Candyman (1992)

Voin heti alkuun todeta hätähousuille, että Candyman kuuluu niihin harvoihin kauhuelokuviin jotka ovat lähes täydellisiä. Joten arvosana tulee olemaan hyvä.
Kun sitä katsoo lähes ammatikseen melkein pelkkää roskaa, niin aina välillä sitä haluaa pelata varman päälle ja valitsee kohteekseen jonkin elokuvan kuten juuri Candyman.
Candyman ei ole lähes täydellinen koska se olisi tarinallisesti jotenkin uniikki. Se lähes täydellinen koska se on niin uskomattoman tarkkaan harkitun oloinen toteutukseltaan.

Candyman kertoo opiskelija Helen Lylesta (Virginia Madsen) joka on kirjoittamassa tutkielmaa urbaaneista kansantaruista. Nimenomaan niistä makaaberin puolen tarinoista, koukusta ovenkahvassa, tappajasta yläkerrassa ja muista oletettavasti tosijutuista jonka joku on kuullut joltain, joka on kuullut sen joltain, etc. Yksi tarinoista johon Helen törmää on kertomus koukkukätisestä Candymanista, joka saapuu verenmaku suussaan hänen luokse joka on Candymanin kutsunut luokseen. Sinun tarvitsee vain sanoa Candyman viidesti ja hupskeikkaa. Helenille tämä on tietenkin vain yksi tarina muiden joukossa, mutta otollinen tutkittava siksi että tarina sijoittuu läheiseen köyhälistön alueelle ja sitä olisi helppo käsitellä. Luonnollisesti Helen kutsuu Candymania viidesti ja Candyman saapuu osoittamaan, että kaikki tarut eivät ole vain tarinaa. Candyman ei tullut pelkästään tappamaan Heleniä, vaan tuhoamaan kaiken mihin Helen uskoo ja luottaa.

Osaltaan elokuva tahtoo näyttää miten hienostoon kuuluva Helen kohtaa todellisuuden slummialueen kautta, eikä niinkään Candymanin tarinan kautta. Se ei kuitenkaan saarnaa siitä kuinka me kaikki olemme samanlaisia, vauraudesta riippumatta, vaan se pikemminkin osoittaa kuinka joskus olisi parasta vain tyytyä jo saatuun osaan.

Vaikka tarinassa Candyman paljastuu urbaanin legendan sijaan todelliseksi hahmoksi, niin Candymanin oma uhkaavuus ja kenties omantunnon arvo riippuu siitä uskotaanko häneen. Se ettei usko Candymaniin ei tietenkään tee hänestä elokuvan todellisuudessa harhaa, mutta Candymanille tuntuu olevan fyysisyyttä tärkeämpää se, että häneen uskotaan. Joten Candyman on osaltaan oman legendansa vanki että vartija.

Elokuvassa käsitellään myös rasismia, mutta poislukien Candymanin syntytarinaa sillä ei ole oikeastaan mitään oleellista merkitystä loppuelokuvalle. Vaikka tosiaan Candymanin synty on rasismiin liittyvä, niin se ei kuitenkaan ole Candymanin tekojen motiivi missään vaiheessa. Uhreisi kelpaavat kaikki asemasta, sukupuolesta ja ihonväristä riippumatta. Itseasiassa Candymanin ”synty” ei kerro miten hänestä tuli se urbaanilegendojen Candyman, se kertoo vain seikat miksi Candyman näyttää siltä miltä näyttää. Se ettei Candymanin oikeaa tarinaa käsitellä on hyvä idea, koska Candyman on syntynyt huhuista ja peloista, ei jostain kirouksesta tai vastaavasta. Jatko-osissa asiaa kyllä syvennetään, mutta aivan suotta.

Hieman pintapuolinen rasismiaihe onkin elokuvan heikoin tekijä. Siihen tehdään joitakin turhia viittauksia, kun se kerran ei oikeasti vie tarinaa mihinkään suuntaan.

Toinen miinus tulee Candymanin ulkonäölle. Vaikka Tony Todd on hyvä valinta Candymanin rooliin ja etenkin hänen äänensä on vaikuttava, niin kotikutoinen ulkonäkö on kaukana satujen hirviöstä. Koska kyseessä on urbaaniin maailmaan sijoittuva tarina, niin Candymanin ulkonäkö on jokseekin perusteltu, mutta rosoisuutta olisi saanut olla enemmän.

Vaikka Candymanin perusjuoni on monesti eri tavoin kauhussa käsitelty, niin etenkin tämän elokuvan kohdalla se on erityisen taidokkaasti tehty.

Näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Jokainen tuo esiin keskenään tasapainoista esintymistä, eikä kukaan ole toistaan huonompi saatikka parempi. He ovat henkilöitä joihin uskoo.

Äänisuunnittelu on erinomainen. Candymanin maailma kuulostaa oikealta, eikä joltain studioneron fiksaatiolta hassuihin ääniin.

Kuvaus ja valaistus on sopivan rauhallista. Ylilyönteihin ei sorruta. Etenkin satunnaiset kuvat kaukaa kaupungin yltä tuovat hyvää osoitusta siitä, kuinka oma todellisuus on edelleen paikoillaan mutta se ei näytä omalta.

Elokuvan kaikkinainen rytmitys on jotain mihin harvoin pystytään, sillä tässä elokuvassa on todellakin tajuttu tunnelman luomisen tärkeys.

