Dark Floors (2008)

Ihan silkkaa paskaa.

-
Vaikka en ole Lordin musiikin ystävä, niin pidän Lordia mielenkiintoisena ilmiönä Suomessa. Koko maailmaa ajatellen kyseessä ei tietenkään ole mikään originelli, saatikka edes lievästi innostava tapaus.

Kuitenkin Lordi (miksi ei Herttua?) on Suomeen suhteutettuna vähintäänkin kiva idea ja keskitason rokkihumpastaan huolimatta tarpeeksi hyvä yhdistelmä imagoa ja musiikkia.

Nimenomaan imago on se mikä Lordissa minua kiinnostaa. Vaikka itse Lordi näyttääkin vain ihovaivaiselta Rob Zombielta, niin etenkin osa Lordi-hahmoista on vallan mainiosti suunniteltuja ja toteutettuja hirviöhahmoja. Joten kun tieto ns. Lordi-elokuvasta tuli, niin ajattelin että sehän voisi olla ihan mukavakin juttu, kunhan vain tajuavat jättää itse Lordi-hahmot pois. Lordin idea työstettynä Suomalaiseksi kauhuelokuvaksi voisi nostaa kauhun kotimaisuuskiinnostusta kovastikin, sillä jo liian kauan on Suomen kauhuelokuva ollut Kuutamosonaatin harteilla. Lordi saattaisi tehdä kauhusta etenkin mainstreamia ajatellen vakavasti otettavan taiteenalan Suomeen ja Dark Floorsin traileri vahvisti tätä käsitystä.

Dark Floorsin traileri oli niin keskitasoa kuin vain voi olla, mutta se osoitti että Suomessa voidaan tehdä kauhua joka näyttää kauhulta, eikä ole vain joku pultsari heiluttelemassa tekohampaitaan. Ja kun vielä elokuvan tarina trailerin mukaan oli sopivan kliseinen ”joukko stereotypioita loukossa kun kumihirviöt tulevat,” niin se kuulosti fiksulta ettei heti koeteta tavoitella taivaita, vaan tehdään ensin peruskauraa joka luo lattian jalkojen alle.
Vakavissaan tehty peruskauhuelokuva, mutta nimenomaan vakavissaan tehty peruskauhuelokuva Suomalaisittain. Siinä on valmis antamaan jo paljon anteeksi, kunhan elokuva vain osoittaa kiinnostusta asialleen ja kunnioitusta genren faneille. Joten kliseisen hahmogalleria ja kliseinen juonikuvio ovat vain hyvä asia, jos elokuva tehdään tosissaan, maskeeraukset ovat vähintääkin ok-tasoa ja elokuva sisältää edes jonkinasteista tietämystä kauhun lajityypistä.

Dark Floor on ihan saatanan huono esimerkki kauhuelokuvasta.

Se kyllä osoittaa tietämyksensä kauhusta luomalla tilanteen jollaisia olemme nähneet miljoonia jo kotimatkallamme. On siis huolestunut sankari-isä, sairas tytär jolla on avain koko sontaan, rakkauskohteena oleva sairaanhoitaja, kusipää bisneshyypiö, möreä-ääninen ”viisas” vartija ja kryptisiä onlinereita lausuva mahdollisesti koditon pummi ja sitten asiaan kuuluu, että he jäävät loukkoon sairaalaan jossa mellastavat kumihirviöt. Mikä siis on vialla? Tätähän se on mitä odotin ja halusinkin. On kuitenkin kliseilläkin rajansa joita ei pitäisi ylittää. Se on se joka tekee elokuvasta vain huonon, tai hyvällä tavalla huonon.

