättäen usko kun hän väittää autonsa olevan elossa.
Yhdysvaltojen hallitus reagoi Decepticonien hyökkäyksiin ja tietomurtoihin uskoen Pohjois-Korean olevan asialla, mutta eikös vaan ilman mitään loogisia todisteita nuori it-työläinen Maggie (Rachael Taylor) suurinpiirtein noin vain hatusta vetäisten paljastaa elävien koneiden hyökkäävän. No, kyllähän se tieto pikku hiljaa uppoaa myös Yhdysvaltojen hallituksen edustajien ymmärrykseen.
Samin kimppuun hyökkää poliisiautoksi naamioitunut Decepticon, Barricade, mutta onneksi Bumblebee pelastaa pojan. Niin ja luonnollisestikin Mikaela on päätynyt Samin ja Bumblebeen matkaan.
Taatusti 2000-luvun kauneimpiin elokuvasävellyksiin kuuluva Arrival To Earth alkaa soimaan ja onnen kyyneleet ilmaantuvat silmiini kun joukko Autoboteja saapuu maahan ja viimein näemme Optimus Primen. Olen lapsi jälleen.
Optimus kertoo Samille, että he tulivat estämään Megatronia (Hugo Weaving) löytämästä Allsparkia. Megatron on se jättiläinen jonka Samin sukulainen oli löytänyt ja samalla Megatron on siis se armeijan tiedostoista löynyt Jäämies-projekti. Näissä aiemmin mainituissa Samin myynnissä olevissa laseissa olevat kuviot ovat koordinaatit (joihin myöhemmin liittyy epäloogisuus, jonka aion sivuuttaa) Megatronin ja Allsparkin luokse.
Sitten siirrymme kokonaan komedian puolella kun Autobotit koettavat piileskellä ihmisiltä ja se aiheuttaa kommelluksia kuten koiranpissaa. Kuvaan astuvat myös Sektori 7:n supersalaiset MIBit joita johtaa Koominen Kevennys (John Turturro.) He ottavat Samin mukaansa, mutta Autobotit tulevat apuun ja Bumblebee virtsaa Turturron päälle.
Ei kuitenkaan kestä kauaa kun käy niin, että valtion edustajat saavat Samin, Mikaelan ja Bumblebeen vangittua.
Optimuksella on Samin lasit ja nyt Autobotit puntaroivat lähteäkö pelastamaan Bumblebeeta joka on omia, vaiko pelastaa Maapallo estämällä Decepticoneja saamasta Allsparkia.
Valtion supersalaiset agentit vievät Samin, Mikaelan ja jostain syystä aiemmin tavatut joviaalit sotilaat salaiseen maanalaiseen tukikohtaan jossa Megatronia pidetään syväjäässä. Ja täällä on myös Allspark, joten Optimus saapuisi kuitenkin samalla sekä Bumblebeen että Allsparkin luokse.
Decepticon Frenzy, joka alunperin oli kasetiksi muuntuva, on soluttautunut Sektori 7:lle kännykäksi naamioutuneena ja ilmoittaa tietenkin muille Maapallon Decepticoineille, että Megatron ja Allspark ovat täällä.
Bumblebee vapautetaan ja hän pienentää kesämökin kokoisen Allsparkin sopivan pieneksi jotta Sam voi kanniskella sitä.
Megatron sulaa ja pistää hyrskyn myrskyn.
Bumblebee mukanaan Sam, Mikaela ja kuutio ajavat karkuun. Decepticonit ja Autobotit tappelevat, ja jostain syystä Devastator on tankki.
Taloja tuhoutuu, autoja räjähtelee, lasia ja kiviä lentää. Megatronin toimet saavat Autobotit ja ihmiset häviön partaalle, mutta sitten paikalle ilmaantuu Optimus Prime ja musiikissa soi selvästi Terminator-teema ja ymmärtääkseni plagiointisyytehän siitä muodostui.
Sam kiipeää talon katolle kuutio ja Megatron seuranaan. Starscream seuraa tapahtumia sivusta ja Optimus pelastaa Samin.
Optimus ja Megatron aloittavat painiottelun. Optimusta hakataan kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa.
Optimus ehdottaa Samille, että tämän tulisi työntää Allspark Optimuksen rintaan jotta hän voisi uhrata itsensä tuhoamalla Allsparkin. Sam ymmärtää että Allsparkin voima on liikaa kenelle tahansa ja hän työntää kuution Megatroniin ja tottahan toki, Allsparkin energia ylikuormittaa ja sammuttaa Megatronin.
Hyvät ovat jälleen kerran voittaneet.
Autobotit jäävät Maahan suojelemaan ihmisiä tulevaisuuden uhilta ja Decepticonien ruumiit upotetaan mereen.
Starscream lentää karkuun.

Michael Bay osaa tehdä visuaalisesti nättiä toimintaa ja Transformers on täydellinen aihe Bayn käsiteltäväksi, sillä tähän ei tarvitse väkisin koettaa keksiä mitään ns. syvällistä sisältöä.
Tarina on rutiininomainen mustat vastaan valkoiset ja hahmot ovat vain lajityyppinsä käsikirjan perusteita.
Hyvät ovat todella hyviä joista jokainen on valmis uhraamaan itsensä suuren utopian vuoksi ja pahat ovat niin pahoja että edes omat pahat kaverit eivät saa tulla tielle.
Nuoret ja kauniit päähenkilöt ovat kaikessa parempia kuin hupsut ja hölmöt aikuiset. Jos on nähnyt vaikkapa Independence Dayn, tai minkä tahansa vastaavan elokuvan, niin tämän elokuvan hahmot ovat täysin samasta puusta veistettyjä. Mukaan on pistetty perinteiseen tapaan sivuosiin pari laatunäyttelijää jotka eivät kuitenkaan vie huomiota muilta.
Ennen kaikkea Transformers on efektipainotteinen toimintaelokuva ja siitä se on erinomainen esimerkki. Visuaalisesti tämä kaunis kuin sika pienenä ja jukranpujut kuinka aidon oloisiksi Transformersit on saatu tehtyä. Robotit ovat hienoja, muodonmuutokset onnistuneita ja hahmojen päivitykset hyväksyttäviä.

Hahmojen päivitykset hyväksyttäviä?
Okei, tämä on se asia jota kaikki fanit pelkäväät. Aina kun jostain kirjasta, sarjakuvasta, tai mistä tahasta tehdään elokuvaversio, niin fanit pelkäävät että jotain ryssitään ja pahasti. Sitä haluaa että esimerkiksi hahmot pysyvät tunnistettavina etenkin ulkonäöltään, mutta toisaalta haluaa niiden olevan myös muutakin kuin pelkkä kopio alkuperäisestä. Ainakin minä toivon elokuvantekijöiden ottavan pieniä vapauksia lähdemateriaalia käsitellessään, mutta minäkään en toivo että lopputulos muistuttaisi Halle Berryn Kissanaista. Transformers onnistuu mielestäni pääosin siirtämään vanhat tutut uuteen ympäristöön uusina hahmoina. Esimerkiksi minua ei haitannut Bumblebeen muutos Volkwagenista Camaroksi, eikä edes Megatronin hyvin näkyvä muutos alkuperäisestä valkoharmaakypäräpäästä mustanpuhuvaksi Cthulhuksi. Olisihan se nyt ollut aika hölmöä jos Megatron olisi ollut auton kokoinen pistooli kuten alunperin.
Ainoat näistä hahmopäivityksistä joista en pitänyt olivat Frenzy ja Devastator. Frenzy oli hölmön näköinen ja Devastator oli selkeä virhe. Oikeastihan Devastator ei ole tankki, vaan Constructiconeista koostuva jättirobotti, joten se ei ole yksi hahmo vaan useampi yhdessä. Bay on maininnut että tämä elokuvan tankki nimettiin Devastatoriksi koska se kuulosti sopivan uhkaavalta, mutta myöhemmin elokuvan tuottajat ovat sanoneet kyseessä olleen pelkkä moka ja jälkimmäistä on helppo uskoa sillä olisihan elokuvan tankille voinut keksiä vaikka minkä nimen sen sijaan että otti sen toiselta hahmolta.
Scorponok aiheutti kanssa hiukan ihmetystä, ei niinkään hahmon ulkonäön vuoksi, vaan kokonsa ja asemansa, mutta jätettäköön se nyt sivuun.

Mainitsin tuolla juonikuvauksen aikana erikseen Megatronin olevan Hugo Weaving ja Optimus Primen Peter Cullen. Jälkimmäinen oli myös animaatiosarjassa Optimuksen ääni, mutta Megatron oli Frank Welker. Vaikka Weavingilla on sopiva ääni, niin tieto Welkerin poissaolosta sai minut alunperin hieman varuilleni. Mutta samoin kuten Megatronin ulkonäön muutoksen kanssa, oli ilmeisen selkeää ettei Welkerin animaatioääni olisi sopinut tämän elokuvan Megatronille.
Peter Cullenin korvaaminen puolestaan olisi ollut varma virhe, sillä elokuvan Optimus on niin samanlainen kuin animaation, että Cullenin ääni oli ainoa sopiva.

Koska elokuvan hahmot ovat stereotyyppejä ja monet sellaisiksikin tyhjyyttään kaikuvia, niin näyttelijöiltä ei ihmeitä odota. Siispä tuo huomioon ottaen kukin tekee vain työtä käskettyä ja tekee sen ihan kelvollisesti. Hahmoja tosin on aivan liikaa. Hittoa tätä katsoessa välittää tuosta it-henkilöstä, tai tuosta sotilaasta, tai tuosta agentista ja sama tunne tulee mieleen monien hahmojen kohdalla. Ihan turhaan niin monille hahmoille on annettu soolotilaa, kun heillä ei kuitenkaan ole yhtikäs mitään annettavaa. Siispä bye bye Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Anthony Anderson, etc. Roolihahmoiksi olisi monen kohdalla riittänyt Sotilas # 1, Sotilas # 2, jne.
Päähahmoillakaan ei ole suuremmin sisältöä, joten sivuhahmoilla on sitäkin vähemmän. Eihän esimerkiksi Megan Foxkaan tee yhtikäs mitään muuta kuin venyttelee ja mutristaa huuliaan.

Elokuva myös sortuu aivan liian pitkäksi aikaa alapäähuumorin pää-äänenkannattajaksi ja siinä vaiheessa alkaa jääkaapilla vierailu.

Kuitenkin, jos tiedostaa sen ettei kyseessä ole järin fiksu elokuva ja että se sisältää kaikki tutut Baymaisuudet kuten se kiertävä kaukokuva helikopterista, ylidramaattiset hidastukset ja auringonlaskuvalaistus, niin kyseessä on kuitenkin hemmetin hienon näköinen efektiseikkailu jossa on myös erittäin hieno score kiitos Steve Jablonskyn. Joten arvostelen tämän puhtaana viihteenä ja lapsuuden nostalgian kiteytymänä, enkä niinkään tarinallisesti ylivertaisena superyksilönä.

Faneilla elokuvan Allspark-aihe herättänee mukavan muiston tarinasta johon tämä selvästikin idealtaan viittaa.
Alkuperäistarina tosin paljastaa elokuvan loppuratkaisun, mutta hei, siinä se tapahtui Starscreamille.