Entäpä Philip Glassin musiikki sitten? Uskomattoman kaunista. Erikoista on vieläpä se että Glass ajautui aikoinaan koviin riitoihin Candymanin tuottaneiden henkilöiden kanssa, koska elokuvassa musiikkia oli leikelty eri muotoon kuin mihin Glass oli sitä tarkoittanut. Tällä kertaa on todettava että Glass suuttui aivan turhaan, sillä musiikki on editoitu elokuvaan täydellisesti. Glassin minimalistinen sinfoniaooppera kuuluu elokuvahistorian onnistuneimpiin ja voidaankin sanoa, ettei Candyman olisi puoleksikaan niin hyvä elokuva, jos sen rytmitys ei toimisi tämän nimenomaisen musiikin kanssa synkassa.

Candyman jos mikä on elokuva jonka jokaisen kauhuelokuvan ystävän tulisi katsoa. Ilman sitä olet vain harrastelija, sen kanssa on harrastelija joka on nähnyt Candymanin.

Enkä ole kertaakaan sanonut viidesti ”Candyman.”
Muista kutsua häntä peilin edessä.

Tähdet: ****

Candyman

...NOIR

Cape Fear (1962 / 1991)

Kun Scorsesen versio Cape Fearista julkaistiin aikoinaan, niin siitä oli saatavilla kasettiversio jolla oli sekä alkuperäinen 60-luvun versio, että juuri tämä Scorseseversio. Jostain syystä en kuitenkaan katsonut Scorsesen aikaansaannosta kuin yhden ainoa kerran, mutta Thompsonin näkemys eksyi useampaankin otteeseen katseluun. Sitten myin kasetin luokkatoverilleni ja se jäi mieleeni pelkästään erinomaisena elokuvana ja sinä Scorsesen elokuvana. Nyt kuitenkin kirjastosta tuli otettua Cape Fear uudelleen katseluun ja jälleen samassa paketissa ovat molemmat elokuvat. Aikomukseni oli katsoa vain Thompsonin versio, mutta mikä ettei,,, siispä peräjälkeen molemmat.

Eikä se Scorsesen näkemys mikään huono ollut, mutta ei se ollut myöskään sen parempi kuin Thompsonin on.

Juonikuvio on hyvin yksinkertainen, vaikka Scorsese oli joitakin syventäviä muutoksia omaansa tehnyt.
On rikollinen joka vapautuu vankilasta ja tulee kostamaan henkilölle jota pitää syypäänä vankilaan joutumiselleen. Ei oikeastaan sen kummempaa.

Molemmissa elokuvissa siis on sama perusrakenne, mutta tyylissä on suuret erot. Thompsonin alkuperäinen versio kulkee huomattavasti nopeammin ja asiat sanotaan kenties hieman enemmän alleviivatun oloisesti. Kun taas Scorsesen näkemyksessä tunnelmaa kasvatetaan rauhallisemmin ja joitakin asioita esitetään muka kryptisesti siten, että ne paljastuvat eri henkilöille eri aikoihin.
Molemmissa elokuvissa osoitetaan että vankilassa ollessaan rikollinen, eli tuttavallisemmin Max Cady on lukenut lakia ja täten hyödyntää sitä kiusatessaan uhriaan, eli tuttavallisemmin Sam Bowden. Joten vaikka katsojalle ja suurimmalle osalle elokuvan henkilöistä on alusta asti selvää, että Cady on paha jätkä, niin lain koukeroiden avulla elokuvan aikana Bowden olisi ainakin tuomareiden silmissä bad motherfucker.

Elokuvissa on sellaisia eroja, joita ei varmasti esiintyisi jos Thompsonin Cape Fear olisi tehty alunperinkin vasta 90-luvulla. Tai itseasiassa jos Cape Fear olisi tehty alunperin vasta post Easy Rider/Kovaotteiset Miehet tai vaikkapa Likainen Harry, niin jo se 70-luvun versio Cape Fearista olisi todennäköisesti kovin samanlainen kuin Scorsesen 90-luvun versio. Miksikö? No, johtuen siitä että Scorsese ei eksy hirveästi Cape Fearin perusideasta, vaan on tyytynyt pitkälti päivittämään Cape Fearin ulkoasua. Mikä tarkoittaa että kun alkuperäinen Cape Fearin joutui vielä kohtaamaan 50-luvulta tutut sensuurisäännökset, niin Scorsesen Cape Fear pystyi pistämään sellaiset bakkanaalit vauhtiin, että Caligulakin olisi innoissaan. Enemmän graafista väkivaltaa, suorasukaisempaa seksuaalisuutta ja päällekäyvä osoitus Cadyn halusta raiskata Bowdenin tytär. Alkuperäisessä kun vielä jouduttiin enemmän osoittamaan nämä seikat vihjailuina ja fyysinen väkivalta jouduttiin jättämään pitkälti kahden jykeväleukaisen miehen harteille.

Juonellisesti suurin muutos on Sam Bowdenin hahmossa. Sillä Max Cady on paha jätkä ja pahana jätkänä pysyy koko tarinan ajan. Mutta Bowdenin hahmoon on tehty yksi Cadyn motivaation kannalta tärkeä muutos. Ei huolta, tämä ei ole juonipaljastus, sillä se kerrotaan katsojalle molemmissa elokuvissa heti alkumetreillä. Alkuperäisessä versiossa Bowden vain sattuu olemaan asianajaja joka on toiminut silminnäkijänä Cadyn rikoksessa ja sitä kautta saattanut Cadyn vankilaan. Joten Bowdenin ammatti ei ole ratkaiseva tekijä Cadyn kohdalla. Mutta uusintaversiossa Bowden on ollut Cadyn asianajaja, joka on tieten tahtoen haudannut kenties ratkaisevan todisteen koska on tiennyt Cadyn syylliseksi ja täten saattanut asiakkaansa vankilaan. Joten jälkimmäisessä versiossa Bowden on tietystä näkökulmasta katsottuna saamassa ansaitsemaan kohtelua, kun taas alkuperäisessä versiossa Bowden on enemmän sinisilmäinen sankarihahmo.

