Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981)

Huonoja vitsejä, huonoja vitsejä ja Burt Reynolds tuhoamassa uskottavuuttaan.

Jep, kyseessä on elokuva jolle moni on lapsena nauranut silmät vetisinä, mutta nykyään samat ihmiset eivät meinaa kehtaa myöntää edes tietävänsä sen olemassaolosta. Kanuunankuularalli on yksi suurimmista guilty pleasures-komedioista Poliisiopistojen rinnalla.

Kanuunakuularalli on myös Konna Ja Koukku-elokuvan kanssa niitä joiden ansiosta Burt Reynolds oli hetken maailman suurin leffastara, mutta samalla näiden ansiosta Reynoldsin ura lähti jyrkkään laskuun. Mikä ei liene ihme, sillä Reynolds innostui tekemään näitä Ö-tason huumorilla varustettuja keskenään samanlaisia elokuvia aivan liikaa aivan liian lyhyessä ajassa. Vuosien 1977 ja 1984 häneltä ilmestyi kaksi Kanuunkuularallia, kaksi Konna Ja Koukkua, sekä niiden hybridi Paalupaikka Stroker Ace.
Oltiin hyvin kaukana Syvästä Joesta.

Vaikka Kanuunankuularallin yhdistää pääosin Burt Reynoldsiin, niin hitto vie mikä tähtikaarti tässä on. Osa nimistä ei ehkä nykyään ole niin kovin tuttuja, mutta eiköhän suurin osa ole vielä alta parikymppisillekin tuttuja jollakin tasolla.
Kyseessä on hieman samankaltainen idea kuin mitä hyödynnettiin tätä aiemmin elokuvassa Mieletön, Mieletön Maailma ja myöhemmin Rottarallissa. Eli järjetön määrä tuttuja naamoja joista riittää bongattavaa hamaan tulevaisuuten asti. Mutta toisin kuin Mieletön, Mieletön Maailman kohdalla, mutta samoin kuin Rottarallin kohdalla, niin Kanuunankuularallin tarina on yhdentekevä tähtimäärän rinnalla.

Ja keitä Kanuunankuularallissa on?
Sammy Davis Jr., Roger Moore, Jackie Chan, Farrah Fawcett, Adrienne Barbeau, Dom DeLuise, Dean Martin ja monta monta muuta.

Elokuvan idea on yksinkertainen:
Joukko ihmisiä osallistuu halki maan kulkevaan kilpa-ajoon, Kanuunankuularalliin. Matkalla pitää vältellä poliiseja, veistellä lahopuujalkavitsejä ja ensimmäisenä perille pari päässyt voittaa palkinnon.
Siinäpä se.
Eli jos se kuulostaa samalta kuin Gumball, niin se on. Sillä erotuksella että Jackassit puuttuvat joukosta. Vaikka aika jackasseja monet elokuvan hahmoista ovatkin.

Koska elokuvan juoni oli kerrottu lähes kokonaisuudessaan tuossa, niin lienee turha puida sitä paljoakaan enempää. Lisättäköön kuitenkin se, että nämä kilpailijat koettavat saada etua kisassa pukeutumalla papeiksi, esittelemälle rintavakoaan, ajamalla ambulanssilla, hyödyntämällä uusinta teknologiaa, tai jotain muuta joiden avulla voidaan esitellä toinen toistaan huonompia vitsejä.
Tyypillinen Kanuunakuulavitsi on siinä että papiksi pukeutunut sanoo ”fuck”, tai että autolla lennetään uima-altaaseen. Hahaha ja meitä naurattaa niin kovasti.
Mutta hei, penskana minä pidin tätäkin elokuvaa hetken maailman hauskimpana ilopillerinä.

Tosin Dom DeLuise ei ollut silloin hauska, kuten ei ole ollut mielestäni kertaakaan uransa aikana. Toistuvasti DeLuisen esiintyminen saa sulkemaan silmät ja toivomaan että kipu loppuisi pian.

Elokuvassa on kyllä yksi oikeasti nerokas idea.
Roger Moore esittää Kanuunankuularallissa Seymour Goldfarb Junioria, miestä joka uskoo olevansa Roger Moore esittämässä Bondia.
Onkin ilo seurata Moorea esittämässä Moorea, mutta siten että hän olisi James Bond, mutta kuitenkin että tämä hahmo on todellinen tässä fiktiivisessä tarinassa.
”I must warn you. I'm Roger Moore.”

Suurin osa elokuvan esiintyjistä näyttelee ihan hyvin. Ei Reynoldskaan huono ole, sillä ei tämän elokuvan tarinan puitteissa tarvitse ihmeitä tehdäkään. Ainoa joka on mielestäni selkeästi huono, on tuo aiemmin kaikkea muuta kuin kehumani Dom DeLuise.
Ei, muutetaan tuota äskeistä huomautusta hieman. Dom DeLuise on toinen elokuvan selkeästi huonoista esiintyjistä. Se toinen joka saa kunnian olla tunnelman latistaja on Mad Dog-nimistä hahmoa esittävä Rick Aviles jonka imitaatioiden tulisi ilmeisesti olla huvittavia, mutta uskokaa pois, ne eivät ole.

Roger Moore ja Jamie Farr ovat selkeästi esiintyjinä eniten mieleeni Kanuunankuularallissa. Molempien hahmot ovat myös elokuvan hauskimpia.
Moorella tietenkin on hahmonaan se mielenkiintoisin konsepti toteutettavanaan.
Jamie Farr puolestaan friikahtaneena sheikkinä on niin eri sfääreissä, että hän nousee sen ansiosta hyvin korkealle.

Dean Martin on mielenkiintoinen Kanuunankuularallissa. Ei hahmonsa vuoksi, vaan koska Martin on ilmeisesti ollut humalassa koko elokuvanteon ajan. Muistan kyllä monesti lukeneeni että Martinilla oli paha alkoholiongelma ja ilmeisesti se on tässä vaiheessa alkanut näkyä jo töissäkin. Erikoista on se että Martinin humalatila tuntuu auttaneen hahmonsa kohdalla, sillä jatkuvassa tuiterissa oleva Martin tekee himokkaasta papistaan hiukan onnistuneemman kuin mitä itse idea antaa uskoa.

Kanuunakuularalli on aika huono elokuva. Jopa niin huono että se lähentelee sitä myyttistä niin huono että hyvä-lajityyppiä.
Siispä se on huonoutensa ansiosta jopa hauskaa katseltavaa.
Valtaosa vitseistä on vain pelkästään huonoja, kuten myös suurin osa hahmoista.
Vastaavasti taas siellä on Mooren Moore-hahmo, jonka idea tuntuu liiankin hyvältä tähän elokuvaan.
Sitten on tietenkin se nostalgia-arvo joka lämmittää sydäntäni.

Tähdet: ***
Kanuunankuularalli
...NOIR

The Persuaders: London Conspiracy (1976)

Tuli hiljattain luettua Roger Mooren elämäkerta Nimeni On Moore, Roger Moore. Kyseessä oli erittäin miellyttävä, hyvin hauska ja informatiivinen kirja, josta huokuu samanlaista poikamaista elämäniloa kuin Mooresta itsestäänkin.
Koska kirjassa ruodittiin Mooren näyttelijäuraa, niin luonnollisesti siinä kerrottiin myös sarjasta Veijareita Ja Pyhimyksiä, eli Persuadersista. Kuten niin monen muunkin tv-sarjan kohdalla, niin myös Persuadersin jaksoja yhdistettiin elokuvajulkaisuiksi. Ei mitenkään harvinaista. Mielenkiintoisemmaksi asian tekee tässä tapauksessa se, että näitä jaksoista muodostettuja elokuvia esitettiin suurella menestyksellä elokuvateattereissa. Mitenköhän tämä toimisi nykyään esimerkiksi jonkun Lostin kanssa. Yleensähän tälläiset julkaistaan vain videolevitykseen. Tosin tietenkin London Conspiracyn aikaan ei varmaan kovin monessa kotitaloudessa ollut DVD-soitinta.

Kirjan lukeminen kuitenkin innosti minua käymään uudemman kerran läpi Mooren uraa, varsinkin kun nyt joistakin hänen tuotoksistaan ja niiden taustoista tietää enemmän.

Persuadersin suostuttelijat ovat amerikkalainen katujen kasvatti ja nykyinen playboybisnesmies Danny Wilde (Tony Curtis) ja englantilainen hienostoplayboy lordi Brett Sinclair (Roger Moore.)
Nämä kaksi näennäisesti erilaista miestä joutuvat olosuhteiden pakosta toimimaan yhteistyössä ja usein tämän yhteistyön tuloksena estetään poliittinen salamurha, tai jotain muuta kivaa.

Tämänkertaisessa tarinassa lordi Sinclair ihmettelee kuinka hänen tilinsä on ylittynyt sieltä veloitettujen rakennuskustannusten vuoksi. Lordilla ei ole meneillään mitään remonttia tai muuta joka selittäisi rakennusmiesten palkkaamisen ja tutkiessaan asiaa, hän huomaa että eräs hänen omistuksessaan oleva kartano on kunnostettu uuteen uskoon. Tämä kartano kun on ollut jo vuosia tyhjillään ja rappeutunut, ja lordi itsekin oli jo ehtinyt unohtaa omistavansa sen, joten miksi hän olisi nyt tietämättään kunnostuttanut sen.
Lordi Sinclair ja Danny lähtevät katsomaan tuota kartanoa, huomatakseen sitä asuttavan vieraat ihmiset. Kun heille selviää että talon nykyiset kuokkavieraat etsivät näyttelijää joka muistuttaisi lordi Sinclairia, alkaa heidän uteliaisuutensa olla voiton puolella.
Hyvä on, jos nämä kuokkavieraat etsivät lordi Sinclairin näköistä näyttelijää, niin sellainen heille tarjottakoon. Lordi Sinclair saapuu paikalle esiintyen lordi Sinclairin näköisenä näyttelijänä ja ei liene yllätys että hänet palkataan esittämään lordi Sinclairia.
Kuokkavieraat, joita johtaa ihan paholaisen näköinen John Hassocks (Andrew Keir.) He väittävät olevansa ulkoministeriön asialla ja että lordi Sinclair on jalomielisesti suostunut luovuttamaan kartanonsa heidän käyttöön. Lordi Sinclair on myös suostunut toimimaan isäntänä, paikalle kutsutun Afrikkalaisen Zanda nimisen valtion pääministerin Richard Congoton (Cy Grant) kanssa käytäville neuvotteluille. Mutta nyt lordi Sinclair oli kuulemma ruvennut murjottamaan, eikä suostu toimimaan isäntänä. Lordi Sinclair on kuulemma kuuluisa murjotuksestaan. No kuitenkin, nyt siis tarvitaan joku esiintymään lordina, jotta valtioiden väliset neuvottelut onnistuisivat. Tämän kaiken he kertovat miehelle jonka eivät tiedä olevan oikea lordi Sinclair.
Paikalle saapuu Danny esiintyen kartanon uutena hovimestarina.
Koko ulkoministeriöjuttu on tietenkin valhetta ja todellisuudessa John Hassocks edustaa joukkoa yksityisiä rosvoparoneja jotka haluavat ryövätä Zandan mineraalivarat ja paikalle kutsuttu pääministeri Congoto aiotaan pakottaa luovuttamaan kaivosoikeudet Hassocksille.
Seuraa miekkailua, puujalkavitsejä ja lopulta tappelun tauottua on hyvä voittanut pahan. Ja kuten myöhemmin Bondeissa, Moore saa tytön.
On aika pitää hieman lomaa ja Danny vie lordi Sinclairin ostamalleen maatilalle. Danny esittelee innoissaan rähjäistä mökkiään ja luonnollisesti lordi Sinclair ei ymmärrä miten Danny voi intoilla talosta joka näyttää Dresdeniltä vuonna 1685.
Pian Danny saa huomata että hän ei ole tervetullut alueelle. Asiaa selventää pään viereen lyöty kirves. Danny ei aio lähteä minnekään vaan haluaa remontoida talon entistä ehommaksi. Voihan alueella hänen omien sanojensa mukaan kasvattaa kaikkea hevosista naisiin ja hedelmistä viskiin. Selviää että Dannyn haluaa alueelta pois Rupert Hathaway (John Ronane) joka on ostanut paljon maata alueelta ja haluaa itselleen myös Dannyn omistaman tilan.
Danny löytää kaivostaan kuolleen miehen ja tuumii että nyt on jotain hassusti. No tottavie, sillä siellä harrastetaan jotain mustaa magiaa, ja nyt ei puhuta lakritsista. Mutta ennen kuin poliisi ehtii paikalle, on ruumis kadonnut ja Dannya pidetään suuresti erehtyväisenä.
Danny uskoo Hathawayn olevan kaiken takana ja käy muksimassa häntä ja hänen apulaisiaan.
Yöllä Hathawayn apulaiset tulevat ja kiusaavat Dannya. Danny vangitaan ja Hathaway sepostaa koko jutun. Se kaivosta löytynyt kuollut mies oli ollut poliisi joka oli tutkinut rahanväärennysliigan toimia ja tätä rahanväärennysliigaa johtaa Hathaway. Dannyn omistaman talon alla on käytäväverkosto jota kautta väärennetyt rahat viedään matkalleen jonka päätepysäkkinä on Ranska. Siksi Hathaway halusi itselleen Dannyn ostaman maa-alueen.
Ja se musta magia-juttu? No, Hathaway harrasti sitä vain säikytelläkseen kyläläisiä, jotta nämä eivät erehtyisi paikalle nuuskimaan.
Lordi Sinclair saapuu paikalle ja vuorossa on nyrkkien heilutusta ja lahojen rappusten läpi putoamista. Tuuli vie väärennetyt setelit mukanaan.
Lopulta Dannykin saa mökkinsä remontoitua. Kaikki kunnossa aina siihen asti kunnes hän koettaa laittaa taulun seinälle ja koko roska sortuu.