En tosin ymmärrä, että miksi robotit heittävät voltin joka kerta kun kokevat muodonmuutoksen.

Tähdet: ****
Transformers
...NOIR

Shriek If You Know What I Did Last Friday The 13th (2000)

Shriek ja niin edelleen on nimihirviöllisyytensä lisäksi se toinen vuoden 2000 Screamia parodioiva elokuva, toisen ollessa se pelottavan huono Scary Movie ja en edelleenkään ymmärrä että miksi hitossa Scary Movie oli hitti ja Shriek ei. Toki on myönnettävä että Shriek on huono elokuva ja ei olisi suinkaan ansainnut menestystä, mutta Scary Movien kakkapilvenpolttohuumorin rinnalla Shriekin nivus-potku-tööt-huumori on kuin vertailisi Blade Runneria Sirius 6B: Tuhon Planeettaan, näin liioitellusti (tai ei) sanottuna.
No mutta kuitenkin. Shriekin juoni on siis pitkälti sama kuin Screamin ja päälle on ripoteltu hyvin, hyvin... hyvin huonoja vitsejä, jotka typeryydessään alkavat jo oikeasti naurattamaan. Tietenkin nauruu raikaa läpi kivuliaiden kyyneleiden, mutta ottaen huomioon elokuvan vitsien lukumäärän lienee onnistumisprosentti tarpeeksi korkea modernille parodiaelokuvalle.
Jopa Shriekin aloitus, joka on siis toisinto Screamin Drew Barrymore-osuudesta sisältää viidessä minuutissa useamman hauskan nasevuuden kuin koko Scary Movie-sarja yhteensä. Esim. Nauroin, tai okei, vähintäänkin nyökkäsin hyväksyvästi alussa sille, että kun murhaaja kysyy ”Drewlta” pitääkö hän kauhuelokuvista, niin neiti kysyy tarkoittaako hän Spike Leen elokuvia.
Myönnän ettei se ole järin hauska, mutta väliäkö tuolla.

Siispä näin se alkaa. Tappaja soittaa yksinään olevalle neidille, tätä seuraa lauma puujalkavitsejä ja neiti juoksee ötökkälamppua päin aiheuttaen oman kuolemansa. Tappajan naamari on Jasonista muistuttava jääkiekkomaski joka tietenkin syttyy tuleen ja sulatessaan muistuttaa vanhaa tuttua Huutoa. Tämä Shriekin maski on muuten todella ruma väännös Screamin vastaavasta.
Siirrymme Bulimia high schooliin jonne saapuu uutena oppilaana Dawson (Harley Cross) ja tämä koulu on ihan tyypillinen paikka savukeautomaatteineen, alkoholia sisältävine juomalaitteineen ja kiimaisine oppilaineen.
Täällä Dawson tutustuu heti elokuvan Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä-ryhmään. Eli on urheilijapoika Slab (Simon Rex), poikatyttö Martina (Majandra Delfino), tumputtaja Boner (Danny Strong) ja bimbo Barbara (Julie Benz).
Koulussa kauhistellaan kuinka suosittu valkoinen nuori oli tullut tapetuksi, joten kuka tahansa voi olla seuraava uhri. Onneksi koulussa on vielä turvallista olla, mitä nyt Chucky kulkee teroitellen veitsiään, terroristit rakentavat pernaruttopommia, SWATit juoksevat pitkin rappusia, niin ja Huuto-naamioinen tappaja käy samaa koulua pitäen päällään edelleen tappajan univormuaan. Tämä jälkimmäinen on kieltämättä aika hauska seikka, että tappaja käy koulua tappounivormunsa päällään ja teurastaa oppilaita paikan päällä ilman että kukaan jaksaa edes huomioida hänen läsnäoloaan.
Paikalle saapuu myös isopovinen toimittaja Hagitha (Tiffani Thiessen) joka innostuu nähdessään Dawsonin, sillä aikoinaan Dawsonia oli epäilty murhasta ja Hagitha oli kirjoittanut tapauksesta lastenkirjan. Seuraamme siirtyy myös ostarikyttä Doughy (Tom Arnold), joten nyt koko Scream-joukkiomme on koossa.
Tässä vaiheessa on mainittava, että tämä elokuva jäi parhaiten mieleeni yllättäen Coolion roolin vuoksi, sillä tässä elokuvassa Coolio esittää koulun rehtoria joka on eräänlainen Prince-wannabe ja titteliltään Administrator Formerly Known As Principal. No hei, tuo oli mielestäni oikeasti oivaltava vitsi.
Dawson ihastuu Martinaan, mutta uskoo hänen olevan lesbo johtuen siitä että Martinan poikamaisuutta korostetaan jatkuvasti.
Martina, Slab ja muut saavat viestin tappajalta ja tässä viestissä mainitaan lyhyesti, että hän tietää mitä tapahtui viime kesänä. Tähän liittyen näemme kunkin näkemyksen mukaisen takauman tilanteesta jossa he ajoivat autolla kauriin päälle. Tai siis kauriiksi pukeutuneen ihmisen päälle. Onhan se melkein sama asia.
Dawson saa myös viestin ja ilmenee että hän oli se kauriiksi pukeutunut ihminen joka päälle muu joukko oli ajanut, ja täten olettavaa on että Dawson on edelleen hengissä.
Joukkiomme päättää pysytellä yhdessä uskoen että tällöin he ovat turvassa. Yhdessäolo ei kuitenkaan kuulu ryhmämme vahvuuksiin, sillä seuraavissa kohtauksissa näemme kunkin päähenkilön soolon jossa he vuorollaan kohtaavat tappajan, mutta pääsevät kukin pakoon. Vain jotta pääsemme siihen Screamin bilekohtaukseen jossa sitten voidaankin viimein tappaa sekä Boner, Slab että Barbara. Tosin tappajallamme ei juuri merkitystä näihin kuolemiin ole.
Dawson ja Martina jäävät kahdestaan kohtaamaan tappajan ja elokuvassa alkaa soimaan cover-versio Psychedelic Fursin mainiosta Pretty In Pinkistä, mutta mikään John Hughes-elokuva ei tämä ole.
Muutama törmäilykohtaus ja sitten naamio poistetaan. Sehän on Harding (Tom Arnold), Doughyn kaksoisserkku. Perinteisesti toinen kaksosista on aina se paha, joten tietenkin hänellä kuuluu olla sen osoituksena kynällä piirretyt viikset.
Hardingille ollaan valmiita antamaan teinipuukotukset anteeksi, mutta hups! Hagitha ampuu vahingossa Hardingin.
Selviää että Boner onkin hengissä, kuten myös Harding. No, jostain syystä Doughy ampuu Hardingin, jolle antoi juuri anteeksi suvun häpäisyn.
Dawson ja Martina ovat pari.
Ai niin, tappaja on taas hengissä.
Lopputekstien jälkeen näemme vielä ”missä he ovat nyt”-osuuden ja siitä opimme että lääkäreiden mukaan Slab tulee pysymään kuolleena vielä pitkän aikaa, kuinka tappaja pitää nykyään donitsikauppaa ja kuinka Bulimia high schoolissa on tappajan paikan perinyt entistä tehokkaampi tappaja. Lisäksi saamme huomata että elokuvan paras vitsi on vihoviimeinen ruututeksti ”he'll be back, the end.”

Mitäköhän minä uskaltaisin sanoa Shriekistä niin, ettei se kuulostaisi liian kehuvalta, sillä mikään komediaklassikko tämä ei todellakaan ole.
Näyttelijöillä ei ole minkäänlaista ajoituksentuntemusta, vitsit ovat pääosin ennustettavia ja huonoja, parodioinnin kohteet ovat Screamin ja Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä-oksetuksen ohella liiankin tyypillisiä valintoja (Dawson's Creek, Grease, Baywatch, Child's Play, etc.)
Jotkut vitsit eivät ole vain kliseisiä, mutta jo alkuperäisessä esityksessäänkin vanhentuneita. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa tappaja jahtaa Martinaa ja kohtaus muuttuu hidastetuksi juoksukilpailuksi jossa todellakin joku on pitänyt hyvänä ideana, että taustamusiikin pitää muistuttaa Vangeliksen Chariots Of Firea.

Plussana elokuvassa on niin suuri vitsitiheys, että se tarjoaa jo määrällään myös onnistumisia. Toki voidaan todeta, että määrä ei korvaa laatua, eikä se niin teekään, mutta jos sen avulla saadaan tälläiseen elokuvaan edes muutama onnistuminen niin olen valmis antamaan sen tällä kertaa anteeksi. Etenkin kun vertailu Scary Movien huumorintajuttomuuteen on väistämätön ja sen rinnalla tämä aiheuttaa non stop naurua. Ei.

Onnistumia Shriekissä ovat muutamat irtovitsit kuten se, että tappajan ajokortissa lukee nimenä The Killer (hei! minusta se oli hauska huomio) ja Christine: Tappaja-auton parodiointi. Tuo jälkimmäinen ei ollut järin hauska kohtaus, mutta on parodioinnin kohteena mielestäni jotenkin yllättävä. Christinen luulisi olevan helppo valinta parodioihin, mutta ainakaan minä en tällä hetkellä saa mieleen sen olleen juurikaan tälläisten elokuvien vitsien kohteena.
Lisäksi suurena plussana tälle elokuvalle on sen ironinen suhtautuminen itseensä, parodiansa kohteeseen ja parodiaelokuvagenreen. Shriekissä on se Screamin Jamie Kennedy-osuus jossa hän kertoo kauhuelokuvasäännöistä ja miten tulisi toimia oikeassa tilanteessa. Shriekissä bileporukka katselee Halloweenin sijaan Hei Me Lennetään-elokuvaa ja Martinan puheessa puhutaan tuon elokuvan edustaman lajityypin säännöistä ja samalla mainitaan kuinka huono ja ilmiselvä vitsi on nimetä elokuvan päähenkilö Dawsoniksi ja kuinka monet Shriekin tapahtumat ovat heikkoja ja väkinäisiä vitsejä itseään paremmista lähteistä. Kohtaus on kirjoitukseltaan aika pinnallinen ja muutoinkin heikko, mutta se osoittaa mielestäni hyvin sen kuinka Shriekin tekijät ovat itsekin edes jotenkin ymmärtäneet kuinka vaikeaa on tehdä tämän genren elokuvaa, etenkin kun lähtemateriaalina on elokuva joka sisältää itseironista huumoria ja kuinka Shriekin edustamassa lajityypissä on niin monta loistoteosta joihin tätäkin verrataan.

Ei niinkään hauskana huomiona, mutta huomiona kuitenkin mainittakoon että Slabia esittänyt Simon Rex teki ilmeisesti johonkin vaikutuksen (vaikka en tajua miten), sillä hän pääsi myöhemmin mukaan Scary Movie kolmoseen ja neloseen.

Shriek menee selkeästikin sinne guilty pleasures-osastolle, mutta sinne sopiikin varsin mainiosti.