Nämä muutokset, tai lisäykset tarinaan ovat vain nyanssieroja, sillä kuten todettua ne olisivat varmasti esiintyneet alkuperäisessäkin versiossa, jos olisivat saaneet.

Molempien dynamo on selkeästi Max Cadyn esittäjä ja molemmat ovat erinomaisia.
Robert De Niro esittää hyvin lihaisen version Max Cadysta ja hän näyttääkin villiintyneeltä höyryveturilta. Etenkin elokuvan lopussa Max Cady onkin jo enemmän kuin ihminen, hän on kuin kaiken pahuuden ruumiillistuma. Tämä oli vielä aikaa kun De Niro muokkasi itseään fyysisesti rooliensa mukaan.
Todettakoon kuitenkin että alkuperäisen version Robert Mitchum vie voiton. Mitchum on kuin pullotettua hiilihapollista raivoa jota joku pässi hölskyttää liikaa. Itseasiassa Mitchum on Cape Fearissa hyvin samanlainen kuin Night Of The Hunterissa. Mitchum ei niinkään ”Mitchum murskaa!” vaan syövyttää.

Aiemmin mainittuihin nyanssieroihin on lisättävä, että Scorsese tekee kyllä elokuvan loppuun hienon lisäyksen. Molempien elokuvien loppu on suht' samanlainen, eli lopullinen välien selvittely jossa Cady kokee kohtalonsa. Scorsese kuitenkin lisäsi loppuun vielä hienon muutoksen, jossa Bowden itse ei saakaan oikeutusta teoilleen ja kirjaimellisesti koettaa pestä käsiään synneistään puhtaaksi.

Scorsese teki kuitenkin hyvän työn päivittäessään Cape Fearin. Jokseekin turhan, mutta onnistuneen siksi, että hän toi esille ne seikat jotka haluttiin tuoda päivänvaloon alunperin, mutta ei saatu. Scorsese ei kuitenkaan tehnyt uutta elokuvaa, vaan pikemminkin remasteroi alkuperäisen. Hän kuitenkin onnistui siinä, missä Gus Van Sant Psykollaan epäonnistui.

Ja kun kerran ollaan Hitchcockissa, niin mainittakoon että alkuperäinen Cape Fear on visuaalisesti kovin saman oloinen kuin Hitchcockin teokset ja making offien perusteella se oli tarkoituskin. Mutta erona Hitchcockiin Cape Fear on ”pelottavampi” tunnelmaltaan.

Niin ja molemmissa Cape Feareissa käytetty Elmer Bernsteinin musiikki on eräs elokuvahistorian onnistuneimmista ja pelottavimmista.

Tähdet:
Cape Fear (1962)
****
Cape Fear (1991)
***
...NOIR

Last Days (2005)

Muistellaanpa ensin hetki menneitä.
Vuonna 1989 ilmestyi erinomainen ns. vaihtoehtoelokuva nimeltä Drugstore Cowboy. Se oli tarpeeksi valtavirtaa ja virran ulkopuolella tyydyttääkseen molemmat osapuolet.
Vuonna 1991 ilmestyi toinen erinomainen ns. vaihtoehtoelokuva nimeltä Matkalla Idahoon (my Own Private Idaho) ja jälleen olit sitten vinkuva rastapää, tai voimasolmion omaava juppi, niin tämäkin elokuva sopi molemmille.
Yhteistä edellisille elokuville oli ohjaaja Gus Van Sant, joka teki vielä kelvon elokuvan To Die For, ennen kuin siirtyi tekemään,,, no, paskaa.
Ensin tuli Good Will Hunting, joka osoittautui juuri sellaiseksi Kauni Mieli-elokuvaksi joita räätälöidään Oscareita varten. Niistä on helppo pitää ja ne on helppo niellä. Vähän kuin elokuvien rasvaton maito ja ranskanleipä. Sitten Van Sant päätti nolata itsensä täysin ja teki erittäin epäonnistuneen versioinnin Psychosta.
Psychon onnistunein elementti oli sen tyylikäs kansikuva, mutta siihen se jäikin.
Psychon epäonnistumisen jälkeen Van Sant koetti toisintaa Good Will Huntingin suosion tekemällä Good Will Hunting kakkosen, joka tunnetaan myös nimellä Elämän Edessä (Finding Forrester.) Elokuva ei kuitenkaan osoittautunut mitenkään suureksi menstykseksi, mutta hengeltään se oli yhtä hengetön ranskanleipä, kuin mitä Good Will Hunting myöskin oli.
Jostain syystä Van Sant sai tämän jälkeen päähänsä koettaa olla jälleen uskottava vaihtoehto valtavirran elokuvaohjaajille ja teki elokuvan Elephant, joka otti ideansa Columbinen koulusurmista. Elephant on juuri sellaista elokuvaa jollaisia kriitikot rakastavat kehua ja jollaisia rastapäät rakastavat katsoa. Elephant on valtavirtaa naamioituneena vaihtoehdoksi. Se on helppo elokuva, mutta sen imago on vaikea, joten idiootit voivat pitää siitä ja kuvitella olevansa vaihtoehtoisia. Hieman samaan tapaan kuin laulajatar Pinkistä ja Avril Lavignesta pitäminen on radikaalia, verrattuna johonkin Shakiraan, tai Antti Tuiskuun. Loppujen lopuksi kyse on samasta asiasta juuriaan myöten.
Van Santin vaihtoehtoisuus on vain vaihtoehto nukkumiselle sängyssä, sohvan sijaan.