Veijareita Ja Pyhimyksiä oli ja kenties on vieläkin se nimi jolla Persuaders tunnetaan parhaiten Suomesssa. Tällä nimivaihtoehdolla on tietenkin haluttu hyödyntää Roger Mooren mainetta Pyhimyksenä ja kun Persuadersia katsoo, niin Veijareita Ja Pyhimyksiä on varsin osuva nimi sarjalle. Ensinnäkin nämä poikakullat ovat aikamoisia veijareita ja Mooren roolihahmo tässä sarjassa on niin samankaltainen kuin Pyhimyksen Simon Templar, että yhtä hyvin Brett Sinclairin nimi voisi olla tuo Templar. Ja jos hahmo on samankaltainen, niin Moore esittää Sinclairinsa hyvin samalla tavalla kuin Templarin. Tämä ei ole sinänsä mikään negatiivinen seikka, sillä Persuaders on kuitenkin hyvin samanhenkinen sarja kuin mitä Pyhimys on, joten tuttuus ei haittaa laisinkaan.

Jos Roger Moore on täydellinen valinta Brett Sinclairiksi, niin Tony Curtis on sitä Danny Wilden roolissa. No, Danny ei ole niin katu-uskottava hahmo kuin hänen kenties luulisi olevan. Tästä pitää huolen Curtisin esittäin vahvan humoristisesti esittämä roolisuoritus. Danny Wildessa on paljon samaa Curtisin Piukat Paikat-elokuvan Joe-hahmon kanssa. Joten vaikka Sinclairin ja Wilden kerrotaan olevan eri lähtökohdista kasvatuksensa saaneita, niin molemmat ovat sellaisia Indiana Jones-lajityyppiin kuuluvia kimmeltäväsilmäisiä veikeitä pojankoltiaisia joille ei osaa suuttua kun maito kaatuu ja ananas ei katkea miekansivalluksesta.
Erittäin onnistuneen näistä hahmoista tekee Mooren ja Curtisin herkullinen kemia. Molemmat antavat toisilleen tilaa tasa-arvoisesti ja he tuntuvat tuntevan sekä hahmonsa että toistensa maneerit niin hyvin, että välillä tuntuu kuin he puhuisivat yhdestä suusta. Buddy-kuvausten aatelia.

London Conspiracyn ensimmäinen tarinaosuus on jälkimmäistä hauskempaa seurattavaa. Erityisen huvittaa olivat osuudet jossa lordi Sinclair esittää näyttelijää esittämässä lordi Sinclairia ja elokuvan pahikset puhuivat valheellisesti tälle näyttelijäksi luulemalleen Sinclairille oikeasta Sinclairista. Moore oli mainio esittäessään muka tietämätöntä.
Jälkimmäisen tarinan musta magia-osuus ei oikein istunut sen rahanväärennys-tarinan kanssa yhteen. Ehkä se oli hieman liian synkän oloinen muuhun nähden.
Toki molempien jaksojen rakenne oli yhtä lailla kevyen toiminnallisen humoristinen, mutta ensimmäisen tarinaosuuden itse tarina istui paremmin hahmoihin.

Persuadersin tekee erittäin ja hyvin miellyttäväksi se seikka, että huonommatkin tarinat tuntuvat hyviltä koska päähenkilöt nostavat kokonaisuuden tasoa jokaisella henkäyksellään.

Palatakseni siihen Mooren elämäkertaan, niin siellä mainittiin pieni huomio Persuadersista jota en ollut aiemmin miettinyt sen enempää.
Danny Wilden hahmo käyttää jatkuvasti nahkahansikkaita ja toki olin pistänyt sen merkille jo aiemminkin, mutta en ollut ajatellut sitä sen enempää. Mutta Moorekaan ei oikeastaan ymmärtänyt miksi Tony Curtis oli halunnut, että Danny Wildella on jatkuvasti hansikkaat käsissään. Curtis oli sanonut että se vain kuuluu Danny Wilden hahmon persoonallisuuteen, joten olkoon niin. Oli kuitenkin hauska huomata että vielä nykyäänkin Moore miettii tuollaista asiaa.

Erittäin hauska ja hyväntuulinen.
Ensimmäinen tarina toimii paremmin ja jälkimmäinen ihan hyvin.
Ja John Barryn teemamusiikki on ekstaasia korville.

Tähdet: ****
The Persuaders: London Conspiracy
...NOIR

Illallinen Yhdelle (A Table For One, 1999)

Matt ja Ruth Draper (Michael Rooker ja Rebecca De Mornay) ovat eivät-niin-kovinkaan-onnellinen aviopari, mutta he harrastavat ajoittain agressiivista seksiä. He elävät kuitenkin normaalia lähiöelämää, mitä nyt Ruth uskoo Mattin suunnitelevan vaimonsa murhaa. Mutta ei se mitään, sillä Ruth epäilee Mattin pettävän häntä ja suunnittelee itse keinoja tappaa Matt. Tosin Ruth on hiukan hassahtanut, joten kaikkea ei voi ottaa vakavissaan.
No, välillä Matt lähtee pitkille työmatkoille ja vaihtaa tuolloin identiteettinsä tohtori Matthew Swaniksi. Joten kyllä Ruth on oikeassa epäillessään miehensä pettävän häntä. Tässä toisessa roolissaan Mattilla on rahakas työ, vaimo Ariana (Lisa Zane) ja pari muksua.
Yksin riutuva Ruth iskee silmänsä uuteen naapuriinsa Tom Bernardiin (Mark Rolston) ja Tomin vaimosta Bettysta (Shareen Mitchell) ei niin väliksi.
Mattille Ruth edustaa villiä vapautta ja Ariana puolestaan vakautta ja tasapainoisuutta. Onhan Ruth entinen strippari joten luonnollisesti hän on villikissa. Kun taas Ariana on hienostoperheestä ja täten nätti mutta tylsä. Ruthin kanssa Matt voi unohtaa vastuut ja lapsenkasvatukset.
Eräänä päivänä vaihtaessaan roolia lähiöMattista suurkaupunkiMatthewiin hän törmää huoltoasemalla Tomiin, joka ihmettelee että koska tämä naapurin Matt vaihtoi autonromunsa kalliiseen urheiluautoon. Matt liukenee vikkelästi paikalta, mutta rupeaa viimein miettimään kuinka vaikeaa on ylläpitää kaksoiselämää, etenkin kun hienostoelämän puolella on tarjolla ylennystä ja tätä kautta enemmän näkyvyyttä.
Matt huomaa kuinka Ruth viettää illan Tomin kanssa ja on omista toimistaan huolimatta mustasukkainen, joten hän päättää lopettaa liittonsa Ruthin kanssa. Kaksoiselämästä tulisi siis yksöiselämä.
Matt koettaa erota Ruthista sopuisasti, mutta huomaa että jo alunperinkin mieleltään epävakaa Ruth suostuisi eroon vain jos Matt kuolisi. Siispä Mattin on keksittävä jokin muu keino päästä eroon liitostaan Ruthin kanssa.
Tässä vaiheessa Tomille on varmentunut että Matt elää kaksoiselämää. Matt ehdottaa Tomille sopimusta. Tom saisi Ruthin ja 10000 dollaria jos auttaisi Mattia lavastamaan kuolemansa. Asia tehtäisiin vieläpä siten, että Ruth uskoisi Mattin kuoleman olevan omaa syytään.
Mattin suunnitelma näyttäisi toimivan. Ruth löytää Mattin lainausmerkeissä kuolleena ja Tom hävittää ruumiin.
Vahingossa Ruth huomaa että Tom on tappanut oman vaimonsa, Bettyn ja mitä ilmeisemmin oli tehnyt samoin edellisen vaimonsakin kohdalla. Asian todentaminen käy helposti, koska Tomilla näyttäisi olevan tapana kuvata tuollaiset temput.
Tom ja Ruth joutuvat kamppailuun jonka yhteydessä Ruth iskee Tomin kuolleeksi.
Ruthille paljastuu että Matt ei olekaan kuollut ja nyt Matt vakuuttelee että hups vaan, en mä tarkottanu. Mutta väliäkö sillä, kun seuraavaksi Matt saa veitsen vatsaansa ja kuolee.
Nyt Ruthilla on kaksi ruumista kotonaan ja hän on raskaana.

Tämä elokuva oli huono.

Juonessa ei ole sinänsä suuremmin vikaa. Ei se nyt kovin kummoinen ole, mutta ihan siedettävä. Jotenkin sitä kyllä toivoisi että kun näitä kaksoiselämä-elokuvia tehdään, niin niissä ei olisi aina se tavallinen ”rikas elämä ja köyhä elämä”, vaan vastakkainasettelusta ei tehtäisi niin kärjistettyä. Kyllä sen vähemmälläkin ymmärtää että joku elää kahta elämää.
Mutta tarinana se on ihan hyvä lähtökohta trillerille.
Tarinan pilaa kuitenkin aika pahasti sen toteutus. Jatkuvat mukasynkät hidastuskohtaukset saavat haukottelemaan aika pahasti. Sen vielä kestäisi jos näitä hidastuksia käytettäisiin vain silloin kun kyseessä ovat Ruthin tappofantasiat, mutta kun niitä tunnutaan hyödyntävän joka käänteessä. Oli sitten kyseessä oven avaaminen postinkantajalle, pyssynheilutus, tai aivastus, niin takuuvarmasti se esitetään hidastetusti. Vielä korostaakseen tunnelmaa, joka kerta hidastuksen yhteydessä soi synkkä musiikki.
Jatkuvat lähikuvatkaan eivät auta asiaa.
Ehdin jos uskoa elokuvan kokevan onnistuneen käänteen kun paljastuu että Tom on vaimontappaja, mutta edelleen elokuvan toteutus oli yhtä luonteva kuin silmättömän lobotomia-apinan autolla ajo.

Elokuvassa olisi ollut mielenkiintoinen teema käsittelyssä jos sitä olisi vain huomattu hyödyntää. Koska elokuvassa osoitetaan että Ruth on ns. sekaisin ja että Matt elää kaksoislämää. Niin siinä vaiheessa kun Matt oli dumppaamassa Ruthia ja siirtämässä tätä Tomin niskoille, niin tätä käännettä olisi ollut hauska seurata muun kuin Tomin vaimontappamisen kautta. Sillä toisella tavalla käsiteltäessä olisi voitu nähdä kuinka Ruth siirtyy kaksoiselämää elävän miehen luota toisen kaksoiselämämiehen luokse. Tomillahan oli jo vaimo, joten jos tämän tappaminen olisi jätetty väliin, niin olisi voitu esittää Tomilla olevan avioliiton ulkopuolinen suhde. Joten Ruth olisi tietämättään ollut taas se toinen nainen ja jälleen uhri.
En tiedä olisiko tuokaan ollut nyt kovin kummoinen idea, mutta eipä äkkiseltään tule mieleen elokuvaa jossa asiaa olisi tuohon tapaan esitetty.

Ainoa asia joka oikeastaan tekee elokuvasta katsomisen arvoisen ovat sen näyttelijät.
Michael Rooker esittää varsin hyvin valheessa elävän miehen roolin ja Mark Rolston esittää hyvin sitä elokuvan perusmiestä, jonka kohdalla onkin sääli että lopussa hänen hahmonsa muuttuu tyypilliseksi leffapsykoksi.
Mielenkiintoisinta elokuvan näyttelijöiden kohdalla on Rebecca De Mornay. Välillä hän tuntuu esiintyvän siten että nostaa elokuvan tasoa ja välillä hän tuntuu olevan häpeällisen huono.
De Mornay on hyvä näyttelijä ja tälläkin kertaa hän on oikeastaan hyvä esittäessään mieleltään epävakaata persoonaa, jonka tunnetilojen heittelyä korostavat Rookerin hahmon luoma valheellisen suhteen ilmapiiri. Joten De Mornay saa esitettäväkseen kaikkia mahdollisia tunnetiloja sieltä ja täältä. Ongelmaksi tulee jälleen kerran elokuvan toteutus. On vaikea ottaa De Mornayn hahmoa vakavissaan kun elokuvan toteutus lähentelee liian usein parodiaa. Sen mitä naurettavien saippuaoopperamaisten lähikuvien ja muiden joukosta huomaa, on kyllä hyvää esiintymistä. Sitä ei vain jaksaisi aina tarpoa lumihangessa päästäkseen linja-autopysäkille.

Illallinen Yhdelle on siedettävällä tarinalla ja ihan onnistuneilla näyttelijäsuorituksilla varustettu huono elokuva. Ja huonoksi sen tekee kuvaustavan kömpelyys, ääniefektien naurettavuus ja toistuva teknisyyden äärikliseisiin sortuminen, joka tuo mieleen ennemminkin kouluprojektit kuin ammattimaisen elokuvan.

