perjantai 20. kesäkuuta 2008

Dark Floors (2008)

Ihan silkkaa paskaa.

-
Vaikka en ole Lordin musiikin ystävä, niin pidän Lordia mielenkiintoisena ilmiönä Suomessa. Koko maailmaa ajatellen kyseessä ei tietenkään ole mikään originelli, saatikka edes lievästi innostava tapaus.


Kuitenkin Lordi (miksi ei Herttua?) on Suomeen suhteutettuna vähintäänkin kiva idea ja keskitason rokkihumpastaan huolimatta tarpeeksi hyvä yhdistelmä imagoa ja musiikkia.

Nimenomaan imago on se mikä Lordissa minua kiinnostaa. Vaikka itse Lordi näyttääkin vain ihovaivaiselta Rob Zombielta, niin etenkin osa Lordi-hahmoista on vallan mainiosti suunniteltuja ja toteutettuja hirviöhahmoja. Joten kun tieto ns. Lordi-elokuvasta tuli, niin ajattelin että sehän voisi olla ihan mukavakin juttu, kunhan vain tajuavat jättää itse Lordi-hahmot pois. Lordin idea työstettynä Suomalaiseksi kauhuelokuvaksi voisi nostaa kauhun kotimaisuuskiinnostusta kovastikin, sillä jo liian kauan on Suomen kauhuelokuva ollut Kuutamosonaatin harteilla. Lordi saattaisi tehdä kauhusta etenkin mainstreamia ajatellen vakavasti otettavan taiteenalan Suomeen ja Dark Floorsin traileri vahvisti tätä käsitystä.

Dark Floorsin traileri oli niin keskitasoa kuin vain voi olla, mutta se osoitti että Suomessa voidaan tehdä kauhua joka näyttää kauhulta, eikä ole vain joku pultsari heiluttelemassa tekohampaitaan. Ja kun vielä elokuvan tarina trailerin mukaan oli sopivan kliseinen ”joukko stereotypioita loukossa kun kumihirviöt tulevat,” niin se kuulosti fiksulta ettei heti koeteta tavoitella taivaita, vaan tehdään ensin peruskauraa joka luo lattian jalkojen alle.
Vakavissaan tehty peruskauhuelokuva, mutta nimenomaan vakavissaan tehty peruskauhuelokuva Suomalaisittain. Siinä on valmis antamaan jo paljon anteeksi, kunhan elokuva vain osoittaa kiinnostusta asialleen ja kunnioitusta genren faneille. Joten kliseisen hahmogalleria ja kliseinen juonikuvio ovat vain hyvä asia, jos elokuva tehdään tosissaan, maskeeraukset ovat vähintääkin ok-tasoa ja elokuva sisältää edes jonkinasteista tietämystä kauhun lajityypistä.

Dark Floor on ihan saatanan huono esimerkki kauhuelokuvasta.

Se kyllä osoittaa tietämyksensä kauhusta luomalla tilanteen jollaisia olemme nähneet miljoonia jo kotimatkallamme. On siis huolestunut sankari-isä, sairas tytär jolla on avain koko sontaan, rakkauskohteena oleva sairaanhoitaja, kusipää bisneshyypiö, möreä-ääninen ”viisas” vartija ja kryptisiä onlinereita lausuva mahdollisesti koditon pummi ja sitten asiaan kuuluu, että he jäävät loukkoon sairaalaan jossa mellastavat kumihirviöt. Mikä siis on vialla? Tätähän se on mitä odotin ja halusinkin. On kuitenkin kliseilläkin rajansa joita ei pitäisi ylittää. Se on se joka tekee elokuvasta vain huonon, tai hyvällä tavalla huonon.

Ilmeisesti näyttelijävalinnoissa on noudatettu sääntöä jonka mukaan elokuvaan tulee valita vain he jotka eivät osaa näytellä. Nämä Dark Floorsin ilmeettömät botoxnaamat saavat jopa Paris Hiltonin vaikuttamaan lahjakkaalta metodinäyttelijältä (Dark Floors sai minut arvostamaan Hiltonin tähdittämää House of Waxia... Eli pulassa ollaan.) Erikoista on se, että sairasta pikkutyttöä näyttelevä Skye Bennett osaa ylinäytellä jopa silloin, kun hän olevinaan jonkinlaisessa katatonisessa tilassa. Taito sekin.

Vielä ikävämpää on se, että elokuvan hirviöinä ovat nimenomaan Lordi-hahmot eivätkä Lordimaiset hahmot. Euroviisut, kaikki fuckin' Seurat ja Hymyt, Avut ja Seiskat, mummot ja mukulat Lordipaidoissaan ovat saaneet aikaan sen, että olivat Lordi-hahmot sitten kuinka ryppyisiä ja arpisia tahansa, niin ne eivät ole pelottavia. Fiksumpaa oli ollut tehdä Lorditietoudella uusia monstereita mellastamaan, eikä hyödyntää jo kuivatettuja luumuja.

Elokuvan väriskaala on masentavan kliininen. Enkä nyt tarkoita sairaalamiljöön vuoksi kliininen, koska kuvaa on koitettu parhaimman mukaan liata, mutta valaistukseksi valittu kova valo tekee kaikesta yhtä kiinnostavaa kuin kiiltävä pinta valokuvasta.
Jonkun tulisi myös mainita elokuvan ohjaajalle, että välkkyvät loisteputket ovat ihan kiva kauhuklisee, mutta ei makeaa mahan täydeltä.

Vaikka Lordihahmot ovat miellyttävät moninaisia yhtyeen muodossa, niin elokuvassa muumiot ja irvisiat saavat sen muistuttamaan liikaa jotain Universalin ihmissusi kohtaa vampyyrin kohtaa Bubba Ho Tepin huumorimylläkkää. Mitä vikaa olisi ollut vain yhdessä ökkömönkiäisessä?

Outoa muuten että muusikkona Lordi ei ole tajunnut toimivan kauhumusiikin tehoa elokuvassaan. Musiikki on kyllä miellyttävän rauhallista, mutta aivan mitäänsanomatonta ja se on miksattu vieläpä niin alas, ettei se sitä meinaa edes huomata.

Uskomatonta on vieläpä se että elokuvan ikäraja on 15. En ole eläissäni nähnyt yhtä vähän kauhua sisältävää kauhuelokuvaa kuin Dark Floors, joten ikäraja on aivan ylimitoitettu. Se ei ehkä sallittuun soveltuisi, mutta 11 vuotta olisi osuvampi ikäraja.

Jos olet henkeen ja vereen Lordi-fani niin arvatenkin saat Dark Floorsista minua enemmän irti, mutta rohkenen epäillä että fanius sumentaa arvostelukykyä pahemman kerran.
Kuutamosonaatti on toistaiseksi edelleenkin Suomen vientivaltti kauhun saralla.

Ed Wood olisi häpeissään, mutta Uwe Boll innoissaan Dark Floorsista. Ettekö usko? Katsokaapa Alone in the Dark ja verratkaa sen visuaalista antia Dark Floorsiin. Nehän ovat kuin kaksi marjaa.

Tähdet: *

Annan yhden tähden vain siksi, että en anna puolikkaita tähtiä ja oli aivan omaa syytäni, että odotin edes ok-tasoista keskisarjan kauhukliseilyä ja sain vähemmän.

Rangaistakoon siitä minua.

No olihan siinä ihan vekkuli Päivänsäde ja Menninkäinen-viittaus.

Dark Floors





...NOIR

Ei kommentteja: