Nosferatu: Yön Valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht, 1979)

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että maailmassa on vain kaksi täydellistä vampyyrielokuvaa (Nosferatu, 1922 ja Dracula, 1931), niin se ei luonnollisestikaan tarkoita etteikö muitakin loistavia lajityyppinsä edustajia olisi olemassa.
Ja mitä remakeihin tulee, niin Werner Herzogin näkemys Nosferatusta on vähintäänkin katsomisen arvoinen kokemus.

Okei, Draculan luulisi olevan jo niin tuttu tarina kaikille, että siihen tuskin tarvitsee pahemmin tällä kertaa puuttua. Etenkään kun Herzogin Nosferatu ei muuta perustarinaa oikeastaan laisinkaan.

Näinhän se menee:
-Dracula (Klaus Kinski) haluaa ostaa talon kaupungilta.
-Jonathan Harker (Bruno Ganz) lähtee Draculan luokse tekemään sopimusta talon ostosta.
-Dracula ihastuu Harkerin böönaan, Lucyyn (?) (Isabelle Adjani.)
-Dracula matkustaa kaupunkiin.
-Dracula kuolee.

Herzogilla on taipumusta ihastua joihinkin kuviin ja ideoihin siten, että hänen on selvästi saatava ne mukaan, sopivat ne kokonaisuuteen tai eivät. Tälläisiä tapauksia löytyy Nosferatusta varmasti enemmän kuin hänen muista elokuvistaan. Välillä kohtaukset eivät tunnu liittyvän millään tavalla toisiinsa ja etenkin yksittäisten kuvien yhteneväisyys on ajoittain hyvinkin hämmentävää. Pirun viulistipoika!
Draculan linna on kaukokuvissa pelkkää kivimurskaa, mutta sisältä se on lähes uuden veroinen.
Osa lavasteista ja vaatetuksista näyttävät liian uusilta aikakauteensa. Etenkin kaupunkikuvausten aikana tuntuu usein siltä ettei aikakauden kuvauksesta ole välitetty kuin pinnallisesti.
Kuvaus on useasti huojuvaa joka tuo ajatuksiin amatöörimäisyyttä.
Mutta... Itseasiassa nuo asiat eivät oikeasti vaivaa minua. En nimittäin edes usko että Herzogin ajatuksena olisi ollut olla täysin aito realistisuuden kuvaajana, kunhan vain henki ja tärkein pointti tulevat selväksi.

Kaksi asiaa nimittäin tekevät kokonaisuudesta nimenomaan kokonaisuuden:

1. Elokuvan näyttelijät esiintyvät hyvin vähäeleisesti, joka tekee heistä jotenkin paremman sanan puutteessa, mystisiä. Etenkin tämä korostuu Klaus Kinskissa, joka vastoin normaalia tapaansa on myös äärimmäisen seestyneen oloinen. Hänen maanisuutensa huomioon ottaen, kyseessä on kuin täysin eri ihminen.

2. Popul Vuh:n aavemainen musiikki siirtää mielikuvat sellaisiin sfääreihin, että happi meinaa loppua. Elokuvan musiikki onkin niin sidoksissa sen tunnelmaan, että uskallankin väittää että Nosferatu ei olisi toiminut elokuvana laisinkaan jos siinä ei olisi juuri tätä nimenomaista musiikkia tukenaan.

Joten eritoten noiden kahden seikan vuoksi elokuvasta muodostuu sellainen satumainen kokemus, että irralliset ideat, kömpelö kuvaus ja muut seikat joita pitäisi heikkouksina rupeavatkin tukemaan toisiaan. Vähän niinkuin joukko erivärisiä legoja, jotka läjässä ovat vain joukko erivärisiä legoja, mutta niistä voi silti rakentaa jotain yhtenäistä.

Nosferatu on aavemaista satua joka toimii kuin ambientmusiikki. Se huojuu ja aaltoilee, mutta tuudittaa hyvään oloon.

Erikseen on vielä mainittava, että elokuvassa on kaksi kohtausta jotka tekivät erityisen vaikutuksen minuun.
-Ensimmäisessä rutto on ruvennut harventamaan kaupunkia asukkaistaan ja kadulla kulkee kulkue kantamassa arkkumerta.
-Toisessa joukko sairastuneita istuu päivällisellä, kun maa on täynnänsä rottia.

Tähdet: ****
Nosferatu: Yön Valtias
...NOIR

The Wrestler (2008)

Jotenkin tuntuu ettei Darren Aronofsky tiedä miten huonoa elokuvaa tehdään, sillä niin nappiin ovat osuneet sekä Pi, Unelmien Sielunmessu, The Fountain, että tämä, The Wrestler.
Minulla oli noiden kolmen muun elokuvan vuoksi aivan uskomattoman suuret odotukset Wrestleria kohtaan, että en uskonut sen millään voivan saavuttaa sitä tasoa jota odotin siltä. Niinpä koetin väkisin vakuutella itselleni, että ”se on kuitenkin ihan kuraa” ja jotta näin voisin yllättyä vain positiivisesti, jos The Wrestler olisi edes hieman parempaa kuin vain pelkkää ”kuraa.” Mutta eihän siitä mitään tullut, vaan väkisinkin ajattelin että jos The Wrestler ei ole vuoden paras elokuva, niin kaikki toivo on menetetty.
Ja arvatkaapa mitä?
The Wrestler on ainakin tällä hetkellä mielestäni paras elokuva jonka olen nähnyt tänä vuonna. Taakse jäivät Gran Torinot, Watchmenit sun muut.
The Wrestler on erittäin voimakas elokuva, jonka minun on vaikea kuvitella jättävän ketään kylmäksi.