Ilmeisesti näyttelijävalinnoissa on noudatettu sääntöä jonka mukaan elokuvaan tulee valita vain he jotka eivät osaa näytellä. Nämä Dark Floorsin ilmeettömät botoxnaamat saavat jopa Paris Hiltonin vaikuttamaan lahjakkaalta metodinäyttelijältä (Dark Floors sai minut arvostamaan Hiltonin tähdittämää House of Waxia... Eli pulassa ollaan.) Erikoista on se, että sairasta pikkutyttöä näyttelevä Skye Bennett osaa ylinäytellä jopa silloin, kun hän olevinaan jonkinlaisessa katatonisessa tilassa. Taito sekin.

Vielä ikävämpää on se, että elokuvan hirviöinä ovat nimenomaan Lordi-hahmot eivätkä Lordimaiset hahmot. Euroviisut, kaikki fuckin' Seurat ja Hymyt, Avut ja Seiskat, mummot ja mukulat Lordipaidoissaan ovat saaneet aikaan sen, että olivat Lordi-hahmot sitten kuinka ryppyisiä ja arpisia tahansa, niin ne eivät ole pelottavia. Fiksumpaa oli ollut tehdä Lorditietoudella uusia monstereita mellastamaan, eikä hyödyntää jo kuivatettuja luumuja.

Elokuvan väriskaala on masentavan kliininen. Enkä nyt tarkoita sairaalamiljöön vuoksi kliininen, koska kuvaa on koitettu parhaimman mukaan liata, mutta valaistukseksi valittu kova valo tekee kaikesta yhtä kiinnostavaa kuin kiiltävä pinta valokuvasta.
Jonkun tulisi myös mainita elokuvan ohjaajalle, että välkkyvät loisteputket ovat ihan kiva kauhuklisee, mutta ei makeaa mahan täydeltä.

Vaikka Lordihahmot ovat miellyttävät moninaisia yhtyeen muodossa, niin elokuvassa muumiot ja irvisiat saavat sen muistuttamaan liikaa jotain Universalin ihmissusi kohtaa vampyyrin kohtaa Bubba Ho Tepin huumorimylläkkää. Mitä vikaa olisi ollut vain yhdessä ökkömönkiäisessä?

Outoa muuten että muusikkona Lordi ei ole tajunnut toimivan kauhumusiikin tehoa elokuvassaan. Musiikki on kyllä miellyttävän rauhallista, mutta aivan mitäänsanomatonta ja se on miksattu vieläpä niin alas, ettei se sitä meinaa edes huomata.

Uskomatonta on vieläpä se että elokuvan ikäraja on 15. En ole eläissäni nähnyt yhtä vähän kauhua sisältävää kauhuelokuvaa kuin Dark Floors, joten ikäraja on aivan ylimitoitettu. Se ei ehkä sallittuun soveltuisi, mutta 11 vuotta olisi osuvampi ikäraja.

Jos olet henkeen ja vereen Lordi-fani niin arvatenkin saat Dark Floorsista minua enemmän irti, mutta rohkenen epäillä että fanius sumentaa arvostelukykyä pahemman kerran.
Kuutamosonaatti on toistaiseksi edelleenkin Suomen vientivaltti kauhun saralla.

Ed Wood olisi häpeissään, mutta Uwe Boll innoissaan Dark Floorsista. Ettekö usko? Katsokaapa Alone in the Dark ja verratkaa sen visuaalista antia Dark Floorsiin. Nehän ovat kuin kaksi marjaa.

Tähdet: *

Annan yhden tähden vain siksi, että en anna puolikkaita tähtiä ja oli aivan omaa syytäni, että odotin edes ok-tasoista keskisarjan kauhukliseilyä ja sain vähemmän.

Rangaistakoon siitä minua.

No olihan siinä ihan vekkuli Päivänsäde ja Menninkäinen-viittaus.

Dark Floors





...NOIR

Ruoska (High Plains Drifter, 1973)

Harvasanainen nimetön mies saapuu pikkukaupunkiin, jonne on myös kohtapuoliin tulossa rikollisjoukko kosto mielissään. Kaupunkilaiset pyytävät mystistä muukalaista suojelemaan heitä uhkaavalta rikollisjoukolta. Mies suostuu avunpyyntöön, mutta vain omilla ehdoillaan. Estettyään uhkaavan tuhon, mies poistuu paikalta yhtä nimettömänä kuin tulikin.