Tähdet: **
Shriek If You Know What I Did Last Friday The 13th
...NOIR

Cool As Ice (1991)

Minä muistan kuinka Vanilla Ice valloitti maailman yhdellä Queenia sämpläävällä biisillään, Ice Ice Babylla ja kuinka jo tuolloin oli vaikea ottaa vakavissaan sekä kappaletta että sen esittäjää. Onhan se kieltämättä tarttuva biisi, mutta niin selkeästi jo syntyhetkellään yhden hitin ihme-kategoriaan kuuluvaa tavaraa että sinne vaan Edelweissin, Sin With Sebastianin ja muiden seuraksi.
Mutta kuitenkin, Ice Ice Baby ja sen sisältävä levy, To The Extreme olivat suuria myyntimenestyksiä ja kohta Vanilla Ice oli joka puolella ns. ensimmäisenä valkoisena räppärinä kauan ennen Eminemiä. Vaikka eihän se pitänyt laisinkaan paikkaansa ettäkö Vanilla Ice olisi ollut ensimmäinen valkoinen räppäri, mutta hän taisi olla ensimmäinen todella iso nimi valkoisessa räpissä, johon emme nyt laske mukaan oikeasti hyviä Beastie Boysia tai House Of Painia koska ajattelemme nyt sooloartisteja emmekä yhtyeitä. Oikeastaan kun asiaa ajattelee nyt, niin eipä sitä suuremmin tule vieläkään pahemmin mieleen valkoihoisia hittiräppäreitä, jos rajaamme ajattelun amerikkaan. Sillä eihän esimerkiksi Suomessa juuri muita olekaan kuin maidonvalkeita räppäreitä, joista heistäkin ainoastaan Jufo 3 on ainoa siedettävä sillä hän ja Raptori sentään ovat rehellisesti huvittavia.
Nyt kuitenkin eksymme aiheesta ja palatkaamme Vanilla Iceen.
Siispä Ice Ice Baby toi tietoisuumme Vanilla Icen ja kohta saimme lukea kuinka hän on Madonnan uusi seksuaalinen valloitus (joka aiheuttaa aitoa kateutta), näimme kuinka hän kävi nolaamassa itsensä Turtles kakkosessa, huomasimme ettei edes Arsenio Hall osannut peitellä häpeäänsä Vanilla Icen esittäessä niin gangstaa että Cop Killeritkin jäävät toiseksi. Sitten Vanilla Ice katosi kuten yhden hitin ihmeen kuuluukin.
Ilmeisesti herra on edelleen jonkinasteinen muusikko, mutta enemmän kallellaan jo aikansa eläneeseen nu metalliin ja taisipa herra käväistä jossain reality-ohjelmassa kiroamassa vanhaa nolostuttavaa mainettaan. On kyllä myönnettävä että Vanilla Icen post Ice Ice Baby-urasta vain vierailu Bloodhound Gangin levyllä on ainoa joka jäi edes jotenkin kunnolla mieleeni, vaikka ei sekään mikään historiallinen hetki ole.

Ai niin, tekihän Vanilla Ice uransa huipulla myös oman elokuvansa, Cool As Icen jonka kohdalla muistini alkaakin lyömään hieman tyhjää. Elokuva toki ilmaantui maailmaan Vanilla Icen ollessa iso tähti, mutta en muista kenenkään nähneen elokuvaa tuolloin.
Kun näkee itse elokuvan niin ymmärtää että moni on varmaan tietoisesti unohtanut nähneensä sen.

Klassista. Taustalla on iso tuuletin joka siivilöi sumuista valoa.
Johnny (Vanilla Ice) vetää keikkaa jossain hämärässä varastossa jossa yleisöllä on runsaasti tilaa breikata tanssilattialla ja mikäs siinä sillä vaaraa toisiinsa törmäilystä ei ole kun yleisöä näyttää olevan sellainen kymmenkunta henkilöä. Ei taida keikkailu lyödä leiville tällä tavalla.
Johnnyn hiukset ovat leikattu ihmeelliseksi palapelikuvioksi, mutta onneksi hänellä on lippis jossa on aikansa muotiin kuuluva naurettava metallilevy edessä. Johnny on kapinallinen joka ajaa moottoripyörällä ja kaikki nahkatakkiset tytöt ovat kuin House Of Wax hänen edessään, eli silkkaa sulaa vahaa.
Johnny ajelee moottoripyörällä maaseudulla ja vieressä ratsastaa hidastetusti Kathy (Kristin Minter), he tulevat olemaan tämän elokuvan pari ja hetkinen, eikös tämä kohtaus ollut Top Gunissa? No, Johnny hyppää moottoripyörällä ja säikäyttää Kathyn joka sitten lyö Johnnya. Tosirakkautta.
Johnny saapuu bändeineen small town juu-es-eihin jossa partiopojat ja muut ovat ihan huuli pyöreinä kun värikkäästi pukeutuneet Wild Onit saapuvat Brandoa imitoiden paikalle. Yksi moottoripyöristä on rikki, joten siinä elokuvan motiivi jättää tämä Hurja Joukko (good grief näitä popkulttuurivertauksia) ns. maaseudulle. Emme välitä Johnnyn yhtyejäsenistä sillä he he ovat mukana vain ollakseen taustalla ja ilman rasismin häivääkään mainitsen että he ovat mukana myös tuodakseen Johnnylle/Vanilla Icelle uskottavuutta räp-piireissä sillä he ovat kukin tummaihoisia.
Toisaalla Kathy kinastelee poikaystävänsä Nickin (John Newton) kanssa, sillä näemmä Kathy olisi lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle joka erottaisi tämän pariskunnan joilla ei näytä oleman minkäänlaista kipinää välillään. Johnny tanssii.
Kathylla on päällisin puolin täydellinen perhe ja syystä josta emme välitä Kathy on tv-haastattelussa ja taustalla näkyy myös hänen isänsä Gordon (Michael Gross). Ohjelman näkee myös luihu gangsteri joka tunnistaa Gordonin ja tässä vaiheessa päättelemme hänellä olevan salainen menneisyys History Of Violence-tapaan. Tämä luihu gangsteri, Clarke (Jack McGee) lähtee kollegansa luihun gangsteri nro. kakkosen Morriseyn (S.A. Griffin) kanssa tapaamaan Gordonia, jonka he tuntevat nimellä Jimmy ja vaativat tätä maksamaan velkansa 500 000 dollaria heille tai tapahtuu tuhmuuksia.
Muualla Johnny käy paikallisella klubilla seuraamassa kun jokin autotallibändi raiskaa Sly Stonen biisiä. Johnny keskeyttää autotallibändin toimet ja raiskaa itse samaisen biisin ja yleisö on shokissa.
Saamme lisää todisteita siitä ettei Kathy rakasta Nickia kun Nick käyttäytyy omistavasti ja haluaa dokata ja ajaa autoa. Ai jaa, jossain vaiheessa Johnny oli löytänyt Kathyn muistikirjan jonka neiti haluaa takaisin. En tiedä missä vaiheessa tämä muistikirjan löytyminen tapahtui, mutta eipä se juuri saa minua kelaamaan elokuvaa takaisin.
Kathy lähtee kävelemään kotiinsa, pimeässä, keskellä tietä. Hei, se ei ole turvallista! Clarke ja Morrisey seuraavat Kathya, mutta onneksi Johnny saapuu paikalle moottoripyörällään ja vie Kathyn turvaan. Johnny ylikäyttää sanaa jou.
Gordon ei arvosta Kathyn ystävyyttä Johnnyyn, sillä Johnny on rebel ja on täten siis selkeästi haitaksi nuoren kiltin tytön idyllille.
Nick punaniskakavereineen rikkoo Johnnyn bändikumppanien moottoripyöriä, joten Johnny mätkii Nickin ystävineen horisontaaliseen asentoon.
Kathy ja Johnny käyvät hidastelemassa viljapelloilla, suihkuttelemassa toisiaan, esittelemässä tanssiliikkeitä ja oletamme katsovamme musiikkivideota jollaisia elokuva tuntuu olevan täynnä. Gordon kiukuttelee Johnnylle koska olettaa hänen olevan Clarken ja Morriseyn apuri.
Gordon kertoo historiastaan Kathylle. Kuinka hänen oikea nimensä on Jimmy ja kuinka hän muinoin oli rehellinen kyttä joka ei kollegojensa tavoin suostunut ottamaan lahjuksia, vaan ryhtyi Serpicoksi ja sen saurauksena joutui aloittamaan uuden elämän muualla uuden henkilöllisyyden turvin. Clarke ei usko Gordonin olleen rehellinen kyttä, vaan pimittäneen 500 000 dollaria ja ne hän haluaa jostain syystä itselleen. Eihän Gordonilla sellaisia rahoja ole, sillä enkös minä juuri äsken sanonut hänen olleen rehellinen kyttä. No, Gordon saa kuitenkin Kathyn uskomaan ettei Johnnyn kanssa kannata viettää aikaa, kun Johnny saattaa olla Clarken apulainen.
Johnny lähtee kiukuissaan ajelemaan moottoripyörällään lähikuvissa, kaukokuvissa ja jälleen tilanne vaikuttaa musiikkivideolta.
Mitä hittoa? Seuraavaksi Johnnya kuvataan erinäisissä asennoissa murjottamassa sohvalla ja tilanne vaikuttaa toiselta musiikkivideolta.
Mitä hittoa numero 2. Johnnyn bändikumppanit tanssivat kaduilla ja tilanne vaikuttaa taas uudelta musiikkivideolta. Ei tämä ole elokuva, tämä on videokokoelma.
Jostain syystä Johnnylla on vaikeuksia avata portteja, sillä joka ainoa kerta hän hyppii aidan ylitse sen sijaan että kääntäisi kahvaa.
Clarke ja Morrisey kaappaavat Kathyn pikkuveljen.
Kathya kuvataan surullisena. Suruissaan on myös Johnny joka on aikeissa lähteä pois kaupungista.
Johnny käy kuitenkin ennen lähtöään tapaamassa Kathya, mutta Gordon on tiellä murjottamassa. Johnny antaa Gordonille kirjekuoren jonka sillä on kasetti jossa Kathyn pikkuveli tiedottaa olevansa vankina, joten nyt Gordon on vakuuttunut Johnny olevan pahis. Hetkinen? Me katsojat tiedämme Johnnyn olevan syytön ja ettei hänellä ollut tietoa kuoren sisältävän lunnasvaatimuksen, mutta mistä Johnny sai sen kuoren? Ei ihmekään että Gordon ajattelee Johnnyn olevan ilkimys.
Jostain kumman syystä Kathy ei usko Johnnyn oleman tuhmuri ja vie kasetin hänelle. Öö, okei. Ja get this, Johnny kuuntelee kasetin ja kuulee siellä taustalla rakennustyömaan ääniä joiden avulla tietää missä Kathyn pikkuveljeä pidetään vankina. Öö, okei.
Johnny käy kurmoottamassa Clarkea ja Morriseyta ja Kathyn pikkuveli on pelastettu. Nyt Gordonkin ymmärtää pipopäisen Johnnyn olevan ihan okei ja kättelee häntä. Ota tyttäreni.
Kathy päättää lähteä Johnnyn mukaan, mutta sitä ennen Nick käy sanomassa että hänellä on auto.
Johnny hyppää moottoripyörällä.
Loppuun vielä uusinta elokuvan alun varastokeikasta, mutta hieman suuremmalla yleisöllä.
Ja jos siinä ei ollut vielä tarpeeksi, niin lopputekstien jälkeen tulee pikainen välähdys siitä kuinka Johnny näyttää rauhanmerkkiä.

