Kylmän sodan ansiosta eräänlainen rutto on tuhonnut maailman ja vain Neville on ollut immuuni tuolle vitsaukselle (no okei, hän oli ainoa joka ehti saada vastalääkkeen). Mutta tarkentaakseni edellistä niin Neville ei olekaan täysin yksin, sillä ne harvat ihmiset joita tuo rutto, kemiallisen sodankäynnin tulos ei tappanut, teki heistä aurinkolaseihin ja mustiin kaapuihin pukeutuneen albiinomutanttirodun joiden oma tuomiopäivänkultti haluaa saada Nevillen hengiltä. Ei se mitään, sillä samalla kun Neville koettaa pitää mielenterveydensä kohdillaan, niin hän kulkee ampumassa albiinomutantteja. You say potato, i say poteitou.
Koska laulukin kertoo, että "one is the loneliest number", niin mukaan tuodaan tietenkin lisää rutolta selviytyneitä ja kohta meillä onkin mukana pakollinen kova mimmi, ääliösidekick ja lauma kakaroita. Ihan turhaan, sillä tässä maailmassa ei perhe-elämä voi päättyä kuin verilammikkoon.
Richard Mathesonin mainiosta I am Legend-kirjasta tehdyt filmatisoinnit eivät ole maata mullistaneet vaikka kirjan pohjatarinaa onkin käytetty niin usein, että Mathesonin lakimiehillä oli kirjailijan omien sanojensa mukaan yhdessä vaiheessa täysipäiväinen työ käsitellä pelkästään tuohon kirjaan epävirallisesti liittyviä elokuvia. Mutta toisaalta kun ne lainausmerkeissä filmatisoinnit jotka ovat yhdistetty I am Legendiin vaihtelevat aina Night of the Living Deadista ns. viralliseen Will Smithin I am Legendiin, josta Matheson itse toteaa että "I thought it was extremely well produced... and yet another example of them failing to adapt my book." (Fangoria # 301). Joten välillä tuntuukin siltä, että Matheson reagoi turhan herkästi uskomaan jonkin elokuvan olevan I am Legend-filmatisointi ja itse kirjailijana hän saattaa olla vain liian lähellä teostaan voidakseen arvostella elokuvia ulkopuolisena. Joskin Smithin I am Legendin kohdalla olen aivan samaa mieltä ja enemmänkin, sillä tuon kyseisen teoksen itse laskin mukaan julkaisuvuotensa huonoimpien elokuvien joukkoon. Toki myönnettäkön, että elokuvan alun yksinäisyyden kuvaus oli erinomainen tunnelmaltaan, mutta lopun jeesustelu ja Hollywoodlopetus saivat karvapallot nousemaan kurkkuuni.
Mutta siten ovat ne kaksi muuta jonkinlaisina "virallisina" idettyjä I am Legend-filmatisointia, eli tämä Charlon Hestonin The Omega Man ja Vincent Pricen The Last Man on Earth (tulossa huomenna) ja eivätkä nekään ole järin Mathesonin itsensä mieleen olleet, sillä tuossa edellä mainitussa Fangorian numerossa The Omega Man sivuutetaan tahallisesti ja The Last Man on Earthista Matheson sanoo pitävänsä nykyään eniten vain koska se noudattaa hänen mukaansa eniten kirjansa sisältöä, mutta muutoin hän on selvästikin tyytyväinen kun aikoinaan halusi nimensä pois elokuvan krediiteistä.
Mutta,,,
The Omega Manhan on pirun nautinnollista katseltavaa.
Onhan se myönnettävä, että vaikka siitä onkin jo monia vuosia aikaa kun Mathesonin kirjan luin ja sen tein muuten juuri tämän elokuvan innoittamana, niin eipä The Omega Mania katsellessa juurikaan I am Legend tule mieleen. Toki runko on tutun kuuloinen. Eli jokin on tuhonnut ihmiskunnan, muuntaen heidät mörökölleiksi ja koska yksi ihminen on tältä kohtalolta välttynyt, niin nyt hän kulkee jylhässä yksinäisyydessä tappaen ihmishirviöitä. Mutta siinäpä se sitten onkin, sillä tunnelma kirjan ja tämän elokuvan välillä on tyystin toinen. Kirjaa lukiessa tunsin samanlaista tyhjyydessä kaikuvaa Day of the Daydin "hello! is anybody there!"-huutoja, joka muuten toimii varsin mainiosti elokuvassa The Quiet Earth, mutta The Omega Mania katsellessa on enemmän kuin kuulisi "who's the black private dick, that's a sex machine to all the chicks?", sillä aikansa blaxploitaatiomuoti on hyvin vahvana tässä elokuvassa ja se ei ole ikääntynyt kovinkaan luontevasti. Joten varsinkin hahmojen puhetapa sanavalintoineen ja ulkoasut ovat jokseenkin huvittavia ja turhan vahvasti aikaansa sidottuja, eivätkä ne albiinomutantit pysty nykyään aiheuttamaan juuri muuta kuin ajatuksia Futuramamaisesta parodiasta. Siispä The Omega Man on nykysilmin katsottuna aivan liian tahattoman hauska.
Kuitenkin elokuvan alun aution kaupungin kuvaus ja Hestonin jäykkyydestä läpitunkevat tunneilmaisut loputtoman yksinäisyyden hulluudesta (kuten kohtaus jossa hän on kuulevinaan puhelimien pirisevän) osoittavat, että The Omega Man pystyy olemaan niistä tahattoman huvittavasti seikoista huolimatta hyvinkin koskettava ja kuten aika usein näissä vastaavissa elokuvissa, ennen kuin se pakollinen paljastus muidenkin ihmisten olemassaolosta tehdään, on elokuva hyvinkin tehokas jännäri. Kunpa joku oikeasti uskaltaisi tehdä tällä pohjatarinalla olevan elokuvan niin, että the last man on earth really is the LAST man on earth, eikä aina tuotaisi mukaan muitakin huligaaneja.