Randy 'The Ram' Robinson (Mickey Rourke) on parhaat päivänsä nähnyt showpainija, jonka keho kehoittaa lopettamaan itsensä rääkkäyksen, mutta niin kauan kun yleisöä on edes enemmän kuin yhden käden sormia, on Randy valmis nousemaan kehään kerta toisensa jälkeen.
Kun Randyn sydän viimein osoittaa lähes kohtalokkaasti mieltään, joutuu Randy vasten tahtoen jäämään eläkkeelle ja tarkastelemaan elämäänsä muunakin kuin vain kehäraakkina jolla on uskoa menestykseen valitsemallaan tiellä. Niinpä taakse jäävät painiminen ja edessä on perustyö peruselämällä.
Randy koettaa paikkailla välejään hylkäämänsä tyttären Stephanien (Evan Rachel Wood) kanssa, mutta olemattomien välien korjaaminen on vaikeaa.
Siinä sivussa Randy haluaa vakiintua ihastuksensa, strippari Cassidyn (Marisa Tomei) kanssa, mutta tunteet eivät ole samanlaisia molemmin puolin.
Randy yrittää ja yrittää, mutta mitä tehdä kun veri ja tahto vetävät kehän suuntaan. Tärkeintä onkin tulla sinut oman itsensä kanssa, ennen kuin on mahdollista korjata elämää ympärillään.

Mickey rourke on aivan loistava Randy 'The Ram' Robinsonina. Tämä on juuri niitä rooleja joista ei voi vain todeta, että näyttelijä on erinomainen ja oikeasssa roolissa, sillä Rourke elää tämän roolin. Hän on niin The Ram, että kukaan muu ei voisi olla hän. Kyse ei siis ole vain onnistuneesta roolijaosta, vaan paremman sanan puutteessa kyse on kohtalosta.
Muutkin näyttelijät ovat varsin hyviä ja vaikka Marisa Tomei tekee taatusti tähänastisen elämänsä vahvimman roolin, niin tämä on kuitenkin niin Rourken elokuva, että muut jäävät väkinsinkin hieman statistin osaan.

The Wrestlerista tulee mieleen joitakin mielleyhtymiä elokuviin kuten Rocky ja Million Dollar Baby, sillä kyseessä on kuitenkin suht' perinteinen altavastaajaidea, mutta kyse on vain samanlaisesta tematiikasta, ei toistensa kopioinnista. The Wrestlerin suurin ero esimerkiksi noihin kahteen muuhun elokuvaan löytyy sen ulkoasusta joka on hyvin dokumentaarinen ja raaka. Tämä on myös seikka josta uskon löytyvän eniten jakautuvia mielipiteitä, sillä Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla ”ruman” kameratyöskentelyn, valaistuksen ja hengen vuoksi. The Wrestlerin raaka ulkonäkö on kuitenkin mielestäni varsin osuva valinta, sillä se kuvastaa hyvin Randy Robinsonin todellisuutta.

The Wrestler on haasteellista katsottavaa sen sisältä ja päältä rikkinäisten henkilöhahmojen, sen kylmän ulkonäön ja melankolisen kertomuksen vuoksi, mutta kaiken alla sykkii lämpöä sydän joka sulattaisi ikiroudankin.

"And now, I'm an old broken down piece of meat... and I'm alone. And I deserve to be all alone. I just don't want you to hate me."

Tähdet: *****
The Wrestler
...NOIR

Vacancy (2007)

Tämä on taas niitä elokuvia joita on suositeltu minulle, mutta joka ei ole herättänyt intohimoja siinä määrin että olisin saanut sen aiemmin asetettua DVD-soittimeen. Osittain syynä ovat elokuvan päänäyttelijät Luke Wilson ja Kate Beckinsale. Kumpikaan ei ole vakuuttanut minua näyttelijänlahjoillaan. En minä jätä elokuvaa katsomatta heidän vuokseen, mutta en myöskään valitse elokuvaa heidän ansiostaan. Beckinsale on jäänyt minun mieleeni vain söpönä, mutta puuduttavana ja Wilson puolestaan huokuu sellaista poikamaista virnettä joka koettaa peittää alleen tylsyyden.
Ja jos näyttelijät eivät sytytä, niin sitä ei tee myöskään Vacancyn takakansiteksti josta ymmärtää juonen olevan seuraavanlainen:
-Pariskunta menee motelliin.
-Pariskuntaa kidutetaan.
Siis taas näitä vanhoja tuttuja väkivaltaorgioita joissa pinta korvaa sisällön. Eikä asiaa auta kannessa mainittu Saw- ja Psycho-vertaus. Sitä vain lähtee katsomaan elokuvaa odottaen vähintään samaa tasoa kuin mitkä ovat olleet muka esikuvina.

Okei, elokuvan alku luo aika hyvän fiiliksen. Hyvä musiikki ja tyylikkäästi animoidut alkutekstit.