Voi Luoja että oli huono elokuva.

Vanilla Icen kunniaksi on kyllä todettava ettei elokuva ollut huono ainoastaan hänen vuokseen. Juonessa on uskomattomia aukkoja ja välillä tuntuu kuin tarinankuljetuksen sijaan tärkeämpää olisi ollut saada aikaiseksi näitä mainitsemiani musiikkivideo-osuuksia jotka eivät anna tarinalle muuta sisältöä kuin osoittavat painokkaasti millaista tunnetilaa kuvassa oleva henkilö kokee juuri silloin. Ongelmana on vain se, että jokainen biisi kuulostaa samalta, joten vaikka kuvassa ollaan iloisia tai suruisia, niin katsoja on vain hämmentynyt. Nämä musiikkivideot aiheuttavat myös sen, että vaikuttaa kuin niiden vuoksi olisi elokuvasta leikattu pois kohtauksia jotka selittävät mistä esimerkiksi Johnny sai sen kirjekuoren, tms. (Tai sitten en vain jaksanut seurata elokuvaa kyllin tarmokkaasti.)

Perustarina ei ole monimutkainen: Pikkukaupunkiin saapuu ns. erikoinen tyyppi joka iskee silmänsä viattomaan tyttöön. Isä vastustaa, mutta lopussa ymmärtää olleensa väärässä. Mausteeksi pari rikollista ja mustasukkainen ex-poikaystävä.
Mutta tässä on aivan liikaa hyödynnetty sitä vanhaa tuttua Elvis-ilmiötä jossa koko ajan viitataan päähenkilön imagoon, eikä itse elokuvahahmoon. Siispä koko Cool As Ice on vain noin 90 minuuttinen Vanilla Ice-promo.

Näyttelijät ovat umpisurkeita, mutta kukaan ei tosin tunnu yrittävänkään mitään sen enempää kuin selviytyä elävänä lopputeksteihin saakka. Yleensä niin veikeä Michael Grosskaan ei nosta elokuvan tasoa, ollessaan muiden tavoin hyvin väsyneen oloinen.
Vanilla Icen kohdalla on ymmärrettävää ettei hän ole hyvä näyttelijä ja parhaimmillaan hän onkin elokuvan musiikkivideo-osuuksissa esittelemässä tanssiliikkeitään, sillä MC Hammerin tavoin kyseessä on aika notkea kaveri.
En väitä olevani mikään räpin (tai rapin, kummin päin haluattekaan) asiantuntija, mutta minäkin tiedän että tämän elokuvan tekijät ovat selkeästikin hiphop-kulttuurin ulkopuolisia ihmisiä. Minkä huomaa siitä että elokuvan dialogi, puvustus ja kaikki muu ovat ylikorostuneen kliseisiä ja tätä elokuvaa katsoessa on todella vaikeaa pitää pokka. Jos 80-lukua pidetään muodin suhteen historian katastrofaalisimpana, niin ei tarvitse kuin katsoa tämä elokuva ja todeta että kyllä ne pianokravatit ja käärityt takin hihat ovat vaatetuksen Kummisetiä verrattuna Cool As Icen Mitäs Me Spartalaisiin.
Ja jos paatuneinkaan pintahiphoppari ei repeä kahtia kuunnellessaan tämän elokuvan dialogia, niin sitten on jotain pahasti vialla.
"Yeah, whackhead tried to play baseball with my homeboy's bike!"
"Drop that zero and get with the hero!"
"Hey-yo, wassup ma'am?"
"Chillin' wit Kat. You know, that chick who drives the horse."

Niin ja rakastan tätä elokuvan puffitekstiä, joka etenkin englanniksi on mainion ristiriitaisen hupsu:
"When a girl has a heart of stone, there's only one way to melt it. Just add Ice."

Cool As Ice sisältää uskomattoman huonoa dialogia, uskomattoman huonoa näyttelemistä, uskomattoman huonoa musiikkia, uskomattoman huonosti kuljetettua tarinointia.
Mutta...
Se on ihan helvetin hauska juuri edellä mainituista syistä.

Tähdet: ~
Cool As Ice
...NOIR

Ei Koskaan Tiistai (Never On Tuesday, 1988)

Tämä elokuva maksoi kirpputorilla 0,30 euroa.

Halpa hinta ei kuitenkaan ollut ainoa syy ajatella, että kyllä tämänkin varmaan jaksaa katsoa läpi. Onhan tässä sentään houkuttimena Babylon 5:n ihanainen Ivanova, eli Claudia Christian.
Tosin myönnettäköön ettei Claudia Christian ole koskaan juuri näyttelijälahjoillaan minua ihastuttanut, vaikkakaan ei ole myöskään päinvastaista tunnetilaa aikaansaanut, kunhan on vain ookkei.
Niin ja näyttääpä Ei Koskaan Tiistaissa olevan myöskin Peter Berg, joka kuten kaikki tietävät on se tähti joka esiintyi yhdessä 21 Jump Streetin jaksossa.

Matt (Andrew Lauer) ja Eddie (Peter Berg) ovat kaksi nuorukaista joiden elämään kuuluu olennaisena osana toistensa kampausten sekoittaminen (ihan oikeasti) ja tyttöjen katselu. Matt on heistä se nörtimpi koska hänellä SILMÄLASIT! ja Eddie on se näennäisesti coolimpi, vaikkakaan en tiedä miksi.
Pojat päättävät lähteä Californiaan, tuohon maidon ja hunajan kyllästämään paratiisiin, sillä siellä tytöt ovat kuulemma kiimaisempia kuin missään muualla.
Keskellä minkä-lie-autiomaan autiuutta he ajavat kolarin New Yorkiin töihin matkalla olevan Tuesdayn (Claudia Christian) kanssa ja ihastuvat tähän superbeibiin alta aikayksikön. Mistäkö tietää sanaleikillisen Tuesdayn olevan superbeibi? No kun hän nousee autosta niin kamera nuolee hänen sääriään ja joku on päättänyt Jerry Lee Lewisin Great Balls On Firen olevan juuri sopiva kappale korostamaan tilannetta. Okei, Tuesday on tosi kuuma samaan tapaan kuin Kelly LeBrock oli Weird Sciencessa.
Tuesday koettaa selittää pojille, että lähimmässä kaupungissa he voisivat yhdessä selvittää vakuutustiedot, mutta poikien ajatukset harhailevat Tuesdayn rinnuksilla (ts. tisseillä) ja säärillä. On kuitenkin hankala ajaa autolla, kummallakaan, lähimpään kaupunkiin tai muuallekaan, kun moottorit sanovat kaputt.
Paikalle ajaa tekonenäinen Nicolas Cage tarjoamaan apua, mutta pojat ajavat hus sika metsään, sillä he koettavat pätevöityä osoittamalla että he voivat korjata autot ja Tuesday kommentoi ennustettavan ironiseen tapaan, että miksi miehet haluavat aina pelastaa neidot pulasta peniksillään ja kyvyillä korjata autoja, kun kumpikin loistaa poissaolollaan. Tuulikone käy ja Tuesday levittelee reisiään kuin ne olisivat toisiaan hylkivät magneettiset navat, ja tällä tavoin hän siis osoittaa ettei ole vain pelkkä seksisymboli.
Tuesday viekottelee poikia ja sanoo sitten olevansa lesbo, ihan vain jotta väärinkäsityksiä ei syntyisi. Eddie on sitä mieltä ettei Tuesday ole vain tavannut sitä oikeaa miestä ja poika uppoutuukin päiväuneen jossa hengailee vetisessä tilassa bikinisen Tuesdayn kanssa ja kielikosketus alkakoon.
Fantasiaosuuden jälkeen voimmekin katsella kuinka kolmikkomme istuskelee erämaatien reunalla, odottelemassa mahdollisia ohikulkijoita ja kohta sieltä tuleekin kiertävä hammasharjakauppias Larry Lupin (aina yhtä ärsyttävä Gilbert Gottfried) joka ei ota kolmikkoamme kyytiin koska he eivät osta hammasharjoja.
Sitten onkin Mattin vuoro unelmoida Tuesdaysta ja hän pojista kiltimpänä näkee unta kivasta mukavasta hääyöstä jossa Tuesday kantaa Mattia.
Välillä sitten naureskellaan, riidellään, ystävystytään ja muuta sellaista perinteistä.
Nuotiotulen äärellä keskustellaan seksikokemuksista, liioitellen.
Eddie fantasioi Tuesdaysta.
Ja en tiedä missä tämä elokuva on kuvattu, mutta tämä erämaatie näyttää kovasti samalta paikalta kuin ensimmäisen Terminatorin lopussa oleva tie joka johtaa myrskyn silmään.
Lisää fantasioita ja jostain syystä Mattin unelmissa Tuesday kantaa taas Mattia. No okei, tämä on aika häijy fantasia sillä Matt näkee unta kuinka bylsii Tuesdayta ja sängyn ympärillä tanssii pikkutyttöballerinoja. Tämähän alkaa muuttumaan Living In Oblivioniksi.
Paljastuu että Eddie on neitsyt ja sitten voidaankin keskustella siitä kuinka mies on mies vaikka ei olekaan harrastanut seksiä ja Eddie ymmärtää ettei hänen tarvitse olla niin kukkona tunkiolla.
Paikalle saapuu nahkatakkinen, arpinaamainen Charlie Sheen ja ryöstää kolmikkomme.
Charlie Sheenin poistuttua paikalta seuraamme siirtyy moottoripyöräpoliisia esittävä Judd Nelson käyttäytymään kuin Eric Cartman. Ei huolta, Nelson ei ole tippaakaan hauska huvittavaksi tarkoitetussa roolissaan. Nelson sanoo lähettävänsä apua ja poistuu paikalta.
Seksifantasia.
Kolmikon avuksi saapuvat kaksi junttimekaanikkoa, joista toinen on Emilio Estevez ja toinen Cary Elwes.
Kolmikko pääsee jatkamaan matkaansa alkuperäisiin kohteisiinsa, mikä tarkoittaa eroa joka surettaa itse kutakin.

Heti ensimmäiseksi on sanottava, että onpas tähän elokuvaan on saatu monta juuri läpimurtonsa tehnyttä nuorta näyttelijätähteä cameorooleihin ja toiseksi on todettava ettei ketään heistä olisi tarvittu tähän elokuvaan. Jokainen näistä cameoista, oli se sitten Estevezin tai Cagen on tehty ylikorostuneen hupsuksi niin esiintymisellään kuin ulkoisilta puitteiltaankin, että ne erottuvat aivan liiikaa. Ja kun yksikään cameoista ei ole muuta kuin vitsi, niin ei niistä jaksa suuremmin innostua, etenkään kun ne eivät ole hauskoja vitsejä.