Katsoin siis nyt Van Santin yhden epätoivoisen yrityksen olla taas tosi ug ja alternative.

Last Days on aiheeltaan juuri sellainen jonka luulisi vetoavan rastapäihin ja muihin ihmisiin joista hiustenpesu on rikos. Elokuva nimittäin kertoo huonosti naamioidusti Kurt Cobainin itsemurhasta, tai pikemminkin hetkistä ennen sitä. Tai kenties tietoisuutta Kurt Cobainista ei oltu koetettu naamioida laisinkaan, sillä asia mainitaan takakannessakin. Ainoa syy siihen miksi päähenkilö ei ole nimeltään Kurt johtunee varmasti vain lakiteknisistä asioista.

Elokuva siis kertoo lyhyesti siitä, mitä fiktiivinen Kurt/Blake (Michael Pitt) teki ennen kuin otti itseltään hengen ja osittain kuvataan myös Blaken ystävien toilailuja.
Elokuvassa on jotain pahasti vialla, kun sitä katsoessa ajattelee että ”tee se jo, että päästään eteenpäin.” Miksikö tuollaista tulee mieleen näinkin traagisessa tositarinassa?
Yksinkertaista...
Elokuva on aivan uskomattoman tylsä.
Siis ei vain tylsä, vaan tyyylllssääää.
Elokuvassa ei tehdä oikeastaan mitään muuta kuin ollaan tylsistyneen näköisiä ja aina välillä ollaan tylsistyneen näköisiä.

On kuitenkin annettava kehuja siitä, että elokuvassa on yksi hyvä idea käytössä. Kuten Blair Witch Projektissa, myös Last Daysissa on näyttelijöille annettu vain kulloisenkin kohtauksen ääriviivat ja heidän itsensä tuli värittää sisältö. Toisin kuin Blair Witchissa tässä näyttelijöiden väripalettiin kuului vain beige, eikä kukaan uskaltanut värittää rajojen ylitse. On hienoa kun improvisaatio toimii, mutta luulisi Van Santinkin kokemuksella tajuvan, että kuka osaa improvisoida ja kuka ei. Sillä jokainen Last Daysin näyttelijä osoittaa lahjakkuutensa olemalla turpa rullalla ja näyttämällä väsyneeltä. Elokuvan vauhdikkain kohtaus ovat bileet joissa ruutupaitaiset villapipopäät bilettävät kuuntelemalla Velvet Undergroundia. Tässä elokuvassa biletys on tietenkin sitä että huojutaan hitaasti, ollaan hiljaa ja tylsistyneitä.

Blaken rooli on huojua hitaasti, olla tukka silmillä, huojua hitaasti ja olla väsynyt.
Ja siinä se oli. Tässä elokuvassa ei ole muuta.

Idea siitä että kuvataan hetkiä ennen kuolemaa ja itse kuolemakin tapahtuu kuvan ulkopuolella, on kyllä kelpo, vaikk'ei elokuva olekaan.

Hiljaisuus ja hitaus voi olla hyve elokuvassa, mutta tässä se sitä ole.

Post Will Hunting Van Sant ei ole sama Van Sant kuin Drugstore Cowboyn aikoina. Nyt hän on vain keskitason tv-ohjaaja joka koettaa kopioida aiempia onnistumisiaan.
Elokuva ei missään nimessä ansaitse yhtään kokonaista tähteä, mutta en anna puolikkaita.

Tähdet: ~

Last Days

...NOIR

Outpost (2008)

Sotilaita

Zombeja

Natsizombeja!

Ei kyseessä ei ole Shock Wavesin uusintaversio, mutta Outpost kyllä muistuttaa osaltaan sitä ja useampaa muutakin elokuvaa. Itseasiassa suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna, Outpost kuulostaa juonikuvionsa perusteella eräältä tietyltä elokuvalta enemmän kuin muilta.
Joukko sotilaita (tarkemmin sanottuna palkkasotureita) lähtee metsään samoilemaan ja kohtaavat joukon zombeja. Siispä kohta osoitetaan että liha voi olla löysää, mutta helpolla sitä ei kuoleteta.

Hetkinen? Onkos tämä nyt se vähän puhuttu Stone's War? Ei nyt sentään, sehän on vielä vasta tuloillaan.

Siis Outpost kuulostaa tulevalta Stone's Warilta ja se kuulostaa Shock Wavesilta, mutta se myös kuulostaa ja näyttää Deathwatchilta joka puolestaan näytti ja kuulosti Bunkerilta. Isketään nyt samaan sarjaan sitten vielä se Dog Soldierskin, koska sekin osaltaan tulee Outpostista mieleen.
Vaikka Outpost tuo mieleen muistumia monesta elokuvasta, niin se ei kuitenkaan ole lainkaan hullumpi tekele. Perusidea siitä että joukko itseensä ja kykyihinsä uskovia ”ammattilaisia” kohtaa jotain joka menee yli oman ymmärryksen ja siten joutuvat alakynteen, on kuitenkin vielä hämmästyttävän toimiva. Niin Deathwatch, Bunker, Shock Waves ja Dog Soldierskin olivat vähintään vallan mainioita, vaikk'eivät kenties kaikki lajinsa valioita olleetkaan. Edellämainituista Dog Soldiers iski kyllä minuun kuin sappikivi virtsaputkeen. Joten Outpostin kiveen hakatun idean voivat pilata pääosin muut seikat.