Mikä voisikaan kuulostaa enemmän Leonemaiseltä spagettiwesterniltä, etenkin kun ottaa huomioon pääosassa olevan Clint Eastwoodin ja hänen elokuvan valmistumisvuonna olleen maineen miehenä ilman nimeä?

Jos odotat kourallisia dollareita, tai Sabataa, Djangoa, tai edes Trinitya, niin joudut asettamaan vastaanottokykysi uudelleen. Sillä vaikka Ruoska selkeästi ojentaa kättään Leonemaisuutta kohtaan, niin se on täysin erilainen elokuva.

Jo elokuvan aloitus osoittaa että nyt liikutaan aivan eri todellisuudessa kuin spagettiwesternissä. Ääniraidalla soiva ulisevan kivulias musiikki on soveliaampaa kauhun lajityyppiin kuin länkkäriin ja se onkin hyvä vihje Ruoskan todellisesta luonteesta. Kuin kiusatakseen katsojaa, musiikki muuttuu kuitenkin hiljalleen Morriconemaisiin säveliin ja saakin ajattelemaan, että kenties tässä ollaankin tutuilla poluilla.

Eastwood siis ratsastaa alussa joen törmällä sijaitsevaan Lagon pikkukaupunkiin ja saa saapumisellaan kaupunkilaiset uteliaiksi, mutta eivät vain koska kyseessä on uusi ihminen paikkakunnalla. Heidän ilmeistään näkee heidän uskovan muukalaisen olevan jotenkin tuttu, mutta vaikka nimi on kielen päällä, niin se ei tule mieleen.

Siinä missä Eastwoodin aiemmat roolit ns. miehenä ilman nimeä ovat olleet enemmänkin renttuja joilla on pohjimmiltaan hyvä ja oikeudenmukainen sydän, niin Ruoskassa hän on koston enkeli joka on tullut vain ja ainoastaan rankaisemaan Lagossa asuvia. Ruoskan muukalainen ei ole romanttinen renttu johon naiset rakastuvat ja jota miehet ihannoivat. Tämä tulee heti alkupuolella ilmi, kun joukko paikallisia käy haastamaan riitaa, niin Eastwood ei anna heille mahdollisuuttakaan vaan tappaa heidät nopeasti ja armotta. Ei mitään hidastettua tuulen piiskaamaa kaksintaistelua, vaan luoti otsaan ja se on siinä. Jos tuo ei vielä antanut kunnon kuvaa Eastwoodin hahmosta, niin seuraava väkivallanteko sen taatusti antaa. Kaupungilla hän törmää naiseen joka solvaa häntä ja peitellysti koettaa iskeä Eastwoodin hahmoa, johon tämä vastaa raiskaamalla naisen.
Jos kyseessä ei olisi Eastwood vaan vaikkapa Lee Van Cleef, niin sitä uskoisi suoraan ensimmäisen 20 minuutin aikana että elokuvan muukalainen on itse se rikollinen jonka joku sankari tulee lopuksi lahtaamaan. Eastwood itse kuitenkin luo itsestään käsityksen, että vaikka hän käyttäytyy kaupunkilaisia kohtaan kusipäisesti, niin katsoja edelleenkin olettaa hänen olevan pohjimmiltaan kiltti.

Viitteitä Eastwoodin hahmon asenteelle antavat painajaiset joissa mies (kaupungin tuollinen sheriffi) ruoskitaan hengiltä keskelle katua ja hänen avunpyyntönsä kaikuvat kuuroille korville. Ruoskittu mies manaa Lagon kaupungin helvettiin ennen kuolemaansa ja se nimenomaan on se syy miksi Eastwood on saapunut paikalle.