Ei Koskaan Tiistai ei ole kovinkaan hyvä elokuva, mutta kyllä se kuitenkin sen lähes puolen euron hintansa väärti oli. Toki tarina on puuduttavan tylsä sisältäen ne liiankin tutut opetukset siitä kuinka seksipommiin tutustuminen osoittaa, että hän on ihminen jolla on aivot ja ajatuksia. Kuinka neitsyyttä ei tarvitse hävetä. Kuinka sitä ja kuinka tätä.
Dialogi on kömpelöä.
Näytteleminen parhaimmillaankin siedettävää ja etenkin miespääosakaksikosta huomaa välillä nolostuttavankin selvästi heidän olevan elokuvauransa alussa, sillä sen verran epävarman oloisia he olivat.
Musiikkivalinnatkin ovat kuin kuuron shuffletoiminnon aivoituksia.

Vastaavasti elokuvassa on seikkoja joista pidin. Oli esimerkiksi hauskaa kuinka elokuva antaa heti ensiminuuteillaan ymmärtää olevansa tyypillinen kasaritissikomedia ja vaikka paljasta pintaa esitelläänkin elokuvan aikana, niin Christianin kuin Bergin osalta, niin elokuva oli kuitenkin huomattavasti enemmän sydämellinen draama kuin mitä katsojan annettiin ensin luulla.
Pidin myös elokuvan tapahtumapaikasta. Oli mukavaa kuinka kolmikkomme oli tavallaan haaksirikkoutunut alueelle, jossa olisi kuitenkin mahdollisuus pelastukseen minä hetkenä hyvänsä.
Suuri plussa oli myös jatkuvat fantasiat, jotka itsessään olivat typeriä, mutta niissä kamera oli ymmärrettävästi kuin kieli kulkemassa pitkin Claudia Christiania. Mikä sinänsä oli huvittavaa, että elokuvassa annetaan opetuksena se ettei Christianin esittämä hahmo ole pelkkä seksiobjekti, mutta kaikki ne poseeraukset sun muut viestivät aivan muuta.

Alle euron hintaisena tämä elokuva antaa rahoille vastinetta, mutta en kehoittaisi maksamaan yhtään enempää.

Niin ja onpas tällä elokuvalla ruma kansi. Tulee ihan mieleen joku SinäMinä-lehti. Ja mitä hittoa nuo raidat ovat olevinaan.

Tähdet: **
Ei Koskaan Tiistai
...NOIR

District 9 (2009)

Vau!

Siis vau!

Hetkinen...

Vau!

Parikymmentä vuotta sitten Johannesburgin yläpuolelle ilmaantui avaruusalus. Se vain leijui kaupungin yläpuolella ilman kontaktia ihmisiin, joten viranomaiset päättivät tunkeutua alukseen väkisin. Sisältä löytyi suuri joukko aliravittuja avaruusolentoja jotka ovat kuin eräänlaisia kuihtuneita Dr. Zoidbergeja ja tuovat myös jokseekin mieleen Mimic-elokuvien jättitorakat.
Avaruusolennoille rakennetaan aidattu peltihökkelikylä Alue 9 ja näiden siirtolaisten asioita varten valtio kehittää sosiaaliviranomaisjärjestön MNU:n (Multi National United), joka samalla on militaristinen järjestö.
Avaruusolennot, tai Rapumiehet kuten ihmiset heitä kutsuvat jäävät pitkälti oman onnensa nojaan ja sopeutuminen ihmisten kanssa yhteiseloon jää olemattomaksi. Tämä johtaa köyhyyteen, eristyneisyyteen ja agressiiviseen käyttäytymiseen, jotka puolestaan vain kasvattavat jo alusta asti selväksi tullutta rotusortoa ja -erottelua.
Nyt vuonna 2010 Johannesburgin poliitikkokatras päättää siistiä kaupunkinsa imagoa ja siihen kuuluu olennaisimpana osana Alue 9-slummin siirto pois kaupungin läheisyydestä. Siispä virallisuuden vuoksi Alue 9:n asukkaille toimitetaan häätöilmoitukset, mutta minkäänlaista valitusmahdollisuutta ei anneta. MNU:lle työskentelevä konttorirotta Wikus Van De Merwe (Shartlo Copley) lähtee armeijan avustuksella toimittamaan häätöilmoituksia, kun jo valmiiksi jännittyneessä ilmapiirissä sattuu jotain jonka seurauksena Wikus saa kasvoilleen erään Rapumiehen kehittämää nestettä.
Neste on kemikaaliyhdistelmä joka aloittaa Wikusissa geneettisen muunnoksen yhdistämällä Rapumiesten DNA:n ihmisten vastaavaan, joten Wikus alkaa muuntumaan Rapumieheksi.
Samaan aikaan myös asetehtaana toimiva MNU on koettanut löytää keinoa hyödyntää Rapumiehiltä takavarikoimaansa aseteknologiaa, joka kuinka ollakaan aseet ovat Judge Dreddin Lawgiverin tavoin DNA-tunnisteisia ja täten toimivat vain oikean henkilön/rodun käsitellessä niitä. Nyt MNU näkee Wikusin muodonmuutoksessa tavan saada Rapumiesten aseet käyttöön, joten Wikusista tulee koe-eläin jonka kohtalona on päätyä vivisektioon.
Wikus pääsee kuitenkin pakenemaan valtion leikkuuintoisten tohtorien kynsistä, mutta keneltä hän voisi saada apua? Ystävät, sukulaiset ja kadunmiehet (jep jep, kadunnaiset myös) saavat kuulla propagandaa siitä kuinka Wikus on muukalaissympatisoija ja harrastaa jopa haureutta Rapumiesten, tai varmaankin Rapunaisten kanssa, vaikka tosin tässä ei taideta varsinaisesti erotella mitään sukupuolia avaruusolentojen kohdalla. No kuitenkin ainoa paikka jossa Wikus tuntee olevansa edes jotenkin turvassa on Alue 9, jonka sulkemista hän oli juuri edistämässä.
Wikus päätyy piiloon juuri sen Rapumiehen, Christopheriksi (Grey Bradnam) nimetyn luokse joka oli Wikusin muodonmuutoksen aiheuttaneen nesteen luoja. Selviää että Christopher on korjannut salaa alusta jolla voisi lentää kaupungin yllä leijuvalle tyhjennetylle epäkuntoiselle emoalukselle ja korjata puolestaan se, ja tällä tavoin Rapumiehet voisivat palata kotiplaneetalleen jossa he eivät olisi rasismin kohteena. Mutta aluksen käynnistämiseen tarvitaan polttoainetta ja se polttoaine on siinä tuubissa jonka Wikus oli toimittanut aiemmin viranomaiselle ja samainen aine on aiheuttanut Wikusin muodonmuutoksen. Uutta polttoaineannosta Christopher pystyy tuskin aikaansaamaan, sillä tämän Wikusin takavarikoimankin muodostamiseen kului 20 vuotta.
Christopher kertoo että emoaluksella olisi keinot parantaa Wikus, mutta sinne pitäisi ensin päästä. Wikus ehdottaa että he menisivät noutamaan sen viranomaisille toimitetun polttoainesäiliön, mutta tehtävä tulisi olemaan vaikea ja sen toteuttamiseksi tarvitaan aseita joita voidaan hankkia mustan pörssin kautta.
Wikus ja Christopher tunkeutuvat MNU:n rakennukseen ja täällä Christopherille selviää etteivät Rapumiehet ole vain pelkästään rotusorron kohteita, vaan myös valtion koekaniineja.
Päästyään takaisin Alue 9:lle polttoaineen kera, Wikusille selviää että hänen parantamisensa tulee kestämään kolme vuotta, koska Christopher haluaa ensin hakea emoaluksellaan lisäapua kotiplaneetaltaan. Hätääntynyt Wikus lyö Christopherilta tajun kankaalle ja astuu itse Christopherin salaa rakentaman aluksen ohjaimiin, mutta MNU keskeyttää lentosuunnitelmat alkuunsa.
MNU ei kuitenkaan ehti nappaamaan Wikusia itselleen, kun väliin astuu paikallinen gangsteri/mustan pörssin kauppias joka miehineen aloittaa tulitaistelun. Tämä gangsteri kun haluaa syödä Wikusta, tullakseen tätä kautta itse Rapumieheksi. Öö, okei.
Toisaalla Christopherin poika saa osittain käynnistettyä emoaluksen ja sen avulla muun muassa eräänlainen mechapuku aktivoituu ja eikös vaan Wikus pukeudu siihen ja tehokkaasta tuhovoimastaan huolimatta päättää paeta. Wikus ei kuitenkaan voi jättää Christopheria MNU:n tapettavaksi, vaan käy pelastamassa hänet.
Wikus taistelee MNU:n sotilaita vastaan antaen Christopherille tilaisuuden päästä emoalukselle
Wikus jää Alue 9:lle ja Christopher lentää pois emoaluksella.
Alue 10 rakennetaan ja Alue 9 tuhotaan kuten oli alunperin suunniteltukin.
Lopuksi näemme Rapumiehen joka saattaa olla täydellisen muodonmuutoksen kokenut Wikus.

Disctrict 9 oli hyvä elokuva. Todella hyvä elokuva.
En aluksi tuntenut mitään innostusta katsoa tätä elokuvaa ihan vain sen vuoksi että sen kannessa oli maininta Peter Jacksonin osallisuudesta. Vaikka District 9 on ns. halpabudjettielokuva, niin näin silmissäni sen olevan Jacksonin Sormusten Herrojen tapaan visuaalisesti näyttäva, mutta kokemuksena puuduttavaa katseltavaa. Tai herra paratkoon, puhdasta sontaa King Kongin tavoin. Lähes päteviltä tahoilta tulleet kehutkaan eivät saaneet minua innostumaan District 9:stä. Sitten kuitenkin tulin pistäneeksi merkille, että elokuvan päätähti Sharlto Copley muistuttaa ulkoisesti aika paljon Jacksonin Braindeadissa ollutta mainiota Timothy Balmea ja se muistutti minua vanhoista hyvistä ajoista, joten eiköhän District 9:n jaksaisi katsoa.
Ja okei, puhun nyt Peter Jacksonista, vaikka elokuvan ohjasikin Neill Blomkamp, mutta Jacksonin tunnetumpi henkilöitymä jyräsi päälle
Vielä kuitenkin Jacksonista puhuen, District 9 vertautuu elokuvana juuri Braindeadiin ja esimerkiksi Bad Tasteen siinä, että tästäkin näkee selkeän poikamaisen innostuksen, mielikuvituksen rajoituksettomuuden ja Sharlto Copley todellakin muistuttaa Timothy Balmea jopa näyttelemisellään.

District 9:n kohdalla pieni budjetti ei tarkoita tehosteiden vähyyttä, tai niiden kömpelyyttä koska tehosteiden tekijöinä ovat olleet samat henkilöt kuin Jacksonin elokuvissa, joten visuaalisesti tämä on erittäin hieno. Vaikka suuri osa tästä elokuvasta ei olekaan niin sanottua tehoste-elokuvaa, niin hyvin luodut erikoistehosteet auttavat kovasti elokuvan uskottavuuden luomisessa ja etenkin Rapumiehet näyttävät oikeasti olemassaolevilta olennoilta, ja niiden kanssakäyminen ihmisten kanssa on luonnollista.
Kaupungin yläpuolella leijuva alus on hieno ja tietokone-efekteistä piittaamaton miljöö on ruman kaunista. Joten visuaalisesti District 9 on nannaa.