Outpost on halpa ja se näyttää halvalta. Näyttelijät ovat pääosin kädestä, mutta tarpeeksi kelpoja pitääkseen natsizombielokuvan tasapainossa. Ei tälläiseen elokuvaan juuri mitään Anthony Hopkinseja ja Gene Hackmaneita kaivata.

Elokuvassa on paljon hyvää. Toisin kuin valtaosassa tämän hetken kauhuelokuvia, Outpostissa luotetaan paljon valoihin ja varjoihin ja erinomaisen musiikin luomaan tunnelmaan. Goreilu ei todellakaan ole määräävä tekijä tässä tapauksessa, vaikka lajityyppinsä vaatimuksen puitteissa jokseekin lihaisia kohtauksia on mukana. Mainittakoon tosin, että mistään Speedy Gonzales- zombeista ei ole kyse, eikä mistään suolet poskeen-mässäilystä.

Itseasiassa elokuvassa ei ole mitään suuremmin huonoa, kuin sen läpikotainen tuttuus.
Joten jos aiemmin mainitut elokuvat ovat mieleesi, katso ihmeessä Outpost. Ei se nyt maailmaasi mullista, mutta aina ennemmin se kuin I Am Legend.

Tähdet: ***

Outpost

Ps. Korostettakoon vielä, että Shockwavesin natsizombiet olivat vedenalaisia natsizombeja.
...NOIR

Helvetillinen Suunnitelma (Best Laid Plans, 1999)

Tämäpä oli vallan mainiota ajanvietettä. Ei mikään maailmoja mullistava tekele, mutta kertakatselun ajan ihan kivaa viihdettä ja vieläpä sellaista että sitä joutuu oikeasti katsomaankin, eikä vain antaa olla taustalla.

Helvetillinen Suunnitelma on näitä yllätyskäänne-elokuvia joissa koetetaan eksyttää katsojaa aina säännöllisin väliajoin, kunnes loppuun laitetaan vielä se viimeinen väännös. Mikään merkkiteos se ei lajityypissään ole, eivätkä yllätyksetkään ole kovin yllättäviä lajityypin ystäville, mutta elokuva ei myöskään koeta olla liian ”ovela” vaan käännökset pysyvät hyvin varmalla pinnalla.
Minulla on ollut tämä elokuva kaapissani iät ja ajat, mutta vasta nyt se tuli katsottua. Kieltämättä kiitos elokuvan katseluajankohdalle kuuluu Josh Brolinin viimeaikaisille laadukkaille roolisuorituksille (American Gangster ja Menetetty Maa.) Tosin, tässä elokuvassa Brolin ei esitä muuta kun keskitason vaniljatankoa. Tiedän että syy miksi en ole elokuvaa aiemmin katsonut, on se että siinä esiintyy myös Reese Witherspoon. Mutta miksi elokuva on sitten eksynyt alunperinkään valikoimiini? Who cares.

Helvetillinen Suunnitelma kertoo varsinaisesti Alessandro Nivolan ja Reese Witherspoonin esittämästä nuoresta rakastuneesta parista, joiden rahapulaa parantaakseen Nivola päättää lähteä kuskiksi huumekauppiaan varaston ryöstöön. Luonnollisesti huumekauppias ei hirveästi innostu asiasta ja kohta Nivola huomaa olevansa korvausvelvollinen huumekauppiaalle. Kuvaan astuu Brolinin esittämä nyhverö Nivolan entinen luokkakaveri, jota Nivola suunnittelee kiristävänsä ja siten maksavansa huumekauppiaalle. Kyseessä ei siis niinkään ole Helvetillinen Suunnitelma, kuin Epätoivoinen Suunnitelma.

Seuraavaksi aion paljastaa ne twistit, että he jotka eivät niitä halua lukea jättäköön kursivoidun osuuden lukematta. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään niin julmetun hyvä, etteikö tämä riittäisi kertomaan kaiken ja täten koet elokuvan sopivan nopeasti.