Tähdet: *
Illallinen Yhdelle
...NOIR

Muutostiloja (Altered States, 1980)

Eddie Jessup (William Hurt) on yliopistoprofessori joka tekee kokeita ihmisen tietoisuuden rajoista ja apunaan tässä asiassa hänellä on aistideprivaatiotankki. Tiedättehän, sellainen säiliö jossa on vettä ja jonka sisään ihminen menee hengailemaan. Eddie tahtoo todistaa että skitsofrenia, tai muut ns. hulluuden tilat ovat väärinymmärrettyjä. Oikeasti kukaan ei ole hullu kuin pullosta tullut, vaan hän vain elää toisessa tietoisuuden tilassa ja jos nämä muut tietoisuuden tasot pystyisi tulkitsemaan oikein, niin hulluus katoaisi. Eli vähän niin kuin jos tulkki tuodaan paikalle kääntämään keskustelukumppanin puheet sinulle ymmärrettävään muotoon.
Koska Eddie on innokas tutkimuksensa suhteen, niin hänelle eivät riitä vapaaehtoisten koekaniinien tulokset, vaan hän haluaa itse kokea mielenprojisointia, ruumiista irtaantumista, näkyjä ja visioita ja hallusinaatioita ja muuta kivaa. Siispä Eddie viettää, valvotusti toki, tuntikausia vesitankissaan.
Elämä kulkee normaalia rataa. Eddie tekee tutkimustaan, tapaa naisen, Emilyn (Blair Brown), menee naimisiin, saa lapsia, on eroamassa. Normaalia elämää.
Opetustyö yliopistolla ei tuo Eddielle tyydytystä ja oma ihmismielen tilaa koskeva tutkimus pyörii paikoillaan.
Muutoksen Eddien elämään tuo ekskursio Meksikoon. Täällä hän pääsee seuraamaan erästä poppamiesten rituaalia ja sen yhteydessä nauttii keittoa jonka tärkeimpinä osa-aineina näyttäisivät olevan vahvat sienet ja ihmisveri. Heti maistettuaan keittoa Eddien pää tai tajunta räjähtää. Hän näkee näkyjä joissa taivas sylkee tulta, kukkameri valtaa taustan, käärme luikertelee, ihmiset muuntuvat tuuleen hajoaviksi hiekkapatsaiksi ja universaalit tähti-ihmiset leijailevat.
Kun trippi on ohitse, Eddie tuntee olonsa normaaliksi eikä muista mitään kokemaansa. Hän ottaa näytteen hallusinaationesteestä mukaansa palatessaan kotiin ja yliopistolla kopioi sitä jatkotutkimuksia varten. Eddie rupeaa koemielessä ottamaan Meksikolaisia sienitrippejä ja hänen kollegansa Arthur (Bob Balaban) kirjaa ylös Eddien kokeen aikana kokemat hourailut. Eddie ei koskaan kokeen jälkeen muista kokemaansa, mutta Arthurin muistiinpanojen kautta hän voi huomata kokeneensa helvetin tulen, vuohen tappamista ja tälläistä muuta arkipäiväistä.
Erään kokeen jälkeen Eddie nostetaan vesialtaasta shokkitilassa ja hän kirjoittaa paperille haluavansa itsestään otettavan verikokeita ja röntgenkuvat. Eddie uskoo että tällä kertaa herännyt Eddie ei ollutkaan hän itse, vaan jokin sienitripillä koettu muoto oli vallannut hetkiseksi Eddien ruumiin. Arthur ei tiedä mitä uskoa, mutta Eddien toinen kollega Mason (Charles Haid) uskoo että Eddie sekoilee vain koska on ollut liian monella tripillä. Eddiestä otetut röntgenkuvat kyllä väittävät hänen olevan jonkinlainen apinaeläin.
Kohta Eddie huomaa kehonsa kokevan fyysisiä muutoksia. Iho paisuu ja kuplii kuin jossain David Cronenbergin varhaisissa elokuvissa, mutta onko kyseessä päälle jäänyt huono trippi vaiko todellisuutta.
Mason keskeyttää Eddien kokeet ja Eddien on vaikea saada ketään uskomaan että hänen kokemansa tripin aikana hän muuntui fyysisesti joksikin muuksi, alkukantaiseksi apinaesi-isäkseen. Eddie haluaa siis tehdä uuden kokeen jonka avulla voisi todistaa väitteensä todeksi, mutta hän ei saa lupaa tai kannatusta sille. Siispä Eddie suorittaa kokeen omin luvin ja kohta aistideprivaatiotankista ulos nousee mikä lie homo erectus. Apinaihminen hakkaa yliopiston vartijan mahdollisesti hengiltä ja karkaa kaupungille, ajautuu eläintarhaan ja syö siellä lampaan.
Seuraavana päivänä Eddie herää putkasta. Hänet oli löydetty eläintarhasta alastomana nukkumasta.
Eddie muistaa osittain edellisen yön tapahtumat, mutta ei ole varma kaikesta muistamastaan. Paikalle saapuva Mason kertoo että edellisenä yönä yliopistolla oli sattunut jotain outoa, jotain jossa väitetysti jostain karannut apina olisi tehnyt tuhmuuksia.
Emily alkaa uskomaan Eddien puheita ja pyytää tätä keskeyttämään kokeensa kunnes asiaa on tutkittu enemmän. Mutta koska Eddien päätä ei saada käännettyä, niinpä uusi koe järjestetään. Tällä kertaa Mason, Emily ja Arthur haluavat valvoa koetta ja aikovat keskeyttää sen jos jotain menee pieleen. No, jotain menee pieleen ja Eddie muuntuu jonkinlaiseksi lihakasaksi, kenties eräänlaiseksi alkulimaksi. Mutta kuten aiemminkin, kohta Eddie palaa omaksi itsekseen. Eddie vakuuttaa Emilylle että kokeet loppuivat tähän, sillä tätä kokemusta hän ei halua toistaa. Mutta Eddie ei pysty enää estämään muodonmuutosta ja hän alkaa muuntua takaisin aiemmin mainituksi lihakasaksi. Eddie hakkaa kättä seinään ja palautuu omaksi itsekseen.

Tätä elokuvaa kuvaa parhaiten sana Häiritsevä.

Eddie kokemat hallusinaatiot ja muodonmuutokset ovat aika pelottavaa katseltavaa. Osassa niitä on kieltämättä käytetty aika hölmöjä uskonnollisia mielikuvia, mutta pääosin kuvasto on sellaista että vatsaa alkaa vääntää. Kaikki ne monisilmäiset vuohet ja muut visiot joita Eddie näkee, ovat sellaisia että ne ovat samanaikaisesti aivan tolkuttomia että uskottavia. Monet näistä hallusinaatioista on toteutettu aika yksinkertaisin keinoin, mutta ne ovat samalla tavalla onnistuneita kuin esimerkiksi The Fountainin orgaaninen avaruus. Pidin esimerkiksi suuresti siitä miten Eddien ensimmäinen sienitrippi alkaa kipinäsateella joka on äärimmäisen simppeli, mutta tehokas keino kuvata jonkinlaista näkökentän ja tajunnanmuutosta. Hän näkee siis tähtiä.
Erityisen toimia näistä hallusinaatiokokemuksista teki elokuvan välillä erittäin atonaalinen musiikki ja sopivan hysteerisen oloinen dialogi.

Juonellisesti pidin elokuvaa täydellisenä siihen asti kunnes Eddie muuntuu fyysisesti joksikin muuksi. Kun Eddie aluksi väittää muuntuneensa ja hän kokee niitä muutoksia ihon kuplimisella, niin tässä vaiheessa olisin pitänyt parempana jos nämä Eddien kivuliaasti kokevat muutokset olisivat olleet vielä pään sisäistä kuvitelmaa. Sitten kun osoitetaan että Eddie todellakin muuntui fyysisesti joksikin toiseksi, eli siksi apinaihmiseksi, niin se ei ollut yhtä vaikuttavaa kuin ne hallusinaatiot. Johtuen kenties siitä, että Eddien kokemat harhat oli kuvattu niin onnistuneesti, että olisi ollut parempi jos olisi jatkettu samoin ja pääpaino olisi ollut sillä ettei Eddie enää erota todellisuutta kuvitelmasta. Se toinen kokonainen kehonmuutos, eli se lihamöykky toimi paremmin, koska sen epäsymmetrinen olomuoto oli paremmin linjassa niiden harhojen kanssa.

Elokuvan lopetus on liian äkkinäinen. Juuri kun Eddie on kokonut sen lihakasamuutoksen ja palautunut siitä, ja on nyt muuntumassa tahtomattaan takaisin lihakasaksi, niin Eddie ei tee muuta kuin hakkaa kättään seinään ja palautuu normaaliksi. Tässä vaiheessa viimeistään olisi ollut parempi jättää asia siihen muotoon, että Eddie on tehnyt kokeensa liian monta kertaa eikä pysty enää hallitsemaan muutoksiaan. Sen sijaan Eddie palauttaa itsensä normaaliksi lyömällä kättä seinään? Sori vaan, mutta se ei ole hyvä selitys asialle joka alkoi nimenomaan pään sisäisistä matkoista. Varsinkaan kun tässä kohtaa dialogi on aikamoista siirappia.

Mutta poislukien tuo äkkinäinen lopetus ja mielestäni tajunnanlaajennusideaa heikompi ratkaisu siirtyä todellisiin kehonmuutoksiin, on kyseessä kuitenkin sellainen pirun onnistunut happotrippi, että uskokaa pois, tämän rinnalla joku Fear And Loathing In Las Vegas on yhtä kesy kuin Kaikki Rakastavat Raymondia.

Muutostiloja sekoittaa vatsan, on pelottavampi kuin tusina kauhuelokuvia ja on erinomaisesti näytelty.
William Hurt ensimmäisessä elokuvaroolissaan on täydellinen.

Ei nautittavaksi ennen nukkumaanmenoa.
Tai paremmin, vain ennen nukkumaanmenoa.

Aika hyvin onnistunutta pelottelua elokuvalta joka ei ole kauhuelokuva.

"It's too late. I don't think I can get it out of me anymore."

Tähdet: ****
Muutostiloja
...NOIR

Tapa Presidentti! (Executive Target, 1997)

Vuoroon astelee niitä elokuvia joiden kohdalla ihmettelee, että miten tuo ja tuo ja tuo näyttelijä on eksynyt tälläiseen roskaan.

Nick James (Michael Madsen) on ex-stuntkuski joka on matkalla vankilaan suorittamaan vuoden tuomiota huumeiden hallussapidosta. Tosin huumeet olivat sen 18 vuotiaan tytön jonka kanssa Nick petti vaimoaan, mutta Nick siitä vankilaan joutuu. Syyttömyys rikokseen pitää mainita elokuvassa koska Nick on se elokuvan hyvä tyyppi. Vaikka nyt pettikin seksikästä vaimoaan, Nadiaa (Kathy Christopherson.)
Matka vankilaan keskeytyy kun halpabujetilla tehtyä korkeaa teknologiaa ja ääliömäisiä apulaisia suosiva Bond-tyylinen rikollispomo Lamar (Keith David) lähettää ääliömäiset apulaisensa vapauttamaan Nickin. Siispä vankienkuljetusbussi mukkelis makkelis ja Nick pakotetaan pahisten autoon. Samantien Nick nappaa auton hallinnan ja ajaa karkuun ensin pahiksia ja sitten poliiseja. Epäloogista on se että miksi Nick pakenee poliiseja, kun hän haluaisi istua suosiolla saamansa tuomion ja vapautua velkansa maksaneena. Takaa-ajo on perinteisen kliseinen jossa autot lentelevät hidastetusti ympäri ämpäri ja päin pahvilaatikoita. Tottahan toki yksi poliisiautoista lentää rekan kontin läpi ja rekan kuljetettavana on tyhjiä pahvilaatikoita. Niin ja joka ainoa asia räjähtää heti kun sitä vain vilkaiseekin.
Nick menee tapaamaan ystäväänsä Belaa (Dayton Callie), joka auttaa Nickia pääsemään eroon käsiraudoistaan. Tärkeämpää katsojan kannalta on kuitenkin se, että tässä kohtauksessa Nick selittää Belalle aikovansa antautua koska ei halunnut alunperinkään paeta ja haluaisi kunnian miehenä suorittaa tuomionsa loppuun. Joten kuten jo totesin, niin miksi hän sitten pakeni niitä poliiseja hetki sitten kun olisi voinut jo silloin antautua.
Nick menee tapaamaan vaimoaan Nadiaa ja luonnollisesti Lamarin ääliökätyrit ovat odottamassa. Nick ja Nadia viedään Lamarin luokse joka skertoo haluavansa Nickin kuskiksi johonkin pankkikeikkaan ja siksi järjesti Nickin paon. Jos Nick ei suostuisi, niin Nadialle kävisi hullusti. Nick suostuu.
Samoihin aikoihin presidentti Carlson (Roy Scheider) ilmoittaa leikkaavansa puolustuvoimien murhabudjettia ja siirtävänsä nämä rahat johonkin hihhulimeininkiin.
Sitten tapahtuu se pankkikeikka jonka pakokuskiksi Nick pakotettiin. Seuraa elokuvan toinen pitkä autotakaa-ajo jossa jälleen kerran poliisiautot lentevät toistensa päälle ja kaikki räjähtää vain räjähtämisen ilosta.
Keikka onnistuu mutta Lamar ei haluakaan vielä vapauttaa Nadiaa, vaan pakottaa Nickin vielä yhteen keikkaan kuskiksi. Tällä kertaa voitaisiin vaikkapa kidnapata presidentti.
Nick luulee kyseessä olevan vain kidnappaus lunnaiden vuoksi, mutta kaappauksen ideoija onkin presidentin hengiltä haluava armeijan isojehu Jack (Robert Miano.) Jep, hän on vain Jack.
Tätä Jackia tietenkin kiukuttaa presidentin halu vähentää armeijan määrärahoja, joten siinä se motiivi presidentin murhaamiseen.
Presidentin kaappaus alkaa ja saamme seurata kuinka ammutaan hidastetusti, kuollaan hidastetusti ja hypitään hidastetuilta räjähdyksiltä suojaan hidastetusti auton konepellin ylitse.
Sitten vuorossa on elokuvan kolmas ylipitkä autotakaa-ajokohtaus ja jälleen kerran autot lentävät räjähtäen sinne tänne.
No, ainakin presidentti saatiin kaapattua.
Nick tulee kuitenkin toisiin aatoksiin ja vie presidentin hengailemaan Belan kämpille. Itse hän lähtee pelastamaan Nadiaa. Bela pistetään jätesäkkiin ja hän esittää naamioitua presidenttiä. Takakontissaan Nickilla on myös pari superkyttää.
Sitten ammuskellaan Lamarin vuoren sisällä sijaitsevassa tukikohdassa. Pahikset tunnistaa siitä että heillä on aurinkolasit päässään.
Lamar ampuu Belan ja Nick Lamarin.
Heiii! Tämä paikka jossa Lamarin tukikohta on, taitaa olla sama paikka jossa kuvataan olevan Stargaten tukikohta.
Nadia pelastuu, presidentti iloitsee ja Nick on sankari jonka aiempi tuomio kumotaan.
Mutta mitä tapahtui Jackille? Ei näköjään mitään.