Amy ja David Fox (Kate Beckinsale ja Luke Wilson) ovat aviopari joiden muistoissa kummittelee menetetty lapsi, ja tästä syystä heillä on selkeitä avio-ongelmia. Ero on siis edessä. He ovat ilmeisesti jollain lomamatkalla Amyn vanhempien luokse ja keskellä yötä heidän poikettuaan pois päätieltä he ajautuvat sinne jonnekin Jumalan selän taakse. Auto simahtaa tielle ja he astelevat ohittamalleen motellille pyytämään apua. Motellilla he tapaavat tietenkin motellinpitäjän, lievästi viksahtaneen oloisen Masonin (Frank Whaley) joka ei pysty auttamaan auton korjauksessa, mutta luonnollisesti huone hänellä on tarjota. Siispä Amy ja David päättävät viettää yön motelilla ja hankkia aamulla mekaanikko korjaamaan autoa. Mutta eikös vaan heti rupea tapahtumaan outouksia. Puhelin pirisee mutta kukaan ei ääntele luurin toisessa päässä ja naapuri hakkaa ovea, mutta ei sano mitään. David menee valittamaan asiasta Masonille, joka toteaa että Foxin pariskunta ovat ainoat vieraat tänä yönä, mutta lupaa tarkistaa asian. Ja sitten hiljeneekin.
Aikaa tappaakseen David rupeaa katselemaan huoneesta löytyviä videokasetteja, joista jokainen tuntuu sisältävän jotain aivotonta väkivaltaa jossa ihmisiä hakataan hengiltä. Pian David huomaa jotain outoa elokuvassa, se on nimittäin kuvattu samaisessa huoneessa jossa hän ja Amy yöpyvät. David huomaa huoneessa olevan useita piilokameroita ja Foxit tajuavat että kyseessä on snuffia, eli videoita joissa porukkaa tapetaan oikeasti ja he olisivat tähdet seuraavassa tuotannossa.
Seuraavaksi David ja Amy miettivät tietenkin mitä tehdä kun ulkona liikkuvat satunnaista kiusaa tekevät Mason ja hänen nimettömät apulaisensa. David rupeaa katselemaan niitä snuffvideoita etsiäkseen niistä vinkkejä selviytyä siitä mistä aiemmat eivät selviytyneet. Siispä loppuelokuva on vain sitä että välillä ollaan vaarassa, välillä nähdään toivonpilkahdusta ja sitten ollaan taas vaarassa.
Loppuminuutit ovatkin sitten sitä kaikkein tyypillisintä. Eli ensin David pistetään hengiltä, jotta jäljelle jää vain Amy ja tilanne on lohduton. Mutta eikös vaan Amy mene ja tapa kertaheitolla ne Masonin apulaiset ja sitten vielä pienen kinastelun jälkeen Mason kohtaa luojansa.
Eikä Davidkään kuollut siihen puukotukseen. Kunhan vain lepäili.

Vacancy sisältää oikeastaan kaikki tämän tyylisten elokuvien perusskliseet. On sitä syrjäistä sivutietä ja muuta mitä näiltä osaa odottaakin. Henkilöhahmot ovat perushuttua ja se idea siitä, että vaarassa oleva pariskunta on kokenut menetyksen joka vaikuttaa heidän väleihinsä, mutta uhka parantaa niitä välejä, on niin moneen kertaan käytetty ettei sitä edes muista.

Elokuva kuitenkin oli parempi kuin odotin. Se snuffailustaan huolimatta on hämmästyttävän vähäverinen nykyelokuva ja vieläkin yllättävämpää on, että siinä on onnellinen lopetus, kun nämä tuntuvat näinä päivinä olevan toistuvasti muka-yllättävän negatiivisia lopetuksiltaan.

Vaikkakaan Beckinsale ja Wilson eivät edelleenkään vaikuttaneet muulta kuin romanttisten komedioiden vakiokalustolta, niin kieltämättä se mielikuva auttoi positiivisesti Vacancya olemaan muuta kuin pelkkä standardikauhistelu.
Masonia esittävä Frank Whaley ei kenties ollut kovin uhkaavan oloinen, oli hän kuitenkin varsin hyvä roolissaan. Whaley oli selkeästi tajunnut ettei tälläistä hahmoa voi esittää kuin kieli poskessa, mutta hän piti sen sen verran rajoitettuna, ettei ajauduttu tahattomaan koomisuuteen. Whaley oli edelleen kaukana Doorsista, mutta onneksi myös hyvin kaukana Crazy Eightsista.

Vacancy ei ole mikään syntymäklassikko, eikä sillä ole aineksia jäädä kovin muistettavaksi elokuvaksi, mutta se on varsin hyvä elokuva lajityypissään.
Parasta Vacancyssa on se, ettei se ota itseään liian vakavasti, mutta ei myöskään koeta olla koominen. Joten elokuvan katsoo varsin sujuvasti läpi ja negatiivinen ennakkoasenne muuttuu ”no, oli se ihan ok”-asenteeseen.

Niin ja Saw-yhteyttä en nähnyt ja ilmeisesti Psychoon liittyvät viittaus tulee tapahtumapaikasta, ei sisällöstä.

Tähdet: ***
Vacancy
...NOIR

Anaconda 3: Offspring (2008)

Kun nyt katson taaksepäin, niin huomaan että olen katsonut viime aikoina liian paljon liian hyviä elokuvia. Osa niistä on ollut suorastaan loistavia.
Mitä ihmettä se tälläinen peli on oikein olevinaan?
Tilannetta on tasapainotettava ja kuka olisikaan parempi keikuttamaan venettä kuin David "looking for freedom" Hasselhoff.

Ensimmäinen Anaconda oli niin uskomattoman huono elokuva, että on elämän suuria mysteerejä miten se elokuva ei tuhonnut kaikkien mukana olleiden uraa... jopa sen huonosti animoidun käärmeen.

Toinen Anaconda oli yllättäen lievästi parempi kuin ensimmäinen, mutta se on hieman kuin jos potkittaisiin naamaan nivusten sijaan. Eli ei hyvä.

Kolmatta Anaconda-elokuvaa pelastamaan on siis hankittu David Hasselhoff, jonka parantava vaikutus sarjaan on kuin betoninen pelastusrengas.