Mutta tämän elokuvan kohdalla tyylikkäitä efektejä ja muuta kuvallista antia tärkeämpää on sen oivaltava tarina. Toki elokuvan rotusortoaihe on ajoittain hieman liiankin päällekäyvän ilmiselvää jo etenkin tapahtumapaikkansa osalta, mutta aihetta käsitellään asiallisesti. No okei, ihmiset kuvataan ehkä liiankin yksiselitteisen pahoina ja on jotenkin hölmöä, että kaikki ihmiset ovat vihamielisiä Rapumiehiä kohtaan, mutta tämä lienee harkittu ratkaisu sen vuoksi että Rapumiehet on suunniteltu aika vastenmielisen näköisiksi ja täten helpoiksi inhon kohteiksi.
Idea avaruusolentojen, jotka tässä tapauksessa mieleltään siis laittomiksi siirtolaisiksi, sijoittamisesta omalle alueelleen tuo mieleen todellisen maailmamme. Eli mukana ovat eräänlaiset white's only-kyltit muunnettuina avaruusolentoihin koskeviksi ja niihin yhdistettävä erilaisuuden pelko. Se että etenkin mustaihoisia kuvataan elokuvassa mukana olevissa uutispätkissä kommentoimassa rasistisesti Rapumiehistä, on aika haukotuttavan simppeli keino muuntaa tosimaailman ja todellisen Etelä-Afrikan historiaa käänteiseksi. Ei se huono idea ole, vain liian helposti osoitteleva.
Nyt tietenkin kun Suomessakin ajankohtaisena aiheena ovat maahanmuuttajat, niin Disctrict 9:n aihe osuu hyvin kohteeseensa.
Elokuvan tarinallisesti mielenkiintoisinta osiota onkin alkupuolen kuvaukset siitä kuinka Rapumiehet otetaan vastaan, kuinka he eivät sopeudu meihin ja kuinka me emme sopeudu heihin. Loppupuolen taistelut mechapukuineen tuovat liiaksi mieleen Transformersit ja vaikka toimintaosuudet ovat erinomaisesti toteutettuja, niin tarinallisesti se ei ole kovinkaan kiintoisaa. Sitä melkein toivoisi että joku tekisi tästä samasta aiheesta puhtaan draamaelokuvan, mutta väliäkö tuolla jos lopputulos on tälläkin tavoin näin julmetun viihdyttävä.
Niin ja se valtion kuvaaminen jälleen kerran pahana asekauppiaana on aika kulunut idea, vaikkakin aika ymmärrettävä syy saada Wikus-hahmon mielipiteille muutos aikaiseksi. Mistä puheenollen Wikusin muutos rasistisesta ajattelemattomuudesta Rapumiehiä (tai yhtä heistä) suojelevaksi sankariksi olisi muuten turhan yksinkertaisen kulunut ellei Wikus olisi mainiosti loppuun asti aika nyhverö, oli mechapuku tai ei.

Kafkan Metamorfoosi on kanssa aika ilmeinen mielikuva elokuvaa katsoessa.

Pidin kovasti siitä millaiseksi Rapumiesten kehittyneisyys rotuna ja teknologian suhteen oli kuvattu. He kun eivät lopulta juurikaan eronneet meistä, vaikka olivatkin saaneet aikaiseksi laitteen jolla matkustaa tähdistä tähtiin. Eli esimerkiksi se lopussa esitettävä mechapuku ei kuitenkaan ollut yhtään sen kestävämpää materiaalia kuin jokin kotoinen automobiilimme ja muutoinkin annettiin ymmärtää että Rapumiehet olivat korkeintaan vain askeleen meitä edempänä teknologisesti, ja olentoina korkeintaan samalla tasolla.

Pidin myös suuresti siitä miten elokuva alkaa dokumenttina ja uutislähetyksinä, muuntuu tavalliseksi elokuvaksi ja palaa lopussa dokumenttityyliinsä. Nämä ratkaisut palvelevat elokuvan tarinaa erinomaisesti. Dokumenttiosuudessa kuvataan tarinan lähtötilannetta ja lopetusta sitoen onnistuneesti Rapumiesten olemassaolo oikean maailmamme tilaan ja Etelä-Afrikan Apartheid-historiaan, kun taas tavallisempi elokuvallinen ilmaisu kuvaa sopivasti Wikusin sen hetkistä tilannetta. Nämä etenkin elokuvassa alussa paljon hyödynnetyt dokumentaariset osuudet ovat vieläpä toteutettu hyvin uskottavasti ja esimerkiksi uutislähetykset vaikuttavat siltä kuin katselisi oikeita uutisia.

Elokuvan musiikki oli myös hyvin nautinnollista.

District 9 on tarinallisesti ajatuksia herättävä, visuaalisesti hieno ja vaikka lopussa se sortuu vähän turhankin paljon räiskimiseen, niin kokonaisuus on parasta yllättävää elokuvaa pitkään aikaan.

Vaikka en oikein ymmärräkään että miksi Rapumiesten aluksen polttoaine muuttaisi kenenkään geneettistä rakennetta.
Ja se Wikusin syömistä halajava mustan pörssin gangsteri oli aivan turha hahmo turhalla sivujuonella varustettuna.

Tähdet: ****
District 9
...NOIR

Spiceworld The Movie (1997)

Tokihan piti Spaissareidenkin saada Beatles-tyyliin oma elokuvansa ja muistaakseni A Hard Day's Night mainittiinkin usein Spaissareiden puolelta jonkinlaiseksi vertailukohteeksi.
No jaa, kyllä Spiceworldista voi jotenkin aistia tuon Beatles-elokuvan olleen etäisesti tekijöiden mielessä, mutta suuri ero on siinä että muistaakseni A Hard Day's Night oli ihan hauskaa katseltavaa, kun taas Spiceworld on rikos ihmiskuntaa vastaan.

Spice Girlsit esittävät Spice Girlsejä, mutta mikään historiikki ei Spiceworld ole vaan yhtye on elokuvassa sen valmistumisen ajan todellisuutta vastaavassa suosion ajankohdassa. Eli tämähän on siis todellisuutta. Vau!
Ginger (Geri Halliwell), Posh (Victoria Adams), Baby (Emma Bunton), Sporty (Melanie Chisholm) ja Scary (Melanie Brown) ovat siis suosionsa huipulla oleva lauluyhtye jota kaikki rakastavat, jonka kaikki haluavat ja muuta sellaista.
Elokuva alkaa kun Spaissarit ovat esiintymässä yleisölle neitseellisen valkoisissa vaatteissa, taustalla esiintyy jousisektio ja kohtaus on tahattoman hauska sillä tämä antaa tytöistä kuvan playbackesiintyjinä, eikä tuo mieleen sitä tarkoitettua livefiilistä. Ensinnäkin jos taustaorkesteri koostuu pelkistä viuluista, niin miksi musiikissa ei juuri jousia kuule? Tai miksi huulisynkka tuo mieleen vanhat italowesternit?
Spaissarit kohtaavat ensimmäisen cameon kun Elton John kävelee vastaan ja samalla saamme tietää että designpartainen Clifford (Richard E. Grant) on tyttöjen manageri ja että toisaalla näytettävä toimittaja Piers (Alan Cumming) aikoo seurata tyttöjä seuraavat viisi päivää tehdäkseen heistä reportaasia. Kumpikaan heistä ei tunnu oikein pitävän tytöistä. Piersistä emme juuri välitä, koska elokuva melkein unohtaa hänen olemassaolonsa.
Olemme Spaissareiden bussissa jonka sisustus on kuin bordellin ja päiväkodin välimaastoa. Tytöt esitetään imagoonsa kuuluvasti, joten esimerkiksi Baby istuu keinussa imutellen tikkaria ja Posh miettii minkä Guccin vaatekappaleen laittaisi päällensä. Tytöt ovat ihan huisin villejä ja aloittavat tyynysodan.
Jonathan Rossin cameo.
Muualla, Amerikassa elokuvakuvatuottaja Producer (George Wendt) saa päähänsä tehdä Spaissareista elokuvan ja taas jossain muualla muka ironisen Bond-elokuvamainen rikollisuutta huokuva levy-yhtiöpomo Chief (Roger Moore) suunnittelee tyttöjen uran tuhoamista? Miksi on kysymys joka istuu molempien, Wendtin ja Mooren suunnitelmiin, mutta hei, elokuvaa on kulunut vasta jotain viisi minuuttia ja jos joku enää on kärryillä juonesta tai edes välittää siitä niin taitaa katsoa eri elokuvaa. Tai hitto, en minä tiedä suunnitteleeko Moore pahoja Spaissareille, sillä hänen repliikkinsä ovat kaikki, siis KAIKKI tälläisiä: "kun levottomuuden hilleri ajaa kaaoksen kania takaa anarkian mailla, kalsongit pitää ripustaa pimeyden nurkkaan." Öö, okei.
Tytöt treenaavat laulua Jools Hollandin cameon voimin, kun paikalla saapuu paksuna oleva Nicola (Naoko Mori) joka on tyttöjen ystävä, mutta tuntuu myös viitattaukselta alkuperäiseen Spaissari-kokoonpanoon kuuluneeseen Michelle Stephensoniin. Nicola pyytää Spaissareita tulevan lapsensa kummeiksi, vaikka mitä sillä on väliä kun tätäkään juonikuviota ei juuri käytetä.
Soppaan sekoitetaan brittiläisen tabloidlehden omistaja Kevin McMaxworth (Barry Humphries) joka tietenkin sylkee koko ajan ja haluaa tuhota Spaissarit keltaisilla voimillaan. Miksi? No, kaipa vain siksi että on Sun-tyylisen lehden omistaja. McMaxworth lähettää mystisen paparazzin Damienin (Richard O'Brien) hankkimaan Spaissareista nolostuttavia kuvia.
Välillä näemme tytöjen fantasioita ja valokuvaussessioita joiden avulla tytöt pääsevät pukeutumaan kaikenlaisiin rooliasuihin osoittaakseen olevansa muuntautumiskykyisiä. He eivät ole muuntautumiskykyisiä.
Hugh Laurien, Jennifer Saundersin ja Bob Geldofin cameot. Näitä cameoita tulee vielä lisää ja paljon, joten turha niitä on enää erikseen mainita.
Avaruusolennot saapuvat maahan tapaamaan Spaissareita ja pyytämään nimmarit.
Spaissarit valmistautuvat tulevaan suureen konserttiin, mutta McMaxworthin juorulehden uutisointi aiheuttaa riidan Cliffordin kanssa ja yhtye hajoaa juuri ennen keikkaa.
Nicola puksauttaa vauvan maailmaan ja Spaissarit innostuvat kokoontumaan yhteen ja lähtemään keikalle. Sitten tässä vaiheessa elokuva muuttuu lähes mielenkiintoiseksi kun mukaan otetaan elokuvan todellisuuden manipulointia kun George Wendt saapuu käsikirjoittajakollegansa kera kertomaan Cliffordille ehdotelmaa Spice Girls-elokuvan juoneksi, joka on siis tähän asti nähty Spiceworld-elokuva. Sääli että tämä idea unohdetaan pian, jotta päästään siihen että tytöt ehtivät lavalle ajoissa ja keikka on menestys.
Lopputeksteissä näyttelijöitä kuvataan omina itseinään pohtimassa kannattaako elokuva tehdä, kehuskelemassa toisiaan ja Spaissarit tuijottavat kameraan puhumassa katsojille puutaheinää.