Tapa Presidentti! on aikamoista roskaa. Vaikka niin Madsen, Scheider ja David ovat kukin tehneet urallaan vaihtelevan tasoisia elokuvia, niin tämä kuuluu silti niihin joiden kohdalla voi vain ihmetellä että mikä tässä on houkutellut heidät mukaan. Elokuva näyttää todella halvalta, joten tuskin uran suurin palkkio on ollut kovinkaan todennäköinen. Ja jos jokainen heistä osaa tai osasi lukea, niin varmastikaan käsikirjoitus ei ketään heistä houkutellut.
Ehkäpä heitä kiinnosti tehdä adrenaliinilla kuorrutettu actionpommi. Sillä päällisin puolin elokuva kuulostaa huisin toiminnalliselta. Onhan siinä enemmän räjähdyksiä kuin jaksaa välittää ja takaa-ajoja jotka kestävät aivan liian kauan. Minun on vaikea kuitenkaan kuvitella yhdenkään katsojan jaksavan välittää elokuvan toiminnasta, ei niinkään sen määrän vuoksi vaan laiskan toteutuksen. Kun joka ainoa asia räjähtää ja joka ainoa auto lentää samalla tavalla ympäri, niin niistä ei jaksa kauaa kiinnostua. Asiaa ei auta se että kaikki toimii niin pirun hitaasti. Enkä nyt puhu vain toistuvista hidastusten käytöistä ja minuuttitolkulla jatkuvista takaa-ajoista, vaan siitä että niiden takaa-ajojenkin aikana tuntuu kuin juosten pääsisi nopeammin perille.
Onkin jotenkin hullunkurista että elokuva vaikuttaa toimintatäyteiseltä, mutta on laiska kuin mikä ja hyödyntää runsaasti hidastuksia.

Ja on vaikea uskoa että joku vielä vuonna 1997 teki kohtauksia joissa lennetään pahvilaatikoita päin, muutoin kuin huumorihenkisesti.

Kaikkien niiden räjähdysten ja muiden toimintakohtausten aiheuttaman tahattoman humoristisuuden lisäksi stereotyyppisten hahmojen kohdalla saa välillä raapia päätään ja miettiä että kuinka tyhmäksi sitä voikaan taantua. Elokuvan pahikset ovat nimittäin erotettu muista äärimmäisen selkeästi. Poislukien Lamar-hahmo joka on olevinaan se elegantti rikollispomo.
Muut pahikset on jaettu kahteen ryhmään:
A. Ovat he joilla on aurinkolasit.
B. Ja he joilla ei ole aurinkolaseja. Nämä tunnistaa pahoiksi siitä että he puhuvat siten, että fuck-sanaa korostetaan kuin sen sanominen olisi luontevampaa kuin hengittäminen.

Elokuva heittää hukkaan hyviä näyttelijöitä, joihin kuuluu mm. Dayton Callie, joka sentään tuo rooliinsa edes jonkinlaista ilmapiiriä keventävää tunnelmaa.
Muutoin Tapa Presidentti! on roskaa.

Surukseni huomasin että elokuvan toinen käsikirjoittaja on juuri tuo äsken jotenkin kehumani samainen Dayton Callie. Tekisi mieli ottaa sen vuoksi tuo antamani ainokainen tähti pois.

Tähdet: *
Tapa Presidentti!
...NOIR

Pimeä Puoli (Tales From The Darkside, 1990)

Tales From The Darkside oli samankaltainen jännitys/kauhu-sarja kuin esimerkiksi Tales From The Crypt, The Hitchhiker, tai Twilight Zone olivat. Ja kuten niin monen tuollaisen kohdalla, myös Darksidesta tehtiin jonkilainen elokuva.
Tai kuten yleensä näiden kohdalla, siitäkin tehtiin kauhuantologia jossa kuten lähes aina, Stephen King oli mukana. Jotenkin tuntuu että Kingin nimi löytyy aina tämänkaltaisten teosten kannesta ja poikkeuksetta isoimmalla fontilla. Ei niin että se olisi mitenkään huono asia.
Kingiin liittyen on jokseekin huvittavaa että alkuteksteissä Darksiden nimi esitetään muodossa ”Stephen Kingin Pimeä Puoli.” Etenkin kun Kingilla on omakin kokonaisuutensa nimellä Pimeä Puoli.
Ja kuten esimerkiksi Creepshown kohdalla, Pimeä Puoli sisältää toisistaan irrallisia tarinoita joiden ympärille on vanhojen Aku Ankan taskukirjojen tapaan lisätty kehyskertomus yhdistämään ne toisiinsa.

Elokuvan kehyksenä toimii kertomus pikkukaupungin idyllissä elävästä kiltin oloisesta naisesta, Bettysta (Deborah Harry), jolla nyt sattuu olemaan pikkupoika Timmy (Matthew Lawrence) vangittuna. Bettyn aikomus on syödä Timmy.
Valmistellessaan päivällisiä, Betty antaa Timmylle ajantapoksi kirjan nimeltä Tales From The Darkside. Voittaakseen itselleen lisää aikaa, Timmy rupeaa lukemaan kirjan kertomuksia Bettylle.
Ensimmäisenä lähdemme muumion matkaan.

Sir Arthur Conan Doylen Lot 249.
Bellingham (Steve Buscemi) on köyhä, nörtti ja ilkeän oloinen opiskelija jota syytetään jonkin Zuni-patsaan katoamisesta. Tosiasiassa Bellingham on syytön, mutta hän joutuu kuitenkin korvaamaan kadonneen patsaan.
Bellingham ostaa itselleen mistä lie museon poistomyynnistä muumion joka toimitetaan laatikossa numero 249. Siitä siis tarinan nimi. Jotenkin Bellingham aikoo hankkia itselleen rahaa muumion avulla. No, avuksi siinä tulee pergamentti johon on kirjattu kuolleet herättävä mantra.
Sen Zuni-patsaan katoamisen takana on oikeasti rikas opiskelijanilkki Lee (Robert Sedgwick) joka oli vain tahtonut tehdä kiusaa rehtorille.
Bellinghamin ja Leen opiskelijaystävät Susan (Julianne Moore) ja Andy (Christian Slater) ovat tarinamme muut päähenkilöt. Susan on myös Andyn sisar.
Bellingham herättää muumion ja käskee tätä kiusaamaan heitä jotka ovat aiheuttaneet harmia Bellinghamille.
Ensimmäisenä muumio astelee Leen luokse ja kaivaa tämän aivot nenän kautta ulos.
Susan näkee muumion hengailemassa ja kertoo Andylle että muumio tappoi Leen. Andy ei tietenkään oikein usko Susanin väitettä.
Seuraavaksi muumio vierailee Susanin luona, koska tämä oli varastanut joitakin Bellinghamin sormuksia. Susan kuolee.
Nyt Andylla välähtää ja hän janoaa kostoa Bellinghamille. Siispä sitokaamme Bellingham tuoliin kiinni ja uhkailkaamme polttaa tämä, jos hän kerro missä muumion herättänyt pergamentti on. Andy sahaa muumion palasiksi ja polttaa pergamentin. Tämän jälkeen Bellingham pääsee vapaaksi koska Andy ymmärtää ettei kukaan uskoisi jos hän selittäisi muumion tappaneen Leen ja Susanin. No, ainakaan Bellingham ei voisi enää herätellä ketään henkiin koska pergamentti oli tuhottu. Tai näin Andy ainakin luulee.
Poistuessaan alueelta Bellingham kaivaa esille pergamentin, sen oikean ja herättää sen avulla Leen ja Susanin ruumiit.
Lee ja Susan lähtevät tapaamaan Andya.

Tähän väliin pieni muistutus kehyskertomuksesta ja sitten voimme siirtyä kissaeläimen pariin.

Stephen Kingin Cat From Hell.
On yö ja aution oloisen kartanon luokse saapuu palkkatappaja Halston (David Johansen.) Talo ei ole aivan autio, sillä sitä asuttaa kaksi henkilöä. Heistä toisen Halston on tullut tappamaan ja heistä toinen maksaa siitä ilosta.
Kartanon omistaa lääketehtaallaan rikastunut vanha raihnainen miljonääri Drogan (William Hickey) ja Drogan maksaa Halstonille 100000 dollaria jos tämä tappaa kartanon toisen asukkaan, kissan. Halston luulee Droganin pilailevan, mutta raha ei haise.
Drogan kertoo kuinka kissa oli tappanut jo talon kolme muuta asukasta ja aikoisi nyt tappaa Droganin. Motiiviksi esitetään se, että Drogan oli urallaan tapattanut 5000 kissaa lääkekokeilujensa vuoksi ja nyt tämä nimenomainen kissa olisi liikkeellä kosto mielessään.
Halston ajattelee keikan olevan pala kakkua, mutta kun kissa sotkee hänen takkinsa, huomaa hän tehtävän olevan luulua vaikeampi.
No, kissa voittaa ja saa kostonsa.

Jälleen käväisemme kehyskertomuksen parissa ja tämän jälkeen siirrymme viimeisen tarinan pariin.

Michael McDowellin Lover's Vow.
Preston (James Remar) on kuvanveistäjä jonka menestysvuodet näyttävät olevan takanapäin. Inspiraatio on kateissa, veistoksia ei ole saatu myydyksi kuukausiin ja agenttikin lopettaa yhteistyön. Jos siinä ei ole vielä tarpeeksi, niin eräällä kujalla hän saa huomata kuinka jokin gargoyle repii ihmisen riekaleiksi. Gargoyle lupaa jättää Prestonin henkiin, jos tämä vannoo ettei ikinä kerro tapahtuneesta kenellekään. Preston vannoo.
Seuraavaksi Preston kohtaa Carolan (Rae Dawn Chong) ja onni tuntuu olevan taas myötä. Preston rakastuu Carolaan, löytää uuden palon taiteelleen ja kohta menestys on taas arkea. Perheenlisäystäkin tulee kahden lapsen verran.
Preston ei kuitenkaan saa mielestään kohtaamistaan gargoylen kanssa ja tekee toistuvasti piirroksia näkemästään, mutta lupauksensa mukaisesti ei kerro asiasta kenellekään, ei edes Carolalle.
Kymmenen vuotta on kulunut gargoylen kohtaamisesta ja Prestonin elämä tuntuu täydelliseltä. Hän ei kuitenkaan halua salata mitään Carolalta ja kertoo tälle viimein mitä tapahtui silloin vuosia sitten. Carola hermostuu, sanoo Prestonille että tämä oli luvannut pitää suunsa kiinni.
Miten Carola tiesi mitä Preston oli luvannut? No, se selviää samantien kun Carola muuntuu juuri siksi gargoyleksi jonka Preston oli tavannut. Ja jos se ei vielä riittänyt, niin lapsetkin muuntuvat lapsigargoyleiksi.

Lopuksi vielä palaamme kehyskertomuksen pariin, joka on pienoinen antikliimaksi.
Betty on valmis pistämään Timmyn uuniin, mutta Timmy rupeaa yllättäen kertomaan uutta tarinaa heistä kahdesta ja kertoo kuinka Betty kompuroi, ajautuu itse uuniin ja Timmy saa keksejä syödäkseen. Ja näin myös tapahtuu.

Tuo Timmyn tarinan lopetus on hieman kokonaisuutta heikentävä. Muutoin kyseessä on ihan kelpo keino sitoa irralliset tarinat yhteen, mutta kun kaikissa kolmessa päätarinassa on negatiivinen lopetus, niin ihmettelen että miksi Timmyn tarinalle piti tehdä onnellinen lopetus, kun se toimii vieläpä koko elokuvan päätöksenä. Koska nämä kehysosuudet ovat vain lyhyitä pätkiä, niin lopetuksen kiire onnellisuuteen ei edes sovi sinne. Olisivat vain jättäneet asian auki, vaikkapa niin että Timmy olisi aloittamassa seuraavan tarinan, mutta lopputekstit alkaisivat. Tällöin niin Bettyn kuin Timmyn kohtalo jäisi päätelmien varaan ja Tales From The Darksiden Talesit eivät tuntuisi päättyvän näiden kolmen jälkeen.

Kertomuksista selkeästi heikoin on Stephen Kingin Cat From Hell.
Ongelmaksi tässä tarinassa osoittautuvat näyttelijät.
Tarina sijoittuu kartanoon ja puolet kertomuksesta kuluu siihen että Drogan kertoo Halstonille kissan motiiveista ja tämä tapahtuu yksinkertaisesti paikallaan ollen ja normaalisti jutustellen. Eli kyseessä on hyvin näytelmällinen kertomus. Siispä siihen olisi tarvittu paljon William Hickeyta ja David Johansenia paremmat näyttelijät. Hickeyn vinkuna on vain huvittavaa ja Johansen, joka on hivenen luontevampi, ei kuitenkaan ole tarpeeksi uhkaava ollakseen uskottava palkkatappaja.
Ja uhkaavuudesta puheenollen, kissaa esittävä kissa ei todellakaan vaikuta säälimättömältä tappajalta. Joten hänkään ei vakuuta näyttelijälahjoillaan.