Ilkeä teollisuuspohatta Murdoch (John Rhys-Davies) johtaa mystistä lääkelaitosta jonka laboratorioissa kasvatetaan mutanttianakondaa, ilmeisesti tarkoituksena keksiä jokin mömmö jonka avulla elää kauemmin kuin pitkään. No, tietenkin mutanttikäärme pääsee pakoon ja metsikössä on näköjään toinen odottamassa. Siispä kaksi 20 metristä huonosti animoitua anakondaa aikovat harrastaa haureutta ja pistää ilmoille mutanttivauvakäärmeitä.
Käärmeiden geneettinen manipuloija, tohtori Amanda Hayes (Crystal Allen) lähtee metsästämään käärmeitä apunaan kirjava joukko jonkinlaisia friikkimetsästäjiä.
Mutanttikäärme popsii maajusseja ja metsästäjiä kuin voileipäkeksejä, joten apuun haetaan viinaan menevä supermetsästäjä Hammett (David Hasselhoff.) Eipä hänestä juuri hyötyä ole.
Käärme tappaa ensin lähes kaikki paikalla olevat ja sitten Amanda saakin selville, että Hammett ei olekaan aikeissa lopettaa mutanttikäärmeen maallista vaellusta, vaan Murdoch on palkannut tämän hankkimaan itselleen käärmevauvan joka syntyisi niiden kahden käärmeen luonnollisen rakkauden tuloksena. Hammett räjähtää käärmeiden kera.
Amanda polttelee tutkimuspapereitaan, jotta kukaan ei voisi enää luoda mutanttikäärmeitä. Mutta hänpä ei tiedä että yksi mutanttikäärmevauvoista selvisikin räjähdyksestä ja on nyt matkalla Murdochin luokse.

Jep, kyseessä on surkea elokuva.

Anaconda 3 on hyvin tyypillinen nykyajan Ö-luokan elokuva, jossa on sen hetken huonoimmat näyttelijät ja efektit, ja molempia käytetään kameran edessä aivan liian usein.
Näille elokuville on myös hyvin tavallista, että niihin on saatu mukaan joku entinen stara jonka naama on tuttu, mutta ei ole kallis tuottajille. Nyt kyseessä on tietenkin Hasselhoff, joka on kaukana Ritari Ässästä ja Baywatchista, joissa niissäkään hän ei juuri näyttelijänlahjoja esitellyt. Niillä kuitenkin on popkulttuuriarvoa, jota Anacondalla ei ole.

Jostain syystä Anaconda kolmosessa on joitakin Predator-viittauksia, jotka eivät todellakaan toimi eduksi tälle elokuvalle.
-Anakondan näkökulmasta kuvattu osuus ei ole ihan lämpökamerakuvaa, mutta sinnepäin ja mukaan tulee vielä Predatorin HRRR-ääntely.
-Toinen tunnistettavin Predator-viittaus on kun Amanda on mudan peitossa, niin anakonda ei ”näe” häntä, samaan tapaan kuin miten Arnold jäi ensimmäiseltä Predatorilta huomaamatta.

Hämmentävintä on kuitenkin se, että tämän elokuvan anakonda murisee. Nielaisiko se leijonan?

Anaconda 3 on siis umpisurkea aivosolujen tappaja, joka toimii hyvänä vastapainona hyville elokuville. On vain muistettava, että kaksi Anacondaa peräkkäin saattaa johtaa mullan alle, joten yhden perään on ehdottomasti katsottava jotain hyvää.

Tähdet: ~
Anaconda 3: Offspring
...NOIR

Hyvät, Pahat ja Rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966)

Niinä päivinä kun en ajattele Huuliharppukostajan olevan paras Leonen länkkäreistä, ajattelen sen olevan Hyvät, Pahat Ja Rumat.
Mielipiteeseen siis vaikuttaa aina se kumman olen viimeksi katsonut.

Kaikkihan ovat jo tämän nähneet, joten eiköhän jätetä tämä oikein lyhyeksi.

On kolme veijaria:
-Sadistinen Angel Eyes (Lee Van Cleef) joka armeijaduuninsa ohessa käy maksusta tappamassa porukkaa.
-Hysteerinen rikollinen Tuco (Eli Wallach) joka säntäilee ympäriinsä kuin päätön kana.
-Vähäeleinen pilkesilmä Blondie (Clint Eastwood) joka tykkää kiusata Tucoa.
Kaikilla kolmella on jonkinlainen yhteinen historia johon elokuvassa ei pahemmin puututa, mutta tärkeintä onkin osoittaa että he tuntevat toisensa.
Eräällä tapporeissullaan Angel Eyes saa kuulla kulta-aarteesta joka rupeaa kiinnostamaan suuresti. Toisaalla Tuco ja Blondie harrastavat pienoista kylästä kylään kiertävää huijausta, jossa Blondie luovuttaa rikollis-Tucon paikalliselle sheriffille hirtettäväksi. Saatuaan palkkion, Blondie vapauttaa Tucon, jakaa palkkion hänen kanssaan ja seuraavaksi edessä on uusi kaupunki ja sama rutiini. Kyllästyttyään tuohon prosessiin, Blondie hylkää Tucon joka vannoo kostoa. Alkaa kissa- ja hiirileikki jossa Tuco seuraa Blondieta.
Vuoronperään Tuco kiusaa Blondieta ja Blondie Tucoa.
Sekä Tuco että Blondie kuulevat samaisesta kulta-aarteesta jota Angel Eyes haikailee. Tuco saa kuulla osan aarteen sijaintipaikasta ja Blondie kuulee loput, joten vastentahtoinen yhteistyö on poikaa.
Taustalla möyryää sisällissota jonka tapahtumat vuoroin haittaavat ja edesauttavat Tucoa ja Blondieta aarteenetsinnässä. Tätä kautta he törmäävät Angel Eyesiin, joka huomaa että parivaljakko tietää aarteesta tärkeämpiä tietoja kuin mitä hän itse tietää. Joten hakataan Tucolta hänen infonsa ulos ja ruvetaan yhteistyöhön Blondien kanssa.
Angel Eyes ja Blondie lähtevät etsimään aarretta, mutta Blondie ei ymmärrettävästi luota Angel Eyesiin ja kohta Tuco tulee taas mukaan kuvioihin. Blondie ei luota Tucoonkaan, mutta ainakin enemmän kuin Angel Eyesiin.
Saavutaan aarteen luokse ja kolmintaistelu on edessä.
Angel Eyes saa multaa päälleen ja Blondie jakaa aarteen Tucon kanssa. Jakamisen lisäksi Blondie jättää Tucon riippumaan löysään hirteen.
MUTTA BLONDIE PELASTAAKIN TUCON. Aivan kuten ennen vanhaan.