Ja elokuvan toimintahan on kaapualbiinojen naurettavuudesta huolimatta varsin tehokkaan tylyä ja 70-luvun leffoille tyypillinen Lalo Schifrinmainen musiikki on tosi funkya, mutta kun asialla on Ron "The Prisoner" Grainer, niin mikäpä ettei.
Lisäksi suurena plussana The Omega Manille on sen maailmanpelastus-lopetus, joka Smithin I am Legendista poiketen ei tunnu laisinkaan onnelliselta. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Arnold Schwarzenegger suunnitteli pitkään I am Legend-filmatisointia, ennen kuin astui governatoriksi.
Katsomalla tätä elokuvaa aikansa tuotoksena, on kyseessä todella cool toimintaelokuva jossa on ajatuksia herättävä tarina, mutta vertaamalla alkuperäisteokseen, keskittymällä liikaa Hestonin Moosesmaiseen näyttelemiseen ja ajattelemalla Superflyta ei The Omega Man tietenkään minkäänlaiseksi mestarteokseksi yllä. Minusta tämä elokuva kuitenkin on kaikesta ajattelemattomasta koomisuudestaan huolimatta aivan älyttömän makea toimintaelokuva ja se riittää.
Vaikka yleensä pyrin olemaan miettimättä elokuvantekijöiden työn ulkopuolista imagoa ja vastaavaa, kuten nyt Hestonin poliittisia mielipiteitä, niin The Omega Manin kohdalla saadaan aikaiseksi aika hauska juttu kun nuo seikat yhdistetään. Ottaen huomioon edesmenneen Hestonin lähes äärirepublikaanisuuden, on huvittavaa että The Omega Manissa Neville käy leffateatterissa katsomassa Woodstock-elokuvaa ja sen lisäksi, että hän kehuu sitä, hän on nähnyt sen niin monta kertaa että osaa repliikitkin ulkoa. Jotenkin ajatus Hestonista hehkuttamassa hippikamaa kuulostaa huvittavalta.
Tähdet: ****
The Omega Man
9 kommenttia:
Will Smithin I am Legendista pidin siihen asti kunnes hän ei enää ollut yksin. Ja se loppu tosiaan romutti sitten lopunkin uskottavuuden siitä leffasta.
Vincent Pricen versio olisi tuolla, mutta en ole sitä jostain syystä vieläläkään saanut aikaiseksi katsoa. Johtuu osittain tuosta Will Smithin leffasta sekin. Tätä Hestonin versiota ei taida hyllystä löytyä, joten siinä on taas yksi pätkä, joka pitäisi hommata nääs...
Miten on, että kun Hollywoodissa tehdään kirjasta elokuva, on se miltei poikkeuksetta samanlainen, kuin katselisi paskaa mikrossa? Ainakin, kun puhutaan apokalyptisista kirjoista. Onhan tietysti muutama kirjapoikkeus, kuten Uhrilampaat ja 39 steps, sekä tietysti Shawshank Redemption
Esimerkiksi First Blood, Die Hard, Re-animator ja Tappajahai ovat mielestäni parempia elokuvina kuin kirjoina.
Vastaavasti Jackie Browm, Kummisetä ja kaksi, Apinoiden Planeetta, Hiljaiset Sillat, Tie ja Menetetty Maa ovat vähintään yhtä onnistuneita kuin kirjat joihin pohjautuvat.
Mutta jos yleisesti puhutaan, niin kyllähän se totta on, että kirjasta elokuvaksi siirtyminen suuntautuu yleensä aivan väärään suuntaan kuin parhaimpien listalle. Mutta mikä elokuva pystyisikään tekemään saman kuin mielikuvitus kirjaa lukiessa.
No se on totta, mutta Re-Animator, Die Hard ja Tappajahai ovat parempia elokuvana, kuin kirjana ja ne ovat kaikki ennen digitaalista aikaa. Nykyään kirjoista suunnatut elokuvat saavat käyttöönsä cgi -teknologiaa ja ovat silti yhä surkeampia. Pistää miettimään. Ovatko kirjat surkeampia, vai elokuvien toteutus huonontunut?
Jos unohdetaan kirjat yhtälöstä, niin kyllä elokuvat ovat mielestäni muuttuneet taiteesta pelkäksi rahantekobisnekseksi. Ja en nyt tarkoita etteikö tänä päivänäkin tehtäisi elokuvataidetta ja etteikö elokuva olisi aina ollut bisnes siinä missä mikä tahansa muukin, mutta vaikka aina on tehty efektielokuvia, niin kyllä tietokoneajalla painotus on siirtynyt selvästi enemmän visuaalisuuteen. Toki kaiken maailman Thorit ovat ihan hauskoja ajantappoelokuvia, niin silti tämän kaltaisten elokuvien kautta voi nähdä, että jos ennen käsikirjoitukseen oltiin valmiita kuluttamaan aikaa ja rahaa, niin nyt sitä mielummin nipistetään juuri käsikirjoituksesta jotta saataisiin ruudulle vielä yksi vitun helvetin jättiliskomenninkäinen tallomaan autoja.
Bruckheimerismin (Suomessa Selinismi) kautta elokuvatuottaminen on muuttunut riskittömäksi siinä mielessä, että nyt ajatellaan jonkin John Carterin olevan uskalias teko, vaikka floppauksestaan huolimatta se on elokuvana juuri sellainen suuren yleisön miellyttäjä, kun ennen samanlainen riski oli Keskiyön Cowboy.
Kuka rehellisesti uskoo, että joku Iron Man on 10 