Kingin kertomus on tarkoitettu alunperin osaksi Creepshowta, mutta onneksi sitä ei saatu sen yhteydessä toteutettua, sillä tätä pitäisi silloin Creepshown-heikoimpana kertomuksena.
Cat From Hell on myös osittain George A. Romeron käsialaa, mutta ei sitä kyllä huomaa.
Mutta se on todettava, että Cat From Hell olisi yksinäänkin paljon parempi kuin koko se kuona mikä on nykyään nimetty Creepshow kolmoseksi. Millä nimellä tätäkin elokuvaa on jossain päin maailmaa markkinoitu. Joka on sinänsä loogista, sillä Darksiden piti alunperin olla Creepshowjohdannainen.

Arthur Conan Doylen Lot 249:n nostaisin hopeapallille, sillä vaikka sen muumiokertomus on hivenen tyypillinen, niin se on toteutettu varsin mallikkaasti ja näyttelijöidensä osalta siinä tehdään paljon onnistuneempaa työtä kuin Kingin osuudessa. Buscemi esittää hyvin ilkeän nörttihahmonsa ja Christian Slater on mainio varsinkin siinä vaiheessa kun hän paloittelee muumiota ja hakee kostoa Buscemille.
Oli jotenkin erikoista katsella Julianne Moorea tässä kertomuksessa jo sen vuoksi ettei hän oikeastaan koskaan tee tämänkaltaisia elokuvia. Tämän elokuvan edellinen katselukertani sijoittuu 90-luvun alkuun jolloin Moore oli itselleni vielä tuntematon tapaus, joten silloin en katsellut häntä mitenkään erityisen kiinnostuneena tässä tarinassa. Mutta sittemmin olen yhdistänyt Mooren enemmänkin vakaviin elokuviin ja nyt niiden luoman mielikuvan vuoksi Moore tuntui jotenkin erikoiselta Darksiden yhteydessä.

Kertomuksista ehdottomasti paras on Michael McDowellin Lover's Vow.
McDowell on ehkä nimenä tuntemattomin, mutta näköjään hänellä on suuri kokemus alkuperäisen Tales From The Darkside-sarjan tiimoilta, joten ehkä jo sen vuoksi hänen kertomuksensa tuntuu luonnollisimmalta tässä elokuvassa.
Kertomuksena Lover's Vow on myös mielenkiintoisin.
James Remarin esittämä taiteilijahahmo kohtaa ensin gargoylen jolle lupaa olla kertomatta kohtaamisesta. Kohtaa sitten naisen joka toimii muusana. Vuosia myöhemmin paljastuu että nainen on se gargoyle ja heidän jälkikasvunsa ovat samanlaisia, joten yhteiselosta ei tule mitään.
Hauskaa oli se että jos Remarin hahmo olisi ollut kertomatta gargoylesta, niin hän olisi elänyt onnellisena elämänsä loppuun asti. Mutta oliko gargoyle ollenkaan ihminen eläessään Remarin hahmon kanssa, vaiko vain naamioitunut. Joten pilasiko Remarin hahmo oman elämänsä lisäksi gargoylen mahdollisuudet elää ihmisenä?
Tässä oli mielestäni onnistunein tarina ja Remar tekee koko elokuvan parhaimman roolisuorituksen. Hän on hyvin luonteva esittäessään alamaissa olevaa taiteilijaa joka löytää onnen, mutta joutuu kantamaan salaisuutta mukanaan.

McDowellin nimi on kenties pienimmällä koolla kannessa, mutta sisällön huomioon ottaen sen tulisi olla suurin.

Pimeä Puoli on kokonaisuutena aika perinteinen useamman tarinan sisältävä elokuva. Joten kertomusten taso heittelee, kuten myös näyttelijöiden lahjat.
Joten uusintakatselun kohdalla tulee vastustamatonta halua hypätä osan ylitse ja katsoa vain ne kertomukset joista pitää.

Tähdet: ***
Pimeä Puoli
...NOIR

Valuva Kuolema (The Blob, 1988)

The Blob on uudelleenversiointi elokuvasta The Blob.
Aivan.
Tämä vuoden '88 The Blob kuuluu siihen harvinaiseen uudelleenversiointen joukkoon joiden yhteydessä voi käyttää sanaa hyvä. Ajatus joka tänä päivänä tuntuu kovin kaukaiselta. Ettäkö oikein hyvä remake?
The Blobilla oli kuitenkin jo lähtökohdiltaan kaksi asiaa jotka auttoivat sen onnistumista.
Ensinnäkään sen valmistumisaikana uusintaversioilla ei ollut nykyisen kaltaista mainetta ja niitä ei tehty samanlaisella liukuhihnameiningillä kuin tänään.
Toisekseen jo alkuperäinen The Blob (1958) oli roskaa. Mikä ei ole huono asia. Elokuva kertoo kuitenkin vanukkaasta joka tappaa ihmisiä, niin eihän sellaista voi tehdä elokuvaa täysin vakavissaan. Siispä kun lähdeteos oli jo kieli poskessa tehty, niin uusintaversiossakin voitiin ottaa asiat suhteellisen rennosti.

Olemme perinteissä amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Täällä aika kulkee hitaammin kuin muualla ja koulun jalkapallojoukkue edustaa menestystä. Jos sinulla on nahkatakki ja moottoripyörä, olet yhtä kuin kapinallinen.
Paul (Donovan Leitch) on jenkkifutaava opiskelija ja täten siis se periamerikkalainen sankari.
Meg (Shawnee Smith) on puolestaan cheerleader ja täten siis se periamerikkalainen unelmien tyttö.
Brian (Kevin Dillon) on taas pitkähiuksinen moottoripyöräpoika ja täten siis se nuori kapinallinen.
Kylän lähettyville iskeytyy meteoriitti jonka sisältä pulppuaa ulos pinkkiä hyytelöä. Ensimmäisenä tämän hyytelön kohtaa kaupungin kiintiökoditon jonka käden hyytelö valloittaa. Alueella hengaileva Brian kohtaa hysteerisesti käyttäytyvän kodittoman jonka kädessä on hyytelöä. Heti kohta paikalle sattuvat treffeillä olevat Paul ja Meg. Kolmikko vie kodittoman sairaalaan ja pian huomaamme kuinka hyytelö on syövyttänyt kodittoman höyryäväksi sisälmyskasaksi. Hyytelö hyökkää Paulin kimppuun ja sulattaa tämän. Joka uhrin jälkeen hyytelö kasvaa isommaksi.
Ennen poliisien tuloa on hyytelö ehtinyt jo paeta. Poliisi ei tietenkään usko Megin puheita elävästä ja kuolettavasta hyytelöstä, vaan syyttää kuolemista kaupungin ainoata pitkähiuksista poikaa eli Briania. Todisteiden puuttuessa Brian vapautetaan ja Meg pyytää Brianilta apua todistaakseen että kaupungilla notkuu tappavaa hyytelöä.
Hyytelö kiertelee syömässä ihmisiä ja kasvaa entistä suuremmaksi.
Paikalle saapuu armeijan erikoisyksikkö tutkijoineen joita johtaa tohtori Meddows (Joe Seneca. Kaupunkilaisia pistetään karanteeniin Meddowsin kerrottua meteoriitin levittäneen haitallisia bakteereja ilmaan ja samanaikaisesti hyytelö hyökkää elokuvateatterissa.
Megin ja Brianin tiet ovat tässä vaiheessa erkaantuneet.
Kaupungista poistumista suunnitteleva Brian kuulee tohtori Meddowsin keskustelemassa hyytelöstä kollegojensa kanssa. Selviää että hyytelö onkin ihmisten kehittämä ja Meddows haluaa ihmisuhrien uhallakin hyytelön säilöön, jotta sitä voitaisiin käyttää biologisena aseena. Tällä välin Meg on ajautunut pikkuveljensä ja tämän kaverin kanssa viemäriverkostoon jossa hyytelö jahtaa heitä. Seuraa kohtaus jollaisia näkee äärimmäisen harvoin elokuvissa. Toinen lapsista kuolee hyytelön sulattaessa hänet. Harvoin lapset kuolevat elokuvissa ja jos kuolevat, niin vieläkin harvemmin kuolemaa näytetään kameran edessä ja varsinkaan näin näyttävästi.
Brian saapuu paikalle ja pelastaa Megin. Vaikka Meddows koettaakin pistää kapuloita rattaisiin.
Brian koettaa saada kerrottua kaupunkilaisille ettei ilmassa liiku mitään haitallisia bakteereja, sekä kuinka Meddows biologisen asehyytelönsä kera on suurin vaara mitä lähistöllä on. Kukaan ei meinaa uskoa Brianin puheita, kunnes yllättäen hyytelö nappaa Meddowsin mukaansa.
Armeija koettaa räjäyttää hyytelön, mutta siitähän se vasta innostuukin ja hyökkää kaupungin kaduilla aiheuttaa aiempaa suurempaa hysteriaa.
Kuin vahingossa Meg huomaa ettei hyytelö kestä kylmää, siispä Brian hyökkää hyytelön kimppuun lumitykin kera. Järjestetään räjähdys niin että lumi peittää jäädyttää hyytelön.
Hyytelö kiteytyy ja viedään pakkaseen.
Kuva siirtyy jonnekin maaseudulle jossa kaupungin alkoholisoitunut pappi pitää saarnaa maailmanlopusta. Näemme kuinka papilla on hillopurkissa palanen elävää hyytelöä.

The Blob tasapainottelee mainiosti vakavuuden ja naurettavuuden välillä. Elokuva käsittelee pinkin hyytelön hyökkäyksiä hämmästyttävän asiallisesti, unohtamatta kuitenkaan sitä että kyseessä todellakin on tarina hyytelöstä joka syö ihmisiä. Joten kieli on poskessa sopivan tiukasti.

Visuaalisesti The Blob on todellista nannaa ja mieleni tekeekin vispipuuroa. Onneksi sitä on jääkaapissa.
Kohtaukset joissa hyytelö syövyttää ihmisiä ovat groteskeja ja hyvin toteutettuja. Jopa niin onnistuneita että muutamaan kertaan rupesi mietityttämään että mitenköhän tuokin on tehty.
Hyytelön liikkuminen ja pulppuaminen oli luonnollisen oloista. Oikeastaan vain muutama lonkerohyökkäys oli hieman kömpelön oloinen ja pari bluescreenkohtausta oli liian eri sävyistä kuvan etualan kanssa.
Hyytelöstä oli saatu hyvin elävänoloinen ollakseen hyytelöä.

Hyytelön tekemät tapot olivat kuten sanoin, groteskeja, mutta hyvin onnistuneita ja mielikuvituksellisia. Esimerkiksi kohtaus jossa hyytelö peitti puhelinkopin ja sisällä lillui puoliksi sulanut ihminen oli erityisen onnistunut.

Hahmot olivat karikatyyrimäisiä, mikä oli hyvä idea kokonaistarinaa ajatellen. Tämä kuitenkin aiheuttaa sen, että on vaikea sanoa olivatko näyttelijät varsinaisesti hyviä vaiko eivät, sillä heidän täytyi esiintyäkin hieman mustavalkoisesti. Mutta sanottakoon että Kevin Dillon, Shawnee Smith ja muut sopivat kuitenkin rooleihinsa mainiosti. Ja oli sillä väliä tai ei, niin on todettava että Shawnee Smith on erittäin kaunis nainen.

The Blob on hauska ja näyttävä elokuva joka ei ehkä saa pelkäämään vanukkaita, kiisseliä tai hyytelöitä, mutta elokuvassa sellainen toimii ainakin erinomaisesti.

Tähdet: ****
The Blob
...NOIR

Wishmaster 2: Evil Never Dies (1999)

Ensimmäistä seuraa toinen.