Hyvät, Pahat Ja Rumat on loistava elokuva.
Se on visuaalisesti aivan uskomattoman hieno. Elokuvan kuvaus on hyvin tunnelmallista ja tärkeintä ei olekaan pelkän toiminnan esittäminen, vaan matka sinne. Elokuvan kameratyöskentely on kuin seremonialliset menot jossa manataan täydellisyyttä esiin. Suuren lisän tähän raukean tunnelman kasvattamiseen tuo Ennio Morriconen lähes orgastisiin mittoihin kasvava musiikki joka manipuloi tunteita siihen tahtiin, että Gattaca olkoon nimeni.

Näyttelijät tekevät erinomaista työtä. On etenkin hienoa katsella miten Clint Eastwoodin askeettisuus toimii hyvänä kontrastina Eli Wallachin supernovamaisuudelle. Heidän yhteinen kemiansa saa Fortumin toivomaan samanlaista tulosta näinä vaikeina aikoina. Tucon ja Blondien toisilleen toistuvasti aiheuttama kiusanteko on hyvin veljellistä, sillä vaikka he ajavat toisensa ajoittain kuoleman reunalle, niin molemmat ovat jokseekin riippuvaisia toisistaan ja asiat esitetään nimenomaan leikkisällä vireellä.
Lee Van Cleef on erittäin hyvä myöskin. Hänen hahmonsa on suuren osan aikaa erillään Eastwoodista ja Wallachista, ja tämä on hyvä asia. Vaikka Angel Eyes tuntee Tucon ja Blondien, niin hän ei ole koskaan tavallaan kuulunut sisäpiiriin ja sen pitääkin näkyä elokuvan henkilöhahmojen väleissä. Tucolla ja Blondiella on kaikista ilkeyksistään huolimatta moraali, jota Angel Eyesista ei löydy.

Jos et ole vielä nähnyt tätä elokuvaa, niin olisi jo aika.

"There are two kinds of people in the world, my friend: Those with a rope around the neck, and the people who have the job of doing the cutting."

Tähdet: *****
Hyvät, Pahat ja Rumat
...NOIR

Hurrikaani (The Final Countdown, 1980)

Laivaston sotapojut matkaavat ajassa lentotukialuksellaan.

Kuulostaa kovasti samalta kuin Tuhon Kuilu (The Philadephia Experiment), joka tosin valmistui neljä vuotta Hurrikaanin jälkeen. No, eipä näissä kuitenkaan hirveästi samaa ole. Kunhan tuli mieleen.

Mikä-lie-supermiljonääri-maailmanjohtaja herra Tideman (jonka näyttelijän mainitsen myöhemmin) lähettää vuonna 1980 lentotukialus Nimitzille puolustusvoimien tarkkailijan, Warren Laskyn (Martin Sheen) tekemään mitä nyt sitten tekeekään. Nimitzillä Lasky tapaa tietenkin aluksen komentajan Matthew Yellandin (Kirk Douglas) ja perämiehen Richard Owensin (James Farentino.) Siellä sitä sitten hengaillaan hetkinen, kunnes salaperäinen myrsky sattuu kohdalle ja luonnollisesti tämä myrsky tuo mukanaan jonkinlaisen aikapyörteen, ja sinnehän alus sinkoutuu.
Seuraavaksi Nimitzin miehistö huomaa kulkeutuneensa ajassa hetkeen hieman ennen kuin Japanilaiset hyökkäävät Pearl Harboriin. Sitten puntaroidaankin onko oikein koettaa puuttua historian kulkuun, sillä vaikka he tietävätkin hyökkäyksen tapahtuvan niin se ei ole vielä tapahtunut. Mukaan laitetaan keskustelua siitä onko historian muuttaminen edes mahdollista, vai onko tulevaisuus kiveen kirjoitettu.
Lopulta Yelland päättää, että heidän velvollisuutensa on ainakin yrittää estää Pearl Harborin tuho, mutta sopivasti aikapyörre sattuu taas kohdalle ja Nimitz palaa kotiinsa, oikeaan aikaansa. Menetyksiltä ei kuitenkaan vältytty ja esimerkiksi Owens katosi historiaan.
Yelland ja Lasky iloitsevat kotiinpaluusta, kättelevät ja lähtevät omille teilleen.
Tuo aiemmin mainittu salaperäinen herra Tideman tulee tapaamaan Laskya, joka ei tähän mennessä ollut koskaan tavannut Tidemania kasvotusten ja hupsistakeikkaa, Tideman onkin se historiaan kadonnut Owens (eli James Farentino.) Siksi Tideman/Owens lähetti juuri Laskyn alukselle, jotta,,, kyllä te tiedätte, sitä spacetimecontinuumia taas kerran.

Hurrikaani on ihan kiva elokuva. Hiukan tyhjäpäinen ideastaan huolimatta. Mikä ei nyt aivan huonokaan asia ole.