Nivolan suunnitelma on keikata keräilijöiden ylihinnoittelema seteli ja kanittaa se. Brolin sattuu olemaan setelin ympäröivän asunnon vuokralainen ja lyöttäytymällä Brolinin seuraan pääsisi Nivola setelin luokse. Koska tuollaiset keräilyesineet ovat usein rekisteröity varkauksien varalta, tulee varkaus suorittaa siten ettei siitä tehdä rikosilmoitusta. Jos setelin omistaja olisi itse suorittanut rikoksen joka saattaisi tulla esille setelivarkautta tutkittaessa, ei hän varmaan setelin kadotessa uskaltautuisi tekemään rikosilmoitusta oman rikoksensa paljastumisen pelossa. Joten Witherspoon menee ja pökkii Brolinia, tarkoituksenaan syyttää tätä sitten raiskauksesta ja pisteenä iin päälle, uskotellaan vielä Brolinille että Witherspoon olisi alaikäinen. Siispä Nivola saattaa Brolinin Witherspoonin luokse, Witherspoon pökkii Brolinia, varastaa setelin ja syyttää Brolinia raiskauksesta. Brolin säikähtää, ei uskalla ilmoittaa setelia varastetuksi ja Nivola saisi setelistä rahat huumekauppiaalle. Ikävä kyllä Brolin panikoi ja vangitsee Witherspoonin, tietämättä miten asiaa viedä eteenpäin. Nivola keksii uudeksi juoneksi sen että hän uskottelisi Brolinille olevan parasta tappaa Witherspoon ja hävittää ruumis. Tosiasiassa Brolinin kusetus vain jatkuisi, koska tällä tavoin Nivola saisi kuollutta esittävän Witherspoonin pois Brolinin luota. Kesken ruumin kuljetusta kärsimätön huumekauppias astuu tielle ja kaappaa auton jonka takakontissa Witherspoon on. Siispä nyt Nivolan on jälleen sopeuduttava uuteen muutokseen, kun huumekauppias Witherspoonista tietämättä löytää hänet takakontista. Tarkoitus kun oli vain huomauttaa Nivolalle, että aika alkaa olla lopussa. Nyt huumekauppias kiristää Nivolalta lisää rahaa uhkailemalla Witherspoonin kuolleeksi saattamisella. Samalla Nivola huomaa ettei huumekauppias olekaan huumekauppias ja aiemmin toteutettu huumeiden ryöstö olikin olikin vain lavastusta. Kaiken takana olikin Nivolan työkaveri joka oli aiemmin kuullut Nivolan saavan äskettäin kuolleen isänsä jättiperinnön. Mitä Nivolan työkaveri ei ollut kuullut oli se, että Nivolan isä oli tehnyt petoksen ja sitä myöten vakuutuksesta tulevat rahat jäivät tulematta. Nyt siis oli yksi pulma poissa tieltä, kun mitään huumekauppiasta ei ollutkaan ja hänelle ei siis tarvitse hankkia rahaa. Nivolalla ja Witherspoonilla kuitenkin on edelleen se keräilyseteli ja Brolin edelleen luulee olevansa raiskaaja ja osallinen Witherspoonin murhaan. Lopputwisti onkin paras sen yksinkertaisuudessaan. Nivola vain palauttaa setelin Brolinille ja molemmat toeteavat etteivät oikeastaan koskaan pitäneetkään toisistaan.

Elokuva tietenkin esitetään takautumina, jotta juonesta paljastuisi pieniä osia hiljalleen. Itse pääjuoni on ihan kelpo tarina ja vaikka tälläisiä on useampi tusinassa, niin toteutus on kuitenkin sen verran onnistunut että ihan mielellään sen loppun asti katsoo.

Suurin ongelma löytyy henkilöhahmoista. Brolinin ja Nivolan kouluaikainen ystävyyssuhde on varsin mielenkiintoinen ja etenkin esiin tuleva seikka siitä, että he olivat kenties koulussa ystäviä vain sosiaalisen paineen vuoksi, kuin oikeasta ystävyydestä on hyvin onnistunut motiivi sille miksi Nivola ei tunne vaikeuksia pettää ystäväänsä. Miksi tuntea syyllisyyttä pettäessään ystävänsä, jos hän ei ole ystäväsi. Etenkin kun Brolinin puolelta osoitetaan, että hän on enemmän siinä uskossa että he ovat hyvinkin läheisiä ihmisiä. Mutta noihin asioihin vain vihjaistaan ja satunnaisempi katsoja ei kenties niitä seikkoja noteeraisikaan. Sille olisi tullut antaa enemmän painoarvoa, mutta nyt se tuntuu jäävän puolitiehen pääosin siksi, että dialogi on ajoittain äärimmäisen teennäistä ja liian selittelevää. Monissa kohtauksissa tuntuukin kuin näyttelijät muistelisivat kesken kohtauksen miten repliikit menivätkään ja miten ohjaaja halusi heidän olevan. Eli kirjasta lukemisen tunteelta ei voinut välttyä. Mitä korostaa etenkin se seikka, että niin Nivola kuin Witherspoonkin näyttelevät kuin heidän selkään olisi sidottu lankku ja suu olisi täynnä puudutusainetta. Ilmeetöntä ja eleetöntä. Etenkin kun Brolin taas on virne naamalla koko ajan ja pulisee kuin se kovasti kehuttu papupata.
Muut elokuvassa esiintyvät hahmot puolestaan ovat vain statisteja ja tuntuu kuin olisi aivan sama kuka mitäkin roolia esittäisi. Elokuvan hahmot ovat siis kauttaaltaan alikirjoitettuja ja ilmeisesti käsikirjoittajaa on ahhmoja enemmän kiinnostanut juonen muka-monimutkaisuus.

Myöskin ikävää on se, että kun alussa pohjustetaan Nivolan ja Witherspoonin suhdetta, niin lopussakin sitä vasta pohjustetaan. Että heidän rakkaussuhteensa on elokuvassa kuin kättely serkun rippijuhlissa. Sen suorittaa vain koska se kuuluu asiaan, ei siksi että välittäisi pätkääkään. Suhdetta ei olisi tarvinnut mtenkään alleviivata, mutta nyt elokuvaa katsoessa ei usko että Witherspoon suostuisi niinkin helposti kuin tekee, kaikkeen mitä tekee.

Ohjaus ja kuvaus on eleetöntä, mikä oikeastaan on hyväkin asia. Liian usein tämänkaltaiset elokuvat sortuvat hysteerisiin kuvakulmiin, hassuihin valaistuksiin ja epileptiseen leikkaukseen. Aina tätä mielummin katsoo kuin jotain John Travoltan Basicia, mutta ei mielummin kuin John Travoltan Kenraalin Tytärtä.