Ollakseen elokuva jonka tarkoitus on selkeästikin olla iloinen, niin tämä on todella masentava. Esiintyjät, olivat sitten kyseessä Spaissarit itse tai mukaan jotenkin houkutellut oikeat näyttelijät ovat kaikki vaivaantuneen oloisia.
Spaissarit itse ovat aivan uskomattoman huonoja näyttelijöitä ja he eivät todellakaan vaikuta osaavat esittää itseään, vaan vaikuttavat enemmänkin eräänlaiselta coverbändiltä. Tämä aiheuttaa sen että tyttöjen ilonpito vaikuttaa teeskenneltyltä ja väkinäiseltä. Ja elokuva antaa heistä kuvan kurittomina kakaroina jotka pitäisi laittaa jäähylle.
Elokuvan aidot näyttelijät, kuten eniten ruutuaikaa saava Richard E. Grant näyttävät kaikki siltä, että he ovat mukana vain rahan takia ja kukaan ei tunnu uskovat elokuvan menestykseen muutoin kuin osana Spicehysteriaa. Siispä vaikka monet elokuvan näyttelijöistä ovat saaneet toteutettavakseen hassuja tilanteita ja hupsuja repliikkejä, niin jokaisen kasvoilta paistaa ajatus että "voi helvetti mitä sontaa!"
Jopa cameorooleja elokuvassa tekevät vakuttavat siltä etteivät halua olla mukana. Joku lienee Phil Spectormaisesti osoittaneen pistoolilla Elton Johnia kuvausten aikana, jotta saatiin sekin kohtaus purkkiin.
Hauskaa oli esimerkiksi että kohtaus jossa Jools Holland johtaa tyttöjen laulutreenejä, niin hänen ilmeensä on puhdasta vastenmielisyyttä huokuva. En tiedä pitikö Holland Spaissareista tai heidän musiikistaan, mutta ainakaan tuo kohtaus ei siihen viitannut ja mieleen nouseekin ajatus että kyseessä oli virheotto jossa näkyy Hollandin todellinen ajatusmaailma koskien Spaissareita. Ja koska niin suuri osa Spiceworldista vaikuttaa olevan yhden oton-materiaalia, niin lienee mahdollista että ollaan vain tyydytty siihen mitä ollaan saatu eikä olla vaivauduttu ottamaan uutta otosta edellisen korjaamiseksi.

Jos näyttelijät eivät tunnu edes yrittävän, niin käsikirjoittajat ovat yrittäneet liiaksikin.
Tai hei, muutetaan tuota kommenttia hieman.
Kyse ei ole niinkään siitä että käsikirjoittajat olisivat yrittäneet saada elokuvasta jotain hyvää aikaiseksi, vaan että mukaan on yritetty saada joka ainoa idea jonka uskotaan olevan juuri sitä muka halutaan nähdä ruudulla. Lopputulos on kuitenkin aivan liian monen kokin soppa, jossa ei ole enää päätä eikä häntää ja kylkipalatkin loistavat poissaolollaan.
Elokuvan varsinainen tarina on se suureen konserttiin valmistautuminen ja sinne pääseminen. Tokihan mukaan pitää laittaa esteitä, mutta niiden tulisi edes jotenkin liittyä tarinaan. Fantasiakohtaus siellä täällä ei vielä vie fokusta pois pääjuonesta, mutta kun elokuva on täytetty cameoilla vain sen vuoksi että on saatu paljon nimiä mukaan, tai irrallisilla kohtauksilla vain koska joku on saanut idean eikä kukaan ole tohtinut estää sen toteuttamista, niin lopputulos on pelkkää sotkua. Millään ei tunnu olevan merkitystä ja sillä millä voisi olla merkitystä niin siitä ei välitetä. Kunhan ollaan vain saatu kasaan puolentoistatunnin edestä filmimateriaalia jonka voi myydä elokuvana.

Vitsit eivät ole hauskoja, juonestä ei välitä, eivätkä näyttelijät koeta edes osoittaa kiinnostustaan elokuvaansa kohtaan.
Tässä olisi aineksia sellaiseksi kalkkunaksi joka voisi olla hauskakin kulttielokuva, mutta juuri näyttelijöiden puuduttavuus aiheuttaa sen ettei tätä ole laisinkaan hauska katsoa. Joten Spiceworldin pariin ei ole kiva palata.

Plussaa elokuvalle on sen lopussa esille otettava idea, jossa nämä amerikkalaiset elokuvatuottajat kertovat mitä elokuvassa oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Hieman kuin mitään edeltävää ei olisi tapahtunutkaan, vaan kyseessä olisi ollut käsikirjoittajan kertoma ehdotelma mitä Spice Girls-elokuva voisi sisältää.
Huvittavaa on se, että tämä osuus vaikuttaa siltä että näin varmasti oikea elokuvakin oli esitetty tuottajille ja samalla se on surullinen osoitus siitä millaista sontaa voidaan saada tuotantoon vain koska halutaan siirtää jokin julkisuudessa suosittu ilmiö elokuvaksi (vrt. räppäreiden ja showpainijoiden elokuvat.)
Toivottavaa olisi että edes joku vaivautuisi ajattelemaan elokuvalle edes jonkinlaista sisältöä ennen kuin sen kuvaaminen aloitetaan.
Ideana tämä elokuvan muuttaminen käsikirjoittajan kertomukseksi on kuitenkin ihan hauska, vaikka se unohdetaankin aivan liian nopeasti.

Roger Moore, Richard E. Grant, Stephen Fry, Hugh Laurie, Bob Hoskins, Richard O'Brien, Alan Cumming ja niin monet muut elokuvan esiintyjistä eivät varmastikaan muistele Spiceworldin tekoa uransa tähtihetkiin kuuluvana.

Spiceworld The Movie on värikäs oksennus karkkipussissa.

Tähdet: ~
Spiceworld The Movie
...NOIR

Spice Girls: Spice. The Official Video Volume 1 (1997)

Sitten vuoroon se virallisempi Spaissaridokkari, jonka IMDb mainitsee olevan sekä epävirallinen, että virallinen julkaisu, mutta jälkimmäinen lienee se paikkaansapitävämpi väite tämän ollessa Spice Girlsien levy-yhtiön, Virginin julkaisema tuotos. Niin ja onhan nimessäkin sana official.
Hetkinen? Volume 1?
Eipä näytä olevan volume kakkosta, kolmosta, tai muitakaan. Ilmeisesti ajatus on ollut julkaista useampi Spicedokumentti, mutta liekö jatkojen puuttumisen syynä se, että Spaissareiden elinaika oli oikeastaan vain vuodet 1996 ja 1997. Ja näistäkin jälkimmäinen oli se vuosi kun kaikki paloi loppuun. Toki myöhemmin on tullut vielä yksi pitkäsoitto lisää ja comebackkiertue, mutta julkaisujen perusteella 1997 oli se vuosi joka oli SE vuosi.
Tai sitten Volume 1-otsikon takana on samankaltainen vitsi kuin elokuvassa Ladattu Ase 1.

Spice esittelee meille Spaissareiden kotivideokuvaa jossa tytöt hyppivät uima-altaaseen, kertovat kameralle olevansa ihan totaalisen kreisejä ja sitten antaudutaan tyynysotaan.
Ruudun poikki kulkeva teksti kertaa meille kuinka Spaissarit ovat suuri menestystarina listaykkösineen ja kultalevyineen. Epävakaisen kuvan avulla näemme tytöt pukeutuneina Baywatchista tuttuihin hengenpelastaja-asuihin ja sitten onkin aika siirtyä Wannabe-videon pariin, ja tämä nännikavalkadi on seksikkäämpää kuin All Saints ja Girls Aloud yhteensä, mutta myös huulisynkaltaan aivan naurettavan näköistä huttua.
Sinänsä tuo Wannabe-video on mielenkiintoista katseltavaa koska se näytetään tässä dokumentissa kokonaisuudessaan, eikä lyhennettynä kuten se yleensä tv:ssä esitettiin ja siitä näkee hyvin videossa käytetyn yhden otoksen tekniikan hyödyntämisen.
Spice koostuu siis kotivideokuvasta jonka visuaalinen laatu on parhaimmillaankin vain ihan hyvää, eikä siinä esitetyt lyhyet pätkät videokuvauksista, tai hupsuttelu siellä ja täällä kerro mitään syvällistä, mutta vastaavasti se on mukava tapa osoittaa Spaissareiden imagoon kuulunutta värikästä iloisuutta. Hauska ratkaisu on myös se, että välillä tyttöjä näytetään lojumassa sohvalla katselemassa ja kommentoimassa meidän katsojien näkemiä kotivideoita.
Say You'll Be There-video lateksiunelmineen lähtee pyörimään ja saa minut tuumimaan että ovatkohan Filterin musikantit Spaissari-faneja, sillä heidän Welcome To The Fold-videonsa tuntuu olevan Say You'll Be Theren hengenheimolainen. Ginger Spice ampuu laserdildolla. Öö, okei.
Yleistä heilumista.
2 Become 1-video.
Yleistä heilumista.
Yleistä heilumista mm. Jennifer Saundersin kanssa.
Who Do You Think You Are-video.
Yleistä heilumista.
Mama-video.
Spaissarit ovat New Yorkissa ja mitä siitä.
Radiohaastattelussa kikatusta, televisohaastattelussa kikatusta, kikatusta.
Brit Awards-esiintyminen, jossa pääkohteeksi päätyvät Gingerin tissit.
Loppuun vielä Spice Girls-tuotteiden mainos ja eiköhän se ollut siinä.

Sisällöltään Spice on höyhenen kevyttä usvaa. Tämä dokumentti on suunnattu heille jotka ovat jo faneja, ei heille joista halutaan faneja. Siispä ei informaatioa Spice Girlsin synnystä, tiestä menestykseen, henkilökuvauksia, tai muutakaan sellaista joiden perusteella saisimme tietää mistä tässä kaikessa on kyse. On vain se alun lyhyt tekstiosuus jossa mainitaan kuinka suuri hitti Spice Girls on ja sen jälkeen loppu videosta on satunnaista hytkyntää, kikatusta ja vastaavaa. Asiapitoisemmat osuudet ovat niitä joissa näemme videopätkiä Spicella mukana olevien musiikkivideoiden kuvauksista, mutta näissäkin sisältö jää tyttöjen voivotteluun kuinka peppu on iso ja kuinka seksikäs joku taustatanssija tai jokin sellainen on.
Nämä videoiden taustaosuudet tapahtuvat aina ennen tulevaa musiikkivideota ja sillä tavalla pohjustetaan juuri esitettävää videota, joten se oli ihan kiva idea.
Pidin myös tästä eräänlaisesta kommenttiraidasta, eli siitä kuinka Spaissareita kuvattiin katsomasta samaa videomateriaalia kuin mitä mekin katsomme, mutta siinäkin sisällön taso jää samaksi kuin niissä musiikkivideoiden taustakuvauksissa.