Elokuvassa on turhan paljon tyhjäkäyntiä, etenkin kun ottaa huomioon miten nopeasti ja efektipainotteisesti elokuva alkaa, mutta sitten, sitten vain pyöritellään peukaloita. Mukaan toki otetaan tunnetut aikamääritelmä- ja aikaparadoksikliseet, mutta kaikki jää vain pintaraapaisuiksi.
Toimintaa on aivan liian vähän toimintakohtauksissa.
Filosofioinnit jäävät onnenkeksitasolle.
Ja lopulta hieman ihmettelee miten tämä elokuva sai houkuteltua mukaansa näin isoja nimiä kuin Martin Sheen ja Kirk Douglas.

Vastaavasti taas juuri nuo heikkoudet toimivat myös Hurrikaanin miellyttävinä puolina.
On ilo katsella Sheenia ja Douglasia, jotka ovat niitä näyttelijöitä joiden ansiosta elokuvan taso nousee.
Kun kyse on aikamatkustustarinasta, niin niillä on välillä tahatonkin tapa koettaa olla liian ovelia omaksi hyväkseen ja sitä kautta ne ovat usein epäloogisuuksien ongelmanippuja. Siispä Hurrikaanin pikaruokamainen käsittelytapa aikamatkustukseen on sopivan harmiton, jotta siitä ei jää tahalleen etsimään virheitä, vaan hyväksyy sen pelkkänä viihteenä.

Kuitenkin se mistä pidin eniten, oli se aikapyörre-efekti. Koska se palautti jälleen kerran mieleen kuinka paljon uskottavamman näköisiä käsityönä tehdyt visuaaliset efektit ovat verrattuna teknisesti kehittyneempiin, mutta ikävän muovisiin cg-temppuiluihin. Hieman kömpelötkin vesitynnyrivärimaailmat ovat mukavampia, kuin ultrakiiltävät Klonkut timanttihaarniskoissaan keskellä tähtispiraalia.

Hurrikaani on siis seikkailua, jännitystä ja scifeilyä yhdistävä isojen lapsien hiekkalaatikko, joka maistuu hyvältä ja kelpaa kissallekin, mutta saa toivomaan enemmän.

Tärkeintä on kuitenkin, että siitä tuli varsin nasta fiilis.

Tähdet: ***
Hurrikaani
...NOIR

Gran Torino (2008)

Walt Kowalski (Clint Eastwood) on äärikärttyinen Korean sodan veteraani, eläkeläinen ja nyt vieläpä kaiken lisäksi leski. Walt ei tule toimeen lähes kenenkään kanssa. Naapurusto on täynnä vähemmistöryhmiä joita Walt ei siedä. Omat pojat ovat suuria pettymyksiä. Oman kirkon pappi käy hermoille. Kaupungin kaikki nuoret ovat huonosti kasvatettuja kakaroita. Jos se ei vielä riitä, niin naapuriin muuttaa aasialaisperhe, jotka todellakin kismittävät Waltia.
Kun naapurin teinipoika Thao (Bee Vang) joutuu paikallisen jengin kiusaamaksi, ajautuu hän painostuksen alaisena varastamaan Waltin Gran Torino-autoa, mutta Walt ehtii puuttumaan asiaan. Waltin ja Thaon ystävystyminen olisi siis voinut alkaa paremminkin.
Thao joutuu työskentelemään Waltin apulaisena ja pikkuhiljaa Walt rupeaa huomaamaan että naapurin perheellä on enemmän yhteistä hänen kanssaan kuin hän haluaisi uskoa.
Walt alkaa ymmärtämään että naapurusto on huonossa jamassa, eikä siihen syynä ole hänen uskonsa vähemmistöjen haittavaikutuksista.
Thaon ja Waltin välille syntyy isä-poika-suhde ja Thaon perheestä tulee Waltin korvikeperhe. Walt alkaa tuntea olonsa vihdoinkin onnelliseksi ja Thao perheineen alkaa vaikuttamaan positiivisesti Waltin elämänkatsomukseen. Mutta paikallinen jengi ei aio jättää Thaoa rauhaan ja kun jengi ammuskelee Thaon kotia ja pahoinpitelee Thaon siskon, Suen (Ahney Her), päättää Walt tehdä asialle jotain lopullista. Mutta uskokaa pois, se ei ole sitä mitä luulette.

Gran Torino on hieman kuin Clint Eastwood-fanien märkä uni. Walt Kowalskissa yhdistyvät kaikki Eastwoodin hahmot ja melkein voisikin sanoa Waltin olevan yhtä kuin Likainen Harry eläkkeellä. Walt on väärinymmärretty kiukkupussi joka ei tee elettäkään miellyttääkseen muita, mutta samalla hän korkean moraalin omaava tunneperäinen ihminen joka ansaitsee kunnioitusta osakseen.
Jos Gran Torino todellakin jää viimeiseksi elokuvaksi jossa Eastwood näyttelee, niin kyseessä on erinomainen päätös ja ympyrän sulkeutuminen, samaan tapaan kuin Armoton oli kunniakas lopetus Eastwoodin westerneille.

Gran Torino on koskettava, epäkorrekti, mutta samalla kaikki ystävällisesti huomioon ottava kärttyisen eläkeläisen aikuistumistarina, jossa ei ole minuuttiakaan liikaa, tai liian vähän materiaalia.
Ainoa syy miksi en voi antaa Gran Torinolle täysiä pisteitä löytyy siitä, että kyseessä ei ole kuitenkaan Eastwoodin kohdalla mitään varsinaisesti uutta. Hän vain tekee sen niin hyvin jälleen kerran, että toivon mukaan nyt viimeistään sen ymmärtävät muutkin.