Kyseessä on siis elokuva jota kuvaa parhaiten sanat ihan ja kiva.
Lajityypissään mukavaa katsottavaa, vaikk'ei mitään klassikkoainesta ja rehellisesti sanoen en usko että tätä elokuvaa olisi millään muulla kokoonpanolla yhtään paremmaksi saatukaan. Joten kyseessä oli kuitenkin parasta mitä sen hentikinen tilanne pystyi antamaan. Ja vaikka Helvetillinen Suunnitelma ei antanut mitään osviittaa siitä että Josh Brolin osoittautuisi tulevaisuudessa erinomaiseksi näyttelijäksi, osoitti se kuitenkin että Reese Witherspoon oli silloin ja nyt sama uittotukki jonka paikkana olisi olla toteemi, eikä mikään muu.
Joten jos on aikaa tuhlattavaksi sellaiset tunti neljäkymmentä minuuttia, niin voisi sen käyttää huonomminkin.

Tähdet: **

Helvetillinen Suunnitelma
...NOIR

Ulvonta (The Howling, 1981)

Howling on siitä erikoinen elokuvasarja, että siinä missä ensimmäinen on elokuva joka on helppo asetella kenen tahansa suosikkilistalle kun puhutaan kauhuelokuvista, mutta jokainen sen jatko-osista on sarjasta ”maailman huonoin elokuva.”
Mikäkö siinä on niin erikoista?
Yleensä, oli kyse sitten mistä tahansa useamman osan elokuvasarjasta ilmenee jatko-osien heikkous tasaisena virtana. Toinen on hiukan huonompi kuin ensimmäinen, kolmas hieman huonompi kuin toinen, neljäs hiukan huonompi kuin kolmas, etc. Howlingin kohdalla tapahtui putoaminen ensimmäisen ja jo toisen välillä niin tarmokkaana, että oli kuin olisi kattohuoneistosta laskeutunut viemäriin. Ja viemäriin sitä jäätiin. Yksikään Howlingin jatko-osista ei tuntunut olevan lainkaan samasta maailmasta kuin ensimmäinen, vaan ne olivat pikemminkin ihmissusielokuvia joiden tittelinä oli sana Howling ja jokin numero perässä.
Jos kerran kuitenkin nyt käsittelen ensimmäistä osaa, niin mitä väliä seuraavilla on? Ei kai mitään. Tahdoin vain varoittaa että vaikka mielenkiinto sarjaa kohdin heräisi tästä kirjoituksesta, niin jättäkää suosiolla jatko-osat väliin, saatte vain pahan maun suuhunne. Itseasiassa Neil Marshallin vuonna 2002 ohjaama Dog Soldiers on lähinnä onnistunutta Howlingia ja se ei edes ole jatkoa kyseiselle elokuvalle.

Howling on siis ihmissusielokuva, mutta jos elokuvan nimi ja alkutekstien aikana kuuluva ulvonta jäivät huomioimatta, niin elokuvan alku ei anna mitään viitettä siitä että kohta karva kasvaa. Elokuvan alkupuoli liikkuu nimittäin slasherelokuvien maailmassa ja kaikenmaailman giallot tulevat mieleen. Toimittaja Karen White (Dee Wallace Stone) on saanut jotenkin järjestettyä itselleen tapaamisen ihmisiä huvikseen tappavan Eddien Quistin (Robert Picardo) kanssa. Karen seuraa Eddien jättämiä vihjeitä pornokauppaan olettaen että yhteistyössä toimivat poliisit ja oma uutisryhmä ovat aivan nurkan takana apua tarjoamassa. Luonnollisesti Eddie säikäyttää Karenin halutessaan näyttää hänelle jotain jonka vain hän kenties voisi ymmärtää ja juuri ennen paljastusta poliisi pistää muutaman luodin Eddien kehon sisälle,.
Tapahtunut traumatisoi Karenin ja ylinäyttelemisellään hän osoittaa että on sulkenut tapahtuneen mielestään ja se pilkahtelee vain painajaisissa. Töistä ei tule mitään ja suhdekin joutuu koetukselle, koska Karen on jäänyt loukkoon tilanteeseen juuri ennen Eddien kuolemaa. Karenin kallonkutistaja George Waggner (erinomainen Patrick Macnee) ehdottaa Karenille taukoa kaikesta ja toipumiseen sopisi ajanvietto Waggnerin järjestämällä leirillä kaukana kaikesta.

Elokuva on siirtynyt alun slashertunnelmasta psykologiseksi draamaksi jossa tärkeintä ovat tunteet ja niiden käsittely.

Karen ei tunne kuitenkaan oloaan kovinkaan paremmaksi metsän siimeksessä ja asiaa eivät ainakaan paranna metsästä kaikuvat ulvonnat ja kaikki muutkin leirillä olevat ihmiset vaikuttavat enemmän tai vähemmän tärähtäneiltä, mutta siksihän he siellä ovatkin. Ainakin hän on nyt poissa kaupungin masentavasta miljööstä ja paikoista jotka muistuttaisivat Eddiestä.

Niin, Eddie. Minne Eddien ruumis on tällä välin kadonnut?
No, Eddie päättääkin osoittaa etteivät muutamat luodit estä hyvää tappajaa jatkamasta hommiaan, etenkin kun sellaiset voi aina kaivaa pois päästä häiritsemästä.

Tässä vaiheessa elokuva siirtyykin pois draamatunnelmista kuplivaan bodyhorroriin ja varsinainen ihmissusiosuus pääseekin valloilleen.
Ilmeneekin että kaikki siellä kesäleirillä olevat ovatkin ihmissusia ja he ovat valmiita ottamaan Karenin mukaan pieneen yhteisöönsä.
Valtaosa ihmissusista kannattaa ajastusta vetää ihmiset poskiinsa, kun Waggner suosii rauhanomaista rinnakkaiseloa.
Edessä on siis konflikti joka tulee hajottamaan susiyhteisön.