Kuten muistanemme niin ensimmäisen osan päätteeksi ilkeä, toivomuksia toteuttava Djinn (Andrew Divoff) palasi vankilanaan toimivaan opaaliin joka palasi vankilana toimivan muinaisen Persialaisen patsaan sisään.
Nyt tämä patsas löytyy museosta jota ollaan ryöstämässä. Vartijat sattuvat paikalle, syttyy tulitaistelu jonka seurauksena luoti osuu patsaaseen ja toinen opaaliin, vapauttaen näin Djinnin. Öö, okei.
Djinn muuntuu ihmisminäkseen Nathaniel Demerestiksi ja museoon saapuneet poliisit pidättävät hänet ryöstäjänä.
Yksi oikeista ryöstäjistä, Morgana (Holly Fields) pääsi pakoon ja hän on hän jota Djinn kaipailee, koska Morgana on tällä kertaa Djinnin heräämisestä vastuussa oleva. Siispä Morgana alkaa kuulla Djinnin äänen päässään ja kokee Djinnin uhrien kuolemat itsessään. Morgana ihmettelee että miksi joku Nathaniel Demerest on tunnustanut olevansa syyllinen museon ryöstöön ja siellä tapahtuneisiin kuolemiin. Eihän kukaan Nathaniel edes ollut Morganan ryöstäjäjoukossa.
Vankilassa Djinn toteuttaa vankien toiveita, kerätän näin heidän sielujaan itselleen. Tässä syy miksi Djinn/Nathaniel tunnusti aiemmat rikokset, päästäkseen keräämään sieluja. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan pelkästään mikään kolme toivomusta joiden avulla vapautetaan muut Djinnit, vaan tällä kertaa sen lisäksi tehtävänä on kerätä 1000 ja yksi sielua joiden avulla voi toteuttaa jonkin muinaisen ennustuksen maailmanlopusta. Ja Morgana kuulee päässään vaatimuksia ennustuksen toteuttamisesta.
Morgana käy tapaamassa Nathanielia vankilassa saadakseen kuulla miksi tämä tunnusti rikokset joihin Morgana on syypää. Vastaukseksi hän saa kuulla juuri sen mistä kirjoitin ennen tätä.
Avukseen Morgana saa ystävänsä pappi Gregoryn (Paul Johansson.) Tottakai Gregory ja Morgana ovat ihastuneita toisiinsa, mutta Gregoryn usko on pitänyt heitä erillään.
Djinn poistuu vankilasta ja on värvännyt avukseen Venäläisen pikkugangsterin Osipin (Oleg Vidov), tarkoitukseen luonnollisesti saada mahdollisimman suuri asiakaskunta sieluineen.
Osipin ehdotuksesta Djinn matkustaa kasinolle, koska siellä on runsaasti ihmisiä toivomassa voittoa. Siispä Djinn kerää nopeasti tarvitsemansa sielut ja Osip voidaan hylätä.
Tässä välissä Morgana on tehnyt parannuksen elämässään. Mikä tarkoittaa tietenkin sitä että hän on vähentänyt meikkiään, sillä kuten me kaikki tiedämme niin ilman meikkiä ollaan niin neitseellistä että on ihme ettei maailma ole täynnä ihmeellisiä raskauksia. Nyt myös Gregory voi hässiä Morganan kanssa.
Gregory ja Morgana lähtevät kasinolle kohtaamaan Djinnia.
Morgana koettaa hydyntää toivomuksiaan Djinnin karkoituksessa, mutta kuten arvattua, niin se ei oikein onnistu. Sitten Morgana tajuaa hyödyntää toiveen oman sielunsa pelastukseen ja muutaman kerran jankattuaan jotain mantraa saamme nähdä naurettavan efektin kun Djinn imetään takaisin opaaliin.

Ei Wishmaster kakkonen ole laisinkaan hullumpi, edellyttäen että piti ensimmäisestä osasta. Sillä tämän jatko-osan plussat ja miinukset ovat pääosin samoja edellisen kanssa.
Edelleen parasta oli Andrew Divoffin suoranaisen vaginamainen esiintyminen ja kohtaukset joissa Djinnin toteuttamat toiveet eivät kulje siten kuten toivoja toivoi.

Näyttelijöiden osalta tämä kakkonen on hieman edellistä onnistuneempi, mutta vain hieman. Tällä kertaa mukaan ei ole tungettu edellisosan tapaan Robert Englundeja sun muita joiden läsnäolo tuntui aiemmin hieman sisäpiirin vitsiltä. Tosin kun tilalle on saatu joku Bokeem Woodbine joka nimensä mukaisesti on puiseva, niin ratkaisu ei ole täysin onnistunut. Mutta vastaavasti naispääosassa oleva Holly Fields on kyllä positiivisesti eläväisempi kuin edellisosan vastaavassa roolissa ollut Tammy Lauren.

Kuten edellisosan kohdalla, osa efekteistä on älyttömän huonoja, mutta osa, ja jälleen kerran kyseessä ovat ne lateksimaskeeraukset, ovat onnistuneita. Djinnin ulkonäköä on muutettu hivenen perinteisemmän paholaislookin suuntaan, mutta edelleen hahmo on onnistuneen näköinen.

Suhteessa aiempaan elokuvaan, itse Djinnia näytetään aiempaa vähemmän ja enemmän tilaa saa ihmiskasvoinen Nathaniel, mikä on elokuvan tarinan kannalta looginen ratkaisu. Eihän se nyt ehkä olisi ollut luontevaa jos pilaantunen kebabin näköinen demoni hengailisi vankilan pihalla anaaliraiskausten ja röökin polton lomassa. Tätä kautta tosin tulee esille yksi hieman rasittava seikka. Divoff esittää roolinsa hyvin, mutta hieman ihmetyttää ohjaajan ratkaisu kuvata Divoffia koko ajan sillä Stanley Kubrickin suosimalla hullun ilme-tavalla. Tiedättehän, niin että kasvot ovat hieman alaviistoon ja silmät katsovat ylöspäin. Toki se on helppo tapa kuvata pahuutta/hulluutta, mutta liika on liikaa.

Djinn-hahmossa on hauskaa se, että vaikka kyseessä on selkeästi voimakas pahuuden ilmentymä, niin hän ei tee kenellekään mitään elleivät nämä ensin toivo jotain. Siispä käytännössä hänen kätensä ovat sidottuja jos kukaan ei toivo mitään. Toki ihmisillä on aina toiveita ja Djinn vääristää ne niin, että hän saa useinmiten oman asiansa suoritettua.

Valitettavasti elokuvassa on myös joitakin uskomattoman hölmöjä efektejä, hölmöjä näyttelijöitä ja hölmöä kamerankäyttöä.
Lisäksi elokuvan ironisin ja mielestäni onnistunein idea pilataan täysin. Kasinolla Djinn toteuttaa ihmisten halut voittaa ja eräässä kohtauksessa tämä toteutuu niin, että erään naisen vatsa kasvaa silmänräpäyksessä ja hän kirjaimellisesti synnyttää kolikoita. Tämä oli mielestäni hauska ja sattuvan ilkeä kohtaus ahneudesta ja sen lopputuloksesta. Siksi onkin sääli että joku riemuidiootti oli keksinyt laittaa siihen pieruääniä korostamaan hupsuttelua. AARGH!

Wishmaster 2 luottaa pitkälti samoihin ratkaisuihin kuin ensimmäinen elokuva, joten siinä ei oikeastaan menetä mitään vaikka tämän jättäisi katsomatta. Kyseessä kuitenkin on ensimmäisen osan tavoin hiukan harmiton, mutta kieltämättä pääosin miellyttävä kauhuelokuva.
Paljolti elokuvan miellyttävyydestä on kuitenkin veikeän perusidean ja Divoffin roolisuorituksen ansiota.

Tähdet: ***
Wishmaster 2: Evil Never Dies
...NOIR

Wishmaster (1997)

Etenkin 80-luvulla kauhuleffoissa oli tapana kehitellä jokin hahmo, yleensä tietenkin pahis.
No okei,,, aina pahis.
Joka oli tavallaan katsojien silmissä se ”sankari” jonka toilailuja seurataan jaksosta toiseen. Osa hahmoista teki ensiesiintymisensä kenties jo aiemmin, mutta eniten lihaa ne saivat lautaselleen aikana jolloin Kajagoogoo, Spandau Ballet ja Filmation valtasivat tajunnan. Siellä oli Jason, Chucky, Freddy, Michael ja monet muut.
Sitten kaikki katosi.
Toki osa tai kaikki edellämainituista hahmoista ovat pitäneet jalkaansa oven välissä, mutta missä ovat uudet Freddyn tai Michaelin kaltaiset hahmot.
Aina välillä mukaan pujahtaa joku Jeepers Creepersin kaltainen elokuva jossa edellämainitun oloinen hahmo puhkuu ja puhisee. Oli kyseessä sitten Warlock, Candyman tai joku muu, niin niiden elinvoima tuntuu nykyisin tyrehtyvän parin kolmen elokuvan jälkeen, kun taas kasarimestarit liikkuvat kaksinumeroisissaan.
Taitaa olla niin ettei Hellraiserin jälkeen ole tälläistä hahmoon pohjautuvaa elokuvasarjaa syntynyt elämään kuin banaanikärpäsen elinkaaren verran. Hellraiserkin on pidetty väkisin elossa ja asialla lieneekin Herbert West.
Tietenkin voisi ajatella Saw-sarjan olevan nykyajan vastine Elm Street-, tai Halloween-brändeille. Onhan Saw-elokuvilla yhdistävänä tekijänä Tobin Bellin Jigsaw-hahmo joka kuolemansakin jälkeen on Saw-elokuvien koossapitävä liima ja kun sarjaa on kaavailtu ainakin kahdeksan elokuvan pituiseksi, niin jo määrällään saadaan aikaiseksi vertailuja menneisiin sankareihin. Mutta Jigsaw ei ole ihan samanlainen, koska hän toimii elokuvissa enemmän tarkkailijan asemassa kuin juoksee kävellen metsässä vesuria heilutellen.
No kuitenkin.
Wes Craven on Freddynsa lisäksi koettanut luoda muitakin popkulttuuri-ikonihahmoja kauhuun ja esimerkiksi vuoden 1989 Shocker esitteli sähköisen pahiksen joka olisi saattanut vetää elokuvasarjaa perässään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Cravenin nimiin pistetään yleensä myös tällä kertaa vuorossa oleva Wishmaster, vaikka hän istuikin tuottajan pallilla ohjaamisen sijaan.

Aluksi saamme kuulla jotain huuhaata siitä kuinka aikoinaan kun Jumala puhalsi elon Maapallolle niin valosta syntyivät enkelit, maasta ihmiset ja tulesta ilkeät Djinnit jotka toteuttavat toiveita. Kun toiveita on toteutettu kolme, avautuu maailmojen välinen portti ja Djinnit valtaavat Maan. Ilmeisesti Jumala sitten pisti ne Djinnit sinne maailmojen väliin, tai sitten se oli Q. No kuitenkin, hällä väliä. Tärkeintä on että yksi Djinn (Andrew Divoff) on vapaana ja haluaa toteuttaa kolme toivetta jotta muutkin Djinnit pääsevät vapaaksi.
Vuoden 1127 Persiassa Djinn tekee kiusaa muuttamalla ihmisiä krokotiileiksi, irrottamalla toiset ihostaan, upottamalla heitä seiniin ja sen sellaista. Kaikki vain koska kuningas toivoi jotain, todennäköisesti pirtelöä. Ennen kuin kuningas ehtii tehdä kolmatta toivomustaan jolla koettaisi korjata edelliset virheet, joku maagikko tulee ja vangitsee Djinnin opaaliin.
Siirrymme nykyaikaan. Maahan tuodaan muinaisia patsaita ja yksi konteista putoaa ja patsas rikkoutuu. Joku duunari huomaa rikkoutuneen patsaan sisältäneen ison opaalin, näpistää sen ja kanittaa.
Opaali ajautuu museoon ja tutkija Alexandra Ambersonin (Tammy Lauren) kätösiin. Alexandra hönkii opaaliin ja alkaa kuulla Djinnin äänen sanomassa ”sinä herätit minut.” Alexandran ystävä Josh (Tony Crane) tekee opaalille lasertutkimusta joka saa helyn rikkoontumaan ja seuraa räjähdys joka saattaa Joshin kuoleman partaalle. Opaalista vapautunut Djinn auttaa Joshin sen partaan ylitse.
Toisaalla Alexandra tuntee Joshin kuoleman.
Djinn kulkee ympäri kaupunkia toteuttamassa ihmisten toiveita ja Alexandra tuntee toivomusten aiheuttamat kuolemat itsessään. Djinn näyttää mädäntyneeltä kebabilta, joten hän naamioituu kodittomaksi.
Ideahan on se, että toivoi sitten mitä tahansa, niin Djinn vääristää viattomatkin toiveet kuolettaviksi.
Oltuaan hetken pilaantuneen lihan näköinen, Djinn käy varastamassa kuolleelta mieheltä kasvot ja esiintyy nyt nimellä Nathaniel Demerest.
Alexandra kuulee joltain professorilta kertomuksen Djinneistä ja sen yhteydessä tietenkin korostetaan että Djinnit, eli siis ns. lampunhenget ovat ilkeitä pirulaisia eivätkä Disneyn ilopillereitä. Nathaniel kiertää kiusaamassa ihmisiä ja etsii Alexandraa. Katsokaas kun kuka tahansa voi ilostuttaa Djinnin elämää toivomalla jotain, mutta vain hänet vapauttaneen kolme toivetta voivat vapauttaa muutkin Djinnit. Siksi Nathanielin täytyy saada Alexandra tekemään toiveensa.
Nathaniel löytää Alexandran ja heti paljastetaan Alexandralle, että Nathaniel on Djinn, joten ihan turhaan Djinn naamioutui ihmiseksi.
Djinn koettaa saada pakottamalla Alexandran tekemään toiveensa ja ovelana veikkona Djinn saakin Alexandran tuhlaamaan kaksi toivettaan. Kolmannen ollessa vuorossa Alexandra onkin sukkela ja toivoo että se heppu joka pudotti sen patsaan jonka sisällä opaali oli, ei olisi ollutkaan humalassa töissä ja pudottanut patsasta. Eli se perinteinen toive ettei mitään olisi tapahtunutkaan.
Djinn huutaa ”no, i can't be!” ja joutuu takaisin opaaliin vangiksi.
Kaikki hyvin.
Seuraavaksi vuorossa kakkososa.

Vuosien 1997 ja 2002 välillä Wishmaster ehti kokea ilmestyksen yhteensä neljässä elokuvassa. Wishmaster, tai Djinn eivät kuitenkaan jääneet kansakunnan muistiin jonkun Jasonin tapaan, mutta pienen pään kaivelun jälkeen moni muistaa kuitenkin nähneensä ainakin ensimmäisen Wishmasterin. Mutta vaikka Wishmastereita on neljä, niin itse en muista kahden viimeisen saaneen suomijulkaisua osakseen. Saatan olla väärässäkin.

Se että Wishmaster ei jäänyt elämään on hiukan sääli, sillä vaikka elokuvan perusidea vääristetyin toteutuneista toiveista ei ole täysin originelli ja mieleen tulee esimerkiksi Stephen Kingin variaatiot vanhasta kunnon Apinan Kädestä, niin idea on kuitenkin sopiva kauhuelokuviin ja itse Djinn-hahmo on varsin mainio. Tosin, kun elokuvia on kuitenkin jo neljä, niin ehkä sinä aikana on käytetty jo ihan tarpeeksi toivomuksia. Ja minne muualle Djinnin voisi pistää kuin uuteen Wishmasteriin? Siispä todettakoon että neljä elokuvaa Djinnia on ihan tarpeeksi.