Tähdet: ****
Gran Torino
...NOIR

Watchmen (2009)

Aina kun kirjasta, tms. tehdään elokuva, niin aina myös joku vinkuu kuinka elokuva ei ollut naurettavuuksiin saakka identtinen alkuperäislähteen kanssa.
Jos olet lukenut kirjan, niin olet jo nähnyt elokuvan. Joten eikö olekin tärkeintä että elokuva tavoittelee kirjan henkeä, ei sen kloonausta. Etenkin kun elokuva ei voi koskaan olla samanlainen kuin mitä mielukuvituksemme on ollut. Varsinkaan kun on todennäköistä että eri ihmiset omaavat keskenään hiukan erilaiset mielikuvitukset.

Juuri se ”henki” on se mitä pelkäsin ettei Watchmenin elokuvaversio tavoittaisi.
Onneksi olen väärässä.

Ensin suosittelenkin etsimään luettavaksi Watchmen sarjakuvan (tai kuten puritaanit itkevät, graafisen novellin) ja lukemaan sen, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaiten kirjoitettuja tarinoita.

Ja kun nyt tarina otettiin puheeksi, niin käydään se läpi hyvin pelkistetysti. Jo pelkästään sen takia, että mukana on aika paljon tärkeitä henkilöitä ja kaikki käytynä läpi tulisi spoileja turhankin paljon.

On 80-luvun puoliväli. Neukut uhkailevat jenkkejä atomipyssyillään ja jenkit uhkailevat neukkuja atomi-ihmisellään, Tohtori Manhattanilla (Billy Crudup.)
Tohtori Manhattanin lisäksi jenkkilässä asustaa muitakin supersankareita, mutta Tohtori Manhattan on heistä ainoa jolla on yliluonnollisia voimia. Loput ovat enemmän näitä Batman-sarjan henkilöitä, jotka ovat kuitenkin perusihmisten rinnalla superrotua.
He, supersankarit ovat myös ihmisiä vikoineen ja osalla heistä viat ovat muita suurempia.
Ensin muutama kymmenen vuotta sitten joukko poliiseja pisti karnevaaliroippeet päälleen ja näin syntyivät ensimmäiset supersankarit. He olivat ihanteita.
Nyt uuden sukupolven sankarit ovat valtion silmissä samanlaisia rikollisia, kuin he joita vastaan he taistelevat. Osa on kaupallistanut imagonsa, osa haaveilee vanhoja hyviä aikoja ja osa toimii edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sitten joku menee ja tappaa Koomikon (Jeffrey Dean Morgan), ja nyt mietitään kuka on ottanut supersankarit kohteekseen. Joten vanhoista puvuista puhalletaan pölyt päältä ja murhaajan selvittäminen alkaa. Tehtävä joka ei ole helppo, sillä Koomikko oli ihmisenä ongelmamagneetti ja suurinpiirtein puolella maailmaa näyttäisi olevan motiivi Koomikon elämän lopettamiseen.
Sankarit joita ei hyväksytä.
Ydinsodan pelko.
Sisäpiiriläisen murha.
Ja joku haluaa luoda uuden aikakauden tuhoamalla osan maailmasta.
Eikä ainoa supervoimainen olento, Tohtori Manhattan halua tehdä asialle mitään.

Uskokaa pois, tarinaa löytyy paljon enemmänkin.

Watchmenissa on saatu uskomattoman hyvin siirrettyä sarjakuvan monipolvinen tarina elokuvaksi niin että se on samalla sekä hyvin uskollinen lähteelleen, että myös uskaltaa ottaa jonkin verran riskeiksi luokiteltavia muutoksia.
Elokuvana tämä on hieman samalle yleisölle suunnattu kuin Nolanin Batmanit. Eli kyseessä on huomattavasti aikuisempi, tai vakavampi superheerostarina kuin jotkut Spider-Manit ja vastaavat. Mutta vaikka Watchmen vertautuu johonkin Batmaniin, niin kaikesta agressiostaan huolimatta Yön Ritari tuntuu lastenelokuvalta tämän rinnalla ja Watchmenin K-15 tuntuukin hieman alimitoitetulta.

Erittäin hyvä elokuva joka on paljon, paljon enemmän kuin vain sarjakuvaelokuva.
Hieno tarina, hyvin näytelty ja yhtä hölmöä efektiä lukuunottamatta erittäin hyvän näköinen elokuva joka teki minuun erittäin suuren vaikutuksen.
Okei, Leonard Cohenin Hallelujan käyttö väärässä kohdassa häiritsi hieman. Vastaavasti tosin Philip Glassia käytettiin niin taidokkaasti että on pakko nostaa hattua.

Etenkin minua viehätti hahmojen halu pysyä menneessä, koska he pelkäsivät mitä tulevaisuus tuo mukanaan henkilökohtaisella tasolla.

Tähdet: *****
Watchmen
...NOIR

The Fly 2 (1989)

Nyt on sitten kärpäset käyty läpi ja näinhän se tietenkin loppui, ”not with a bang, but with a whimper.”

Kuulostan kyllä kirjoituksessani kyynisemmältä, kuin mitä oikeasti olen.

Tapahtui edellisellä kerralla:
-Jeff Goldblum meni sekaisin kärpäsestä.
-Geena Davis tuli siinä sivussa paksuksi ja päätti tehdä abortin.
-Jeff kuoli, Geena ei.