Loppu jätetäänkin sopivan avoinaiseksi. Tarina viedään loogiseen loppuunsa, mutta siten että katsoja saa jotain tuumittavaakin, eikä ratkaisuja pakoteta käsityskyvyn sisäpuolelle.

Erittäin huomion arvoinen seikka Howlingissa on sen käsitys ihmissusista. Ensinnäkin siinä on se tyypillinen moderni lähtökohta myyttisiin hahmoinen, että ihmissusi ei tarvitse täysikuuta muutokseen. Tämähän on tuttu monesta muustakin tarinasta. Vampyyri näkyy peilissä, ei pelkää valkosipulia ja risteistä ei ole hyötyä. Joten ihmissusi ei siis tarvitse täysikuuta, mutta kupsahtaa kuitenkin vielä onneksi hopealuodista. Huomionarvoisempaa onkin ihmissusien itsensä käsitys omasta identiteetistään. Eddie katsoo ihmissutena olemisen puhtaan euforisena itsensä tyydyttämisen välineenä. Waggner katsoo asiaa rationaalisemmin ja on sitä mieltä, että jotta sopeutuminen ihmiskuntaan on mahdollinen, tulee heidän olla piilossa. Muilla ihmissusilla on kaksijakoinen käsitys identiteeteistään. He samalla katsovat olevansa erilaisia, friikkejä, mutta myös yli-ihmisiä ja siten oikeutettuja muita korkeampaan asemaan. Ihmissusiyhteisö on siis johdettavissa oleva ryhmä, jonka käsitys itsestään on sen määrittelemä, kuka heitä johtaa ja minne. Vasta ulkopuolisen tulo yhteisöön muutti valtarakenteita siten, etteivät he enää kuulletkaan johtajansa ääntä, vaan rupesivat ajattelemaan ja toimimaan vaihtoehtoisesti.

Ihmissutena oleminen onkin Howlingissa eräänlainen metafora sairauden kanssa elämisestä, tai vähemmistöryhmään kuulumisesta. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, niin nyt nimenomaan ajattelin HIV:tä ja homoseksuaalisuutta. Huomautan että kyseessä on 80-luvun alussa tehty elokuva ja HIV:tä pidetään jollakin tapaa nimenomaan 80-luvun sairautena, koska silloin HIV/AIDS sai pääosin julkisuutensa, joten elokuvan ajankohta toi tuon ajatuksen mieleen. Ja HIV yhdistettiin vielä tuolloin suht' suoralla viivalla homoseksuaalisuuteen. Kyseessä voi siis olla mikä tahansa sairaus tai ryhmittymä vertauskuvana.
Ihmissudet elokuvassa siis voivat joko piilotella ja kenties suoranaisesti hävetä susisuuttaan kuten Waggner soisi, tai tulla ulos kaapista joko sopeutuen, jota muu ihmissusiyhteisö osittain harkitsi, tai hyperrealistisella itsetuntemuksella varustautuen kuten Eddie.

Joten Howling ei ole ihmissusielokuva vain koska siinä on ihmissusia. Se on kuvaus kuvitellun erilaisuuden voittamisesta. Niin ja se on ihmissusielokuva koska siinä on ihmissusia. Ei pidä analyyseista huolimatta unohtaa tärkeintä.

Howling on erinomainen niin kauhuelokuvana kuin trillerinäkin.
Voidaan samantien unohtaa Howlingin kohdalla sen pienikokoinen budjetti, sillä vaikka luonnollisesti rahamäärä on johtanut ihmissusien vähäiseen käyttöön, niin ne ovat niin taidokkaasti tehtyjä ettei edes paksulompakkoinen Jack Nicholson Wolfina ole yhtä uhkaavan ja aidon oloinen.
Howlingin lähimmät vertailukohdat löytyvät aiemmin mainitusta Dog Soldiersista ja aikalaisestaan, Ihmissudesta Lontoossa. Kuten noissa kahdessa, myös Howlingissa ovat sopivassa tasapainossa niin huumori, näyttävyys kuin uhkaava tunnelmakin.
Siirrot sarjamurhaamistrilleristä ihmissuhdedraamaan ja sieltä kauhumyllerrykseen ovat luontevia ja onnistuneita siirtoja.

Elokuvassa kasvatetaan tunnelmaa sopivan rauhallisesti ja sitä tukee musiikki, joka on samanaikaisesti 80-luvun alun modernia tyyliä sekoitettuna vanhaan kunnon Universalin klassisiin monsteritunnelmiin.

Roolisuorituksista onnistuneimpia ovat Robert Picardon oikeasti pelottavan oloinen työskentely Eddienä ja Patrick Macneen sopivan lipevän oloinen Waggner.
Ikävä kyllä mielestäni huonointa on Dee Wallace Stonen työskentely pääroolissa. Hän luo liian usein sellaisen fiiliksen että ”mitä mä täällä teen, kun voisin tehdä muutakin.” Siispä ajoittain hän ylinäyttelee, vinkuu tai on vain kyllästyneen oloinen. Ja tarinat kertovat että Howlingin erinomainen lopputwisti ei ole erinomainen kuin idealtaan, koska Stone oli kieltäynyt tietyistä seikoista. Jätän nyt mainitsematta loppukäänteen siltä varalta että joku ei sitä halua tietää, mutta elokuvan nähneet varmaan ymmärtävät mitä tarkoitan. Erinomainen idea, tylsä toteutus.

Jos olet ihmissusitarinoiden ystävä, niin Howling on ehdottomasti suositeltava tapaus, mutta tosiaan,,, unohda ne jatko-osat.

Tähdet: ****

The Howling – Ulvonta



...NOIR