Wishmaster ei ole mikään hullumpi elokuva. Kuten totesin niin tuo toivomus-idea on mainio kauhuelokuvaa ajatellen ja kieltämättä sitä hyödynnetäänkin muutaman kerran mielikuvituksellisesti. Varsin veikeä oli esimerkiksi kohta jossa ovimies toteaa Nathanielille että tämä pääsee sisään vain hänen lävitseen. Seuraavaksi ovimies muuttuu eläväksi oven lasiksi ja mehän arvaammekin mitä sellaiselle voikaan tapahtua.
Jotkut efekteistä ovat hieman ajan syömiä, mutta etenkin perinteiset lateksimaskit sun muut ovat edelleen vaikuttavan näköisiä ja varsinkin itse Djinn on visuaalisesti toimivan oloinen ilkimys.

Djinn-hahmon toimivuuteen vaikuttaa suuresti Andrew Divoffin suoritus. Hän esittää Djinnin niin pirullisesti että tämän herran kanssa harkitsisi kahdesti ennen kättelyä.

Muuten elokuvan näyttelijät ovat vähän niin ja näin. Alexandraa esittävä Tammy Lauren on sen verran valju, että suoritus alkaa kadota mielestä jo nyt, noin puoli tuntia elokuvan päättymisen jälkeen.
Sivuosat ovät täytetty kauhuelokuvista tutuilla naamoilla. Robert Englund, Tony Todd ja Kane Hodder käyvät esiintymässä minuutin tai kaksi. Nämä liian tutut naamat liian suurella määrällä tuntuvat hieman liian paljon sisäpiirin vitsiksi tarkoitetuilta. Oli se sisäpiiri sitten kuinka suuri tahansa.

Mainiosta ideastaan ja Divoffin esiintymisestä huolimatta elokuva kaipaisi hieman trimmausta.

Alun kertojaosuus on turha, koska heti perään tulee oikeastaan samaa asiaa esittävä intro siellä muinaisessa Persiassa.
Ja siinä vaiheessa kun Djinn kohtaa viimein Alexandran, niin elokuvalla tulee yllättäen kova kiire päästä lopputeksteihin. Kun juonen pääidea on siinä että Djinn pakottaa Alexandran tekemään toiveensa, niin miksi se osa pitää toteuttaa kuin juosten kuseminen.
Lisäksi elokuvassa oli kahdesti sellainen naurettava ”kissa hyppää ja vihlova ääniefekti korostaa”-kohtaus joka oli vanha idea jo syntyessään.

Wishmaster toimii eritoten silloin kun Djinn toteuttaa toivomuksia ja tällöin elokuvantekijöiden mielikuvituksella näyttää olleen töitä.
Elokuva ei ole mikään hirveän uniikin oloinen, tai mitenkään poikkeuksellisen loistava. Mutta se on viihdyttävä Elm Street-henkinen kauhuelokuva joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta ei todellakaan ole mitenkään post modernin itseironinen.

Niin ja en tiedä mikä menninkäinen tuo kannessa esiintyvä on olevinaan, mutta elokuvan Djinn se ei ainakaan ole.

Tähdet: ***
Wishmaster
...NOIR

Vainottu (Thinner, 1996)

Tämä elokuva esiintyi tänään kollegani kanssa käydyssä keskustelussa. Molemmat meistä muistavat sen olleen varsin hyvä elokuva, mutta koska ajalla on paha tapa kullata muistoja, niin varmistus suuntaan tai toiseen on haettava. Ja kun elokuva sattuu löytymään kaapin perukoilta, niin eiköhän sitten uppouduta Stephen Kingin maailmaan.

Billy Halleck (Robert Burke) on tehokas puolustusasianajaja jolla on rakastava perhe, rakkautta ja paljon lihaa kehossaan. Eli Billy on reippaasti ylipainoinen. Tämä Billyn paino on tärkeä seikka elokuvan juonta ajatellen. Asiaan kuuluvat tietenkin jatkuvat huomautukset Billyn painosta joko vaimon tai pomon suusta tullen. Sitä sitten vedetään kiduksiin jotain Nutrilettia ja ihmetellään kun paino ei putoa sitten millään.
Billy saa murhasyytteessä olevan gangsteripomo Richie Ginellin (Joe Mantegna) vapaaksi ja jälleen Billy voi veistää kahvaansa yhden suuren loven lisää.
Kaupunkiin saapuu mustalaiskaravaani ja tottakai he ovat niitä jenkkileffojen kliseisiä ennustajaversioita ja peruskansalaiset nyrpistävät nokkaansa heidän kohdallaan.
Billy ajaa huolimattomuuttaan autollaan erään mustalaisjoukon jäsenen, Suzanne Lempken (Irma St. Paule) päälle ja Suzanne katsoo asiakseen kuolla tämän seurauksena.
Koska asia todetaan onnettomuudeksi, niin puolueellinen tuomari puolueellisen poliisin valheellisen todistuksen avulla vapauttaa Billyn kaikesta vastuusta.
Vaikka paperilla Billy on syytön, niin mustalaisten silmissä hän on syyllinen ja syylänokkainen Suzannen isä, Tadzu (Michael Constantine) ei näe asiaa samalla tavalla. Siispä Tadzu kävelee Billyn luokse, näyttää peukkua ja sanoo ”laihuus.” Ja kas kummaa, Billy rupeaa laihtumaan kiihtyvään tahtiin. Kilo sieltä, kilo täältä, parikymmentä kiloa parissa viikossa. Aluksi Billyn laihtuminen vaikuttaa positiiviselta asialta, mutta kun kilot karisevat vaikka Billy harrastaisi agressiivista ylensyöntiä, niin jotain lienee vialla. Lääkäri vakuuttaa Billyn olevan kunnossa, mutta Billy tietää itsekin ettei näin ole.
Billy saa kuulla että hänet vapauttaneen tuomarin psoriasis on levinnyt hetkessä koko kehoon ja että tämä tuomari oli kohdannut Tadzun ja Tadzu oli tehnyt vastaavan peukkujutun tuomarille, sanoen tälle sanan ”lisko.” Valheellisen todistuksen antanut poliisi on myös kohdannut Tadzun ja nyt hänen poskensa pullottaa. Kyseessä on siis mustalaiskirous ja Billy ei tykkää siitä.
Mustalaiset ovat jo aikaa sitten lähteneet muille maille, joten Billy lähtee jäljittämään heitä taivutellakseen Tadzun poistamaan kirous. Matkalla Billy syö ja syö ja laihtuu.
Billy löytää Super Mariolta kuulostavan Tadzun ja saa huomata ettei Tadzulla ole aikomustakaan poistaa kirousta. Siispä Billy soittaa Richie Ginellille ja pyytää tältä apua.
Richien avulla ammuskellaan niin maan perkeleesti.
Tadzu ymmärtää että Richien avulla Billy pystyisi saattamaan koko mustalaisjoukun hautaan ja vastahakoisesti vapauttaa Billyn kirouksesta. Ja voi pojat kuinka typerä keino onkaan kysymyksessä. Tadzu antaa Billylle piirakan, vuodattaa siihen hieman Billyn verta ja sanoo, että se kirous on nyt siinä piirakassa. Piirakka on nyt tappava ja jotta kirous kumoutuisi kokonaan, on piirakka syötettävä jollekin. Koska Billy epäili vaimoaan pettämisestä, antaa hän siis piirakan vaimolleen. Vaimo kuolee ja pienen innostuksen jälkeen Billy tuntee hieman syyllisyyttä. Sitten Billy tarjoaa piirakkaa miehelle jonka kanssa epäili vaimonsa pettävän häntä.

No jaa, eipä se lopulta kovin hyvä elokuva ollut. Ei ne muistot nyt kuitenkaan aivan väärässäkään olleet. Se mitä muistin elokuvasta oli noin 40 ensimmäistä minuuttia ja se osa toimikin varsin onnistuneesti. Mutta sen jälkeen elokuvasta tuli aika hävettävän nolo ja elokuvan kliimaksi tappavan piirakan kera oli jotain sellaista minkä keksimiseksi on pitänyt kokea todella huonoa oloa.
Ihan oikeasti, kirous poistetaan siirtämällä se piirakkaan josta tulee kuolettava. Voi Luoja!

Alkupuoli toimi tarinallisesti varsin hyvin ja vaikka maskeeraus oli aika halvan näköistä, niin se oli kuitenkin sen verran näyttävää että se tuki hyvin tarinankulkua. Eli kun alussa Billy esitettiin aika tavanomaisena lihavana miehenä joka rupeaa laihtumaan, niin tämän tapahtuman muutos kehossa ja asenteessa oli varsin hyvin kuvattu. Ja se toimi vielä siinä vaiheessa kun Billy alkaa huomaamaan kyseessä olevan negatiivinen muutos ja sen korjaamiseksi ei näytä olevan keinoja. Tämän jälkeen elokuva lähtee naurettavuuksien syöksykierteeseen. Toki on loogista että Billy pyytää apua Richieltä jota hän auttoi elokuvan alussa ja joka täten on palveluksen velkaa. Mutta kun tämä vaikutusvaltainen gangsteripomo lähtee itse ammuskelemaan ja naamioitumaan FBI-agentiksi, niin ei liene ihme että se tuntuu naurettavalta. Miksi Richie ei ota alaisiaan mukaan kiusaamaan mustalaisia, joka tuntuisi loogiselta ratkaisulta. Ja sitten tulee se kirouksesta vapautumisen ihmepiirakka.

Ei elokuva missään vaiheessa vakuuta näyttelijöillään, vaikka mukana on hyviäkin esiintyjiä. Varsinkin mustalaisia esittävät ovat kauheita. Hyvä on, kyseessä ovat stereotyyppiset jenkkinäkökulman ennustajaeukot ja vastaavat, mutta siitäkin huolimatta nämä hahmot esitetään niin uskomattoman huonosti, että siinä ollaan jo lähellä sotarikollisuutta.

Aikoinaan tuli sellainen nuorten ns. kauhusarja kuin Pelottaako (Are You Afraid of the Dark?) ja sellaisen jaksona Vainottu olisi toiminut varsin erinomaisesti. Nyt kuitenkin kyseessä on ihan hyvin alkava, mutta surkeasti loppuva keskitason elokuva jossa kliseet toimivat hyvin lähtökohtana, mutta eivät auta kantamaan elokuvaa.

Tähdet: **
Vainottu
...NOIR

Katso Taivaalle: Teräsmiehen Uskomaton Tarina (Look, Up In The Sky! The Amazing Story Of Superman, 2006)

On tullut aika päättää Teräsmies-putki ja mielestäni Teräsmiehestä kertova dokumentti on siihen mitä sopivin lopetus.
Paljon on jäänyt käsittelemättä. Siellä on tv-sarjoja, dokumentteja, aihetta sivuavia elokuvia kuten Hollywoodland, muita dokumentteja ja vaikka mitä. Supergirlin tulin käsitelleeksi jo joulukuussa 2008. Mutta eiköhän tämä riitä tällä erää. Suunnitelmiin mahtuu kuitenkin niin paljon muutakin. On elokuvasarjat kuten Alien, Robocop, Elm Street ja muita joille pitäisi antaa tilaa. Kuten myös kaikki yksittäiset elokuvat joita luonnollisesti riittää hamaan tulevaisuuteen. Kunhan vain jotakin ehtii tai viitsii.

Nyt kuitenkin pysytellään vielä hetkinen Man Of Steelin parissa.

Kevin Spaceyn ääni kertoo meille kuinka Jerry Siegel ja Joe Shuster tutustuivat toisiinsa ja kuinka he aloittivat yhteistyön. Toinen kirjoitti ja toinen piirsi. Lopputuloksena oli aikansa suosittuja etsivä- ja vakoojatarinoita. Saamme tietää kuinka vuonna 1933 Siegelin ja Shusterin yhteistyönä syntyi kertomus nimeltä The Reign Of Superman. Tämä kertomus kaljusta superrikollisesta (siis tavallaan Lex Luthorin esi-isä) sai innostuksensa Friedrich Nietzschen kirjoituksista.
Joten vaikka Jumala on kuollut, niin Nietzsche herätti Teräsmiehen.
Pienen mutta sitäkin suuremman muutoksen myötä kalju superrikollinen muuttui trikoopukuiseksi supersankariksi, jolla on paksu musta tukka. Siispä vuonna 1938 Teräsmies hieman tutumpana versiona teki debyyttinsä ja koska supersankaritarinat olivat vasta saamassa jalansijaa sarjakuvamarkkinoilla, teki Teräsmies erikoisuudellaan sellaisen läpimurron, että Geraldon vierailu Al Caponen holvissakin jää toiseksi.
Sarjakuvia seurasivat radiokuunnelmat, elokuvat, musikaalit, tv-sarjat ja uskomaton määrä erilaisia oheistuotteita.
Ajan muutoksia Hitleristä Kennedyn surmaan, Vietnamin sotaan ja muuta sellaista esitellään, ja kerrotaan miten Teräsmies-hahmoa ja -sarjakuvaa koitettiin muutella kulloiseenkin ajan hetkeen sopivaksi. Osa oli onnistuneempia ja osa osa ei niinkään. Esimerkiksi Adventures Of The Superpup-sarja jossa näyttelijät pukeutuivat koiriksi jotka olivat Teräsmies-sarjan hahmoja, oli luonnollisestikin kuolleena syntynyt ajatus. Olisi sitä ollut kuitenkin kiva katsoa.
Osa menestystarinoistakin kärsi traagisia muutoksia, kuten George Reevesin huippusuosittu Teräsmies jonka elo päättyi Reevesin mahdolliseen itsemurhaan. Mahdolliseen siksi, että Reevesin tappaneesta aseesta ei löytynyt kenenkään sormenjälkiä. Reevesin kuolemaa käsitellään muun muassa elokuvassa Hollywoodland.
Ajat ja maut muuttuivat ja Teräsmies alkoi jäädä niistä jälkeen. Mutta sitten koitti vuosi 1978 ja Teräsmies palasi Richard Donnerin elokuvalla takaisin vuoren huipulle.
Seuraa 80-luvun aikuistuminen sarjakuvissa ja samanaikainen elokuvien heikkeneminen räjähtävän alun jälkeen.
Vuorossa on Teräsmiehen kuolema ja uudelleensyntymä.
Lois & Clark, Smallville ja lopetus Superman Returnsin kautta.