Nyt paljastuu ettei Geena Davisin Veronica-hahmo sitten mennytkään tekemään aborttia, vaan ajautui jonnekin mysteeriseen laitokseen synnyttämään pienokaistaan. Toukkahan sieltä tulee ja sen sisältä kuoriutuu ihmislapsi, Martin (Eric Stoltz. Aluksi tosin nuorempia versioita esittävät kaksi muuta kakaraa)
Tiedämme heti alusta että tämän ihmelaitoksen johtaja, Anton Bartok (Lee Richardson) on se elokuvan tuhmuri, sillä hän esimerkiksi kertoo olevansa Jumalasta heti seuraava.
Siellä sitten Martin elää ja kasvaa laitoksen laboratorioissa, tietämättä olevansa todellisuudessa paikan vanki. Mikä on sinänsä erikoista, koska normaalia nopeammin kasvavan Martinin osoitetaan ihan superhyperälykäs pikku räkänokka, joka pyörittelee suurinpiirtein koko älyllistä maailmaa sormenpäällään.
No, tietenkin Martin hakkeroi itselleen pääsyluvat jokaiseen laitoksen nurkkaan ja lähtee aina välillä haahuilemaan ympäriinsä. Tätä kautta Martin löytää muun muassa edesmenneen isänsä Seth Brundlen suunnittelemat teleportaatiolaitteet.
Sivuhuomautuksena on todettava, että eräällä sopivasti uneliaalla vartijalla on pöydällään David Cronenbergin elokuvia käsittelevä kirja The Shape Of Rage. Sisäpiirin vitsi ajattelette? Kenties, mutta hyvin äärimmäisen kömpelö sellainen. Kirja nimittäin on asetettu kuvaan siten, että tuntuu kuin katsoisi Ostos-tv:tä. Olo on upottava.
Bartok värvää Martinin johtamaan teleportaatiovempeleen toimintakuntoon saattamista ja koska Martin on isänsä huippuälykäs (mutta ääliö) poika, niin pari korulausetta ja Martin uppoutuu innokkaasti töihin.
Martin saa koneen toimimaan samantien ja sitten hän tapaa laitoksessa työskentelevän konttorityöläisen, Beth Loganin (Daphne Zuniga) ja hänelle Martin esittelee heti työnsä tuloksia. Romanssihan siitä syntyy.
Sitten onkin aika Martinin kokea isänsä kohtalo, eli keho alkaa rappeutumaan ja muuntumaan sinne kärpäsen suuntaan. Bartok ymmärtää muutoksen alkaneen, eristää Martinin ja lähettää Bethin mäkeen. Siellä mukana kukkuilee genitaaliaivoinen vartija Scorby (Gary Chalk) joka kiusaa lemmenpariamme minkä kerkiää. Martin kilahtaa ja saa selville koko kärpäsmeiningin, ja että hän on vanki siellä laitoksessa. Eikös vaan Bartokin suunnitelmatkin jostain maailman elävien olentojen dominaatista paljastuvat.
Nyt Martin karkaa ja Bartok lähettää miehet hänen peräänsä. Martin menee tietenkin Bethin luokse ja nyt he yhdessä ajavat kauas pois. Tietenkin isänsä tapaan Martin rupeaa välillä saamaan harhaluuloja siitä että tämä muutos on vain hyvästä ja hänestä tulee jokin mainio yli-ihminen. Sitten Bartok tuokin koteloituneen Martinin takaisin laitokseensa.
Martin kuoriutuu ihmiskärpäsenä (limaa ja mitä-lie-rustopaloja) ja pistää heti ensitöikseen hengiltä yhden ilkeän tohtorin.
Martin kulkee pistämässä populaa lihamyllyn lävitse ja kohta ollaankin tilanteessa jossa ihmiskärpänen-Martin ja Bartok ovat kasvokkain. Niin ja se ilkeä vartija Scorby on siinä välissä pistetty poikki ja pinoon.
Kärpäsmartin nappaa Bartokin mukaansa ja yhdessä he astelevat teleportaatiolaitteeseen. Kone päälle ja geenit sekaisin. Lopputuloksena Martin palautuu ihmiseksi ja Bartokista tulee läjä mutantisoitua lihaa. No jopas sattui.
Lihabartok pistetään tietenkin johonkin gladiaattoriareenalle esitteille ja Martin elää ilmeisesti elämänsä onnellisena loppuun asti,,, Beth vierellään.

Ei The Fly 2 ole aivan onnetonta kuraa, mutta Cronenbergin jalokiven rinnalla tämä on mutapaakku. Eli tason putoaminen on ollut aivan uskomaton. Siitä lienee syyttäminen pääosin kakkososan kirjoittajaa Mick Garrisia, joka on parhaimmillaankin hyvin keskinkertainen elokuvantekijä.
Kun vielä tämän kakkosen ohjasi erikoistehostemies Chris Walas, niin se ei ainakaan auttanut asiaa. Elokuva nimittäin toimii kunnolla ainostaan loppupuolella kun Eric Stoltz on muuttunut kärpäsmutaatioksi, eli vahvasti erikoistehosteisessa osuudessa. Mitä enemmän kuvassa on maskeerauksia, etc. niin Walas tuntuu olevan paremmin kiinni ruorissa. Muutoin elokuva onkin jatkuvaa epätaisuutta. Joko asiat väännetään rautalangasta, tai niistä ei välitetä pätkääkään. Joko hosutaan joka puolelle, tai ollaan koomassa.
Juoni on täynnä aukkoja ja pääasia tuntuukin olevan vain päästä nopeasti pisteestä A pisteeseen B, ilman että saisi haistella ruusuja siinä matkalla.

Näyttelijät eivät ole järin vakuuttavia. Poikkeuksena Lee Richardson jonka suoritusta oli varsin mukava katsella. Tämä ei tarkoita ettäkö muut näyttelijät olisivat aivan onnettomia, sillä etenkin Eric Stoltz on varsin usein osoittanut olevansa kyvykäs esiintyjä, mutta tässä elokuvassa sekä hän, että pääosin muutkin ovat vain hölmistynyt ilme kasvoillaan hortoilemassa sinne tänne.

The Fly 2 on hyvin keskinkertainen elokuva, jonka kyllä jaksaa katsoa läpi, mutta se ei jätä kovinkaan hyvää makua suuhun vaikka kuinka maistelisi.

No, musiikki oli hienoa.

Tähdet: **
The Fly 2
...NOIR