Hieman Eastwoodin saapumisen jälkeen kaupunkilaiset saavat kuulla kolmen rikollisen vapautuvan vankilasta ja palaavan Lagoon. Nämä rikolliset ovat aikoinaan tulleet vangituiksi Lagossa ja vannoneet palaavansa polttamaan kaupungin maan tasalle. Samat rikolliset ovat juuri he jotka olivat silloisen sheriffin ruoskineet hengiltä. Asia jonka kaupunkilaiset olivat yksissätuumin salanneet.

Eastwood siis palkataan estämään rikollisten toimet ja kaupunkilaiset uskovat nyt olevansa turvassa tuholta. Tärkeä seikka tässä vaiheessa on huomata että Eastwood suostuu kaupungin pelastajaksi vasta kun kuulee että suostumalla kaupunkilaiset tottelevat häntä kuuliaisesti.
Siispä sheriffi ja pormestari saavat potkut, hotellin asukkaat potkitaan pihalle, kaupunki maalataan punaiseksi ja nimetään Helvetiksi. Ihmisiä nöyryytetään, tapetaan ja ladosta tehdään piknikpöytiä.
Kun rikollisjoukko viimein saapuu Lagoon, on heidän työnsä jo tehty. Kaupunki ja sen asukkaat ovat enemmän tai vähemmän tuhoutuneita ja kaupungin polttaminen olisi jo melkein parannus Lagolle. Kaiken lisäksi Eastwood antaa rikollisten vieläpä lahdata puoli kaupunkia ennen kuin vaivautuu itse edes puuttumaan asiaan.
Lopulta Eastwodin ruoskii pahiksia hengiltä ja tuo täten kaupungin vaietun salaisuuden esiin. Hän jopa polttaa kaupungin ennen katoamistaan.

Ruoska on erinomainen kertomus salaisuuksista ja kuinka niiden pitäminen saattaa ajaa ihmisen sisältä käsin turmioon ja kuinka vastuunkanto on velvollisuus, ei valinta.
Lännenelokuvana Ruoska on erikoinen kokemus. Siinä on aineksia spagettiwesterneistä, joten Eastwood on ohjaustyöllään selkeästikin halunnut osoittaa että vaikka hän haluaa siirtyä eteenpäin ei hän ole kuitenkaan unohtanut Sergio Leonen merkitystä elämässään. Samalla hän tuo elokuvaan modernia ajankuvaa näyttämällä selkeitä Likainen Harry-viittauksia ja Ruoskan nimetön päähenkilö onkin kuin Harryn ja Blondien sekoitus.

Ruoska ei kuitenkaan ole Likainen Harry western-muodossa, vaan aika puhdas kauhuelokuva. Eastwood on kuolleista noussut kostaja joka tuhoaa kuolemansa aiheuttaneet ihmiset ja kaupungin jossa nämä asuvat. Eastwoodin hahmo vertautuu helposti Freddyyn, Jasoniin ja Michael Myersiin. Vaikka Eastwoodin hahmolla on jonkinlainen motiivi kostolleen, niin hahmon kokonaisvaltainen sadistisuus ja sanotaan nyt että, kummitusmaisuus tekee hänestä enemmän kauhuhirviön kuin pelkän miehen vailla nimeä. Ruoskan muukalaisen mahdollista yliluonnollisuutta korostaa se seikka, ettei katsoja voi olla missään vaiheessa varma onko Eastwood ruoskitun sheriffin reinkarnaatio, vaiko mahdollisesti vain hänen veljensä, paras kaverinsa, tms.

Elokuvassa on yksi suht' suora viittaus Eastwoodin siihen että hahmo olisi kuollut sheriffi (Jim Duncan) ja se tulee ihan lopussa, mutta sen saatte itse huomata.

Erityinen plussa tulee antaa Ruoskan musiikille. Dee Bartonin ujeltava musiikki on kuin luotu kuvaamaan kipua ja tuskaa, ja luo elokuvalle erityisen hyvän kauhutunnelman.

Tähdet: ****

Ruoska



...NOIR