Spice eroaa Spice Storiesista pääosin sillä, että tämän tekijöillä on ollut enemmän ja parempaa lähdemateriaalia käytössään. Ei ole siis tarvinnut leikata uutisista videokuvaa, haastatella jotain astrologia jolla ei ole mitään tekemistä yhtyeen kanssa, tai muutakaan asian ulkopuolelle jäävää. Käytössä on ollut oikeat yhtyeen musiikkivideot, oikea yhtyeen musiikki ja ennen kaikkea oikeat Spaissarit. Vaikka sisältö jääkin yhtä pinnalliseksi kuin Spice Storiesissa, niin Spice on toimivampaa ja miellyttävämpää seurattavavaa.
Se missä Spice toimii onnistuneimmin on positiivisuuden kuvauksessa, sillä ainakin kaikilla näyttää olleen hauskaa.
Niin ja jos haluaa nähdä Spice Girlsejä bikineissä, niin tämä on oiva tapa sulattaa silmiä päästään.

Tähdet: **
Spice
...NOIR

Spice Girls: Spice Stories (1997)

Ennen Spice Girlsia sana tyttöbändi toi minun mieleeni Stax- ja Motown-tyyliin kuuluvat soulahtavat laulajaryhmät kuten vaikkapa Shirelles, Ronettes, Supremes, Shangri-La's, etc. Ne ovat hyviä mielikuvia.
Poikabändi puolestaan tuo mieleen New Kids On The Blockin, joka taas on parhaimmillaan viihdyttävä mielikuva, mutta ei millään muotoa kovinkaan arvostettava.
Tyttö- tai poikabändit vaikuttavat jonkinlaisilta ultrakeveiltä laihdutustuotteilta joissa on korea ulkokuori, mutta sisältö on silkkaa riisikakkua. En nyt tarkoita sitä etteivät he itse kirjoita kappaleitaan. Mitä sitten? Ei Engelbert Humperdinckään kirjoita biisejään, mutta äänellään ja esiintymisellään tekee niistä omiaan. Samassa asiassa osa poika- ja tyttöbändeistäkin onnistuu, mutta enimmäkseen ne tuntuvat tehdastuotannoilta. Liukuhihnalta tulee markinoille uusi poikabändi joka esittää kappaleita joita mikä tahansa poikabändi voisi esittää ilman että huomasi laulajien vaihtuneen. Ja sitten heidät on vielä jaettu markkinoita tyydyttäen rooleihin. On se nuorin heistä, se isähahmo, se katujen kuningas, se ujo, nuhanenä, etc.

Spice Girls tuntui olevan ensimmäinen puhtaasti keinotekoinen laululintuyhtye, mutta samalla he vaikuttivat tyttöpoikabändien kirkkaimmalta tähdeltä. Ihan oikeasti.
Spice Girls oli jopa naurettavuuksiin saakka markkinamiesten luomus. Heidät kasattiin esiintymiskokeista, heistä valittiin sopivasti erilaisia vaihtoehtoja, heille luotiin kliseisiin saakka yltyvät imagot, heille kirjoitettiin yksinkertaisuudessaankin uskomattoman tarttuvia ns. takuuhittejä ja mikä parasta, heille annettiin ulostettavaksi vieläpä eräänlainen feministispoliittinen agenda. Girl power! Joten jokainen reikä täytettiin, jokaiseen nurkkaan virtsattiin ja kaikille oli jotain.

Olen pahoillani mutta en oikein koskaan osannut ottaa vakavasti Spice Girlsien puheita vapaudesta, itsenäisyydestä ja vastaavasta kun he pääsivät asemaansa esikuvina jonkun levy-yhtiöhenkilön halusta koota lauluyhtye. Ja Spice Girlsien girl power tuntui muutenkin koostuvan vain jostain tyynysodista ja kikatuksesta. He olivat yhtä uskottavia asiassaan kuin Pink on vaihtoehto massapopille, tai Lady Gaga on shokeeraava. Mutta ehkä kyseessä on sukupuolisidonnainen käsitys siitä mikä on todellinen girl powerin merkitys, sillä jos se sai edes yhden ihmisen uskomaan olevansa vahvaluonteinen yksilö niin hyväksyttäköön se ihan yhtä merkittäväksi asiaksi kuin Berliinin muurin murtaminen.
Mielummin toki otan vastaan L7:n ja riot girl powerin.

Siispä minä keskityin Spice Girlsiin nimenomaan poptuotteena ja sellaisena se oli loistava. Musiikki ja imago olivat kuin täsmäohjattuja ohjuksia ja kun kerran oli nähnyt Spaissareiden kuvat ei niitä saanut enää ravistettua pois päästä ja sama tapahtui kappaleiden kuten Wannabe kohdalla. Se oli kuin olisi kuunnellut iloista hattaraa ja se toimi aina siihen saakka kunnes he päättivät "aikuistua" ja tylsistyä Forever-levyn avulla. Spaissaus olisi kannattanut jättää Spice- ja Spiceworld-levyihin, sillä niiden aikana kaikki tarpeellinen tuli esille.
Spice Girlsien sooloura ei ei ole kiinnostanut minua hevonpätkää, ei edes sen hyvän laulajan, Mel C:n kohdalla. Sillä jos rehellisiä ollaan, niin Mel C oli kiinnostavampaa kuunneltavaa Spaissareissa, jossa hänen äänensä pääsi paremmin erottumaan kun vieressä hoilotti lauma keskitasoisia suihkuartisteja. Soolourallaan Mel C osoittautui vain pelkäksi ihan kivaksi poppariksi jonka musiikkia kyllä kuuntelee jos se soi kaupan kaiuttimissa.

Spice ja Spiceworld ovat ylpeinä levyhyllyssäni Ry Cooderin ja Marvin Gayen vieressä.

Tietenkin Spice Girlseihin liittyen musiikin lisäksi markkinoille tungettiin jos jonkinlaista spaissarikamaa ja pelottavampia Spice Girls-manian ilmentymiä olivat ne kammottavat kengät, joita yllättävää kyllä en muista pahemmin nähneeni kirpputoreilla. Eikö kukaan kehtaa paljastaa ostaneensa sellaisia?
Videomateriaaliakin tuli. Oli virallista dokumenttia, konserttitaltiointia, se kauhistuttava elokuva ja sitten esimerkiksi tämä, Spice Stories joka etu- ja takakannellaan tekee selväksi että nyt ollaan epävirallisissa kengissä.
Ei musiikkia yhtyeeltä, ei varsinaisia haastatteluja yhtyeeltä, ei yhteistyötä tai siunausta levy-yhtiöltä, etc.
Epävirallinen dokumentti voi parhaimmillaan tuoda esille kohteestaan seikkoja joita kohde ei halua itse tuoda esiin, mutta jotka ovat yleisluontoisesti merkittäviä. Tämä ei ole niitä dokumentteja.

Spice Stories muuttuu alkuteksteissä Spice Poweriksi ja sitten voimmekin katsella montaasia johon on leikattu kaikenlaisia iloluonteisia pätkiä useista eri tapahtumista ja kaikista näemme kuinka Spaissarit osaavat nauraa, potkia ilmaan ja nauraa. Sinne tänne ripotellaan muutaman sekunnin pätkiä jostakin haastattelusta? Lehdistötilaisuudesta? Jossa Spice Girlsit selittävät olevansa,,, no,,, Spice Girlsejä.
Joukkoon sekoitellaan eräänlaisia puffikommentteja joissa erikseen otetut haastateltavat kertovat kuinka Spice Girlsit ovat energisiä, voivat saavuttaa vaikka mitä ja muuta sellaista ihanaa. Mutta keitä nämä ihmiset ovat? Ruutuun ei tule nimiä, tai ammatteja, tai muutakaan jonka perusteella ymmärtäisimme miksi kukin ihminen on kuvassa kertomassa jotain Spice Girlseihin liittyvää. Vaikka suurimman osan kohdalla emme saa tietää keitä he ovat, niin joidenkin puheista ymmärtää mikä heidän yhteytensä yhtyeeseen on. Esimerkiksi yksi hyypiö oli ollut opiskelemassa musiikkia samassa paikassa kuin Baby Spice, mutta kuten hän itse mainitsee, niin yhteistyötä he eivät olleet tehneet. Ja tuo yksi henkilö taitaa opettaneen Ginger Spicelle laulua? Ainakin yksi haastateltavista saa oikein nimensä esille, sillä Ian Lee omistaa studion jossa Spice Girls äänitti ensimmäisiä demoja.
Itse Spaissareista saamme tietoomme sellaisia tuikitärkeitä asioita, kuten että Geri värjäsi hiuksensa ensimmäisen kerran 12 vuotiaana.
Oikeaa asiaa tulee edes sen muodossa kun kertoja muistaa mainita Spice Girlseihin kuuluneen alunperin henkilön, joka jäi pois projektista ennen varsinaista kokoonpanoa.
Siinä se melkein oli. Joku tuntemattomaksi jäävä heppu mainitsee kuinka media jahtaa yhtyettä ja skineiltä näyttävät fanit kertovat kuka on seksikkäin Spaissari.
Ja ilmeisesti filmimateriaalia on ollut liian vähän käytettävissä, kun pitää toistaa samoja uutispätkistä leikattuja kohtia.

Spice Stories on vähän niin kuin ne joskus muinoin (ehkä niitä on vieläkin) Suosikissa olleet minipokkarit, joiden sivut leikattiin irti lehdestä ja taiteltiin omaksi lehdekseen. Eli enimmäkseen pelkkiä kuvia ja vähäinen informaatio koostuu pelkästään lempiruokamaininnoista, tai siitä mikä on kunkin lempielokuva. Eli tässä ei tunnu olevan mitään sisältöä. Jota toki olisi voitu tuoda mukaan syvemmillä haastatteluilla joihin ei edes tarvittaisi yhtyeen jäseniä tai vastaavavia, vaan olisivat vaikkapa ottaneet faneja kunnollaa ääneen. Itseasiassa ne pätkät joissa fanit pääsevät sanomaan edes jotain, ovat sisällöltään kiinnostavampia kuin erinäisistä tv-haastatteluista mukaan leikatut pätkät joissa Spaissarit häröilevät.
Jos oikein muistan niin The Prodigyn vastaavassa (uskoakseni) epävirallisessa dokumentissa, Electronic Punksissa oli sentään saatu ääneen jonkin yhtyeen jäsenen entinen opettaja ja jotain sellaista Spice Storieskin olisi kaivannut. Sillä kun tässä pääsee ääneen joku limaisen oloinen hyypiö puhumaan HOROSKOOPEISTA, niin ainakin minua pelotti ihan helvetisti.
No, olisivat edes selventäneet keitä jo nyt ääneen päässeet ovat ja miksi he ovat äänessä.

Spice Stories on olemassa vain rahastaakseen Spice Girls-ilmiöllä ja vaikka tässä "dokumentissa" ei tule esille mitään loukkaavaa, niin ei ole laisinkaan vaikea ymmärtää miksi niin yhtye kuin levy-yhtiökään eivät ole antaneet tälle siunaustaan. Se on hieman kuin myisi styroksia sanoen sen olevan kiveä Jeesuksen hautakammiosta ja vielä haluaisi Mooseksen kirjoittavan sille aitoustodistuksen.

Roskaa. Häpeäisivät.

Tähdet: ~
Spice Stories
...NOIR