Tälle dokumentille on annettava kovasti kehuja siitä kuinka pirun paljon tavaraa on saatu mahtumaan hieman alle kahteen tuntiin. Mukana on lähes kaikki mitä osaa kuvitella. Tai sitä on ainakin niin paljon ettei dokumentin aikana ehdi kaipailemaan puuttuvia asioita.
Haastateltavia on enemmän kuin tarpeeksi. On sarjakuvien tekijöitä, elokuvien tekijöitä, tv-sarjojen tekijöitä, faneja ja Stan Lee.

Dokumentissa annetaan pääosin sopivasti tilaa kaikelle. Joten esimerkiksi haastateltavat saavat sanoa sen mitä varten he mukana ovat, eikä yhtään enempää.
Teräsmiesilmiöille tv-sarjoista elokuviin ja muualle annetaan sen verran aikaa miten merkittävä se on. Siispä isommat tapahtumat kuten George Reevesin sarja, vuoden 1978 elokuva ja Smallville saavat esimerkiksi enemmän minuutteja kohdalleen kuin vaikkapa vuoden 1988 Teräspoika-sarja. Mutta mitään ei tunnuta unohdetun sieltä joukosta. Toki yleisesti sivuutetaan yksittäiset tarinat ja hahmot, mutta merkittävämmät muistetaan mainita. Kuten nyt vaikkapa John Byrnen uudistukset sarjakuvaan, Teräsmiehen kohtalo Doomsdayn käsissä ja sen semmoiset.

Teräsmiehen ulkopuoliset tapahtumat todellisuudessa mainitaan osoittamaan kulloinenkin maailman tila ja tätä kautta näemme milloin Teräsmies on relevantti ja milloin täysin ulalla kaikesta. Eli dokumentissa kaiken gloorian ohessa huomioidaan ajat jolloin Teräsmies-ilmiö oli epätoivoista roskaa. Vertailuksi dokumentissa otetaan saman yhtiön Batman joka ohitti Teräsmiehen niin ostavan yleisön kuin kriitikoidenkin silmissä. Ja kuinka Teräsmiestä koetettiin elokuvissa palauttaa Batmanilla onnistuneen Tim Burtonin käsien kautta. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen että Burtonin mustaan lateksiin pukeutuva Teräsmies ei missään vaiheessa materialisoitunut, koska mikä toimii Batmanissa, ei mielestäni ainakaan tuolla tavoin toimisi Teräsmiehessä.

Vaikka dokumentti on hyvin informaatiorikas ja kaikki sisältöön kuuluva on perusteltua, niin jotkut haastateltavat ja lopetus saavat aikaiseksi hieman ihmettelyä.
Esimerkiksi elokuvien tekijät, mediahistorioitsijat ja sarjakuvakirjoittajat ovat luonnollisesti aiheeseen täydellisesti sopivia valintoja. Ja faneina haastatellut Bill Mumy, Mark Hamill tai vaikkapa Stan Lee ovat aiheellisesti paikalla. Onhan kullakin heillä sidoksia sarjakuva-aiheisiin. Mutta sitten siellä on fanina haastateltu Gene Simmons. Miksi? Toki Simmons saa olla fani, mutta hänen luonteensa olla aina itserakkaan oloinen markkinamies aiheuttaa sen, että hän tuntuu olevan enemmän promotoimassa uusia kalsareitaan ja myskituoksuaan kuin puhumassa Teräsmiehen merkityksestä itselleen. Sopivampi valinta Simmonsin tilalle olisi ollut vaikkapa Kevin Smith joka on tunnettu sarjakuvafani ja on ollut mukana aikoinaan yrityksessä tuoda Teräsmiestä valkokankaille. Tai sitten Nicolas Cage joka kuuleman mukaan omistaa yhden maailman arvokkaimmista sarjakuvakokoelmista, oli Burtonin projektin aikana päävaihtoehto Teräsmieheksi, nimesi kakaransa Kal-Eliksi ja oma taitelijanimikin on sarjakuvahahmolta lähtöisin.
Tai väliäkö sillä kuka olisi ollut Gene Simmonsin tilalla, kunhan se ei vain olisi ollut Gene Simmons.

Tuon haastatteluvalinnan lisäksi dokumentin lopussa on pientä häikkää.

Kuten aiemmin mainitsin, niin jokainen Teräsmiesilmiö saa sen verran aikaa miten merkittävä se on koko historiaa ajatellen. Tämä pitääkin paikkaansa yhtä asiaa lukuunottamatta. Koska dokumentti on vuodelta 2006. Siis samalta vuodelta kuin toistaiseksi uusin ja viimeisin Teräsmies elokuva, eli Superman Returns. Niin on loogista että dokumentin lopussa tätä Superman Returnsia käsitellään tovi. No se tovi kestää kauemmin kuin minkään muun ilmiön kohdalla ja täten se antaa dokumentin lopulle eräänlaisen Superman Returnsin DVD-ekstrafiiliksen.
Dokumentin loppu tuntuu siis puffaukselta, millaiseksi se varmasti on tarkoitettukin. Se on kuitenkin hieman sääli sen vuoksi, että koko muu dokumentin osa pystyy olemaan täysin tasapainoinen kaikkea muuta kohtaan.

Katso Taivaalle on Teräsmiesdokumenttien aatelia. Paria häiritsevää tekijää lukuunottamatta se on erinomaisesti tuotettu teos, jonka informaatiotulvasta löytää kaiken tarpeellisen, oli sitten kyseessä ensikosketus Teräsmieheen tai niin mones etteivät sormet ja varpaat riitä niitä laskemaan.

Mitä tästä ei löydy,,, on se varmaan unohdettu.

Tähdet: *****
Katso Taivaalle: Teräsmiehen Uskomaton Tarina
...NOIR

Superman (1941-1942)

Koska Teräsmies on ilmaantunut maailmaan myös useamman animaation kautta, niin on vain sopivaa että Teräsmiesputkeeni sisällytetään ainakin yksi sellainen. Siispä otetaan esille mielestäni eniten katselukertoja kestävä 40-luvulla ilmestynyt Max ja Dave Fleischerin luoma Teräsmies-sarja.
Moni on varmasti nähnytkin näitä, sillä aina silloin tällöin niitä on esitetty Suomen televisiossa ja usein jaksojen lyhyen kestonsa vuoksi, niillä on paikattu ohjelmien väliin jääneitä taukoja.

Näitä Fleischereiden Teräsmies-animaatioita on ymmärtääkseni tehty yhteensä 17 kappaletta, mutta aion kertoa tässä tarkemmin vain yhdestä niistä ja loput saavat kohtalokseen nauttia yhteenvedosta.

Sarjan aloittaa jakso The Mad Scientist joka toimii myös introna. Jokaisen jakson alkuteksteinä on se vanha tuttu ”nopeampi... vahvempi...”-esittely, mutta tässä käydään pikaisesti myös Teräsmiehen syntytarina läpi. Eli muutaman kuvan avulla kerrotaan kuinka Krypton tuhoutui ja sieltä lähetettiin lapsi turvaan Maahan, ja että tästä lapsesta kasvaa Teräsmies.
Sitten siirrytään itse varsinaiseen jakson tarinaan.

Hullu tiedemies lähettää uhkauksia Metropolisin kaupungille. Näissä uhkauksissa tämä hullu tiedemies sanoo tuhoavansa kuolemansäteellään kaikki jotka nauroivat hänelle ja hänen varoituksilleen. Jaksossa ei tosin kerrota mistä varoituksista on kyse, joten ilmeisesti se varoitus josta hän varoitti on se varoitus että ei saa nauraa varoituksille.
Vuoren huipulla olevassa laboratoriossaan oleva hullu tiedemies, ilmeisesti hullun korppikotkansa kanssa käynnistää kuolemansädetykkinsä ja sopivasti paikalle osuu Lois Lane. Hullu tiedemies vangitsee Loisin ja rupeaa tuhoamaan kaupunkia säteellään. Teräsmies estää joustavaa taloa kaatumasta ja astuu kuolemansäteen eteen. Teräsmies nyrkkeilee säteen takaisin, sitoo tykin piipun solmuun ja tuhoaa hullun tiedemiehen laboratorion.
Lois pelastuu ja hullu tiedemies heitetään vankilaan.

Jaksoissa esiintyy aina muutamia toistuvia juttuja, joista osa on hivenen huvittaviakin. Esimerkiksi joka kerta kun Clark Kent lähtee Teräsmiehenä pelastamaan Lois Lanea (joka on jokaisessa jaksossa ajautunut sen kertaisen uhan tielle) niin hän aloittaa vaatteiden vaihdon jo ennen kuin ehtii vieraiden katseilta piiloon. Ja joka kerta vaihtaessaan vaatteita Clark Kent sanoo kuuluvasti asian olevan Teräsmiehen heiniä. Ollakseen kaksoiselämää elävä supersankari, hän on hämmästyttävän huolimaton sen kaksoisminän salaamisen suhteen.
Joka jakson rakenne on samanlainen. Oli kertomuksessa sitten harvahampainen dinosaurus, mielipuoliprofessori, tai naamioidut ryöstäjät, niin aina Lois Lane on sopivasti paikalla. Joko Lois itse hankkiutuu vaaran tielle, tai hän vain sattuu olemaan jo etukäteen paikalla. Sitten Teräsmies tulee paikalle ja heittelee tavaraa ympäriinsä. Lopuksi vielä esitellään Daily Planetin tuoreinta numeroa ja Lois Lanen kirjoittamaa juttua kulloisestakin tapahtumasta. Tai vastaavasti Clark tai Lois kertaavat tapahtumat katsojalle.

Tämä samankaltaisen juonirakenteen toisto ei ole kovinkaan häiritsevä, johtuen jaksojen lyhykäisyydestä. Tietenkin jos katsoo jokaisen jakson putkeen, niin eihän sitä toistuvaa kaavaa voi olla huomaamattakaan.

Muutaman kerran näkyy hahmojen anatomiassa vääristymiä, mutta muutoin animaatio on pääosin hienoa. Etenkin värit ovat upeita. Hahmot ovat kyllä välillä hieman ilmeettömiä.

Koska nämä animaatiot on tehty 40-luvun alussa, niin sarjan ulkoasua ei voi oikein sanoa retroksi, mutta paremman sanan puutteessa se kelvatkoon. Etenkin kaikkien niiden hullujen professorien käyttämät robotit sun muut ovat samanaikaisesti futuristisia että vanhoja. Samaan tapaan kuin miten Flash Gordonissa olleet alukset sun muut ovat. Tai siten millaista Sky Captain And The World Of Tomorrow pyrki olemaan. Ja tämä retrofuturistinen ilme on juuri sopiva tälle kyseiselle animaatiosarjalle.

Ja koska sarja tosiaan on tehty näinkin varhaisessa vaiheessa Teräsmiehen elämää, niin luonnollisesti sarjasta puuttuvat kaikki myöhemmin sarjaan vakituisiksi ilmestyneet hahmot. Esimerkiksi vuonna 1940 sarjakuvissa ensiesiintymisestä tehnyt Lex Luthor loistaa poissaolollaan. Siispä tässä sarjassa hullut professorit sun muut ovat varta vasten keksittyjä.
Teräsmies-hahmokin on jokseekin erilainen kuin millaisena se varsinaisesti opittiin tuntemaan. Tosin ainoa huomattava ero on se, että tässä vaiheessa Teräsmies ei osaa lentää, ainakaan kunnolla, vaan kuten alunperin sarjakuvissa, hän pystyy pikemminkin loikkimaan korkeimmankin talon ylitse.
Vaikka välillä Teräsmies selkeästi lentääkin, tai ottaa hyppyvauhtinsa ilmasta.

Jos aikoo ostaa itselleen näitä Fleischereiden Teräsmiehiä, niin ostitte sitten minkä julkaisun tahansa, niin pysykää kaukana Scanboxin julkaisemista painoksista.
Ensinnäkin niissä on aivan helvetin rumat kannet.
Toiseksi niissä on vain muutama jakso per levy, mikä hinnasta riippumatta on levyn haaskausta, jaksojen ollessa vain noin 10 minuutin pituisia.
Kolmanneksi niissä on vain dubbaukset ja ne ovat todella masentavan kuuloisia. Ne kuulostavat koko ajan siltä kuin joku lukisi väsyneenä kirjaa. Erityisen rasittavan dubbauksista tekee sen, että alta voi kuulla alkuperäistä ääniraitaa.
Joten hankkikaa mielummin kaikki 17 jaksoa sisältävä The Complete Superman Collection.

Erinomainen animaatiosarja joka hahmojen ajoittaisesta ilmeettömyydestään huolimatta on edelleenkin realistisemman näköinen kuin moni myöhempi, isompi animaatio.

Tähdet: ****
Superman
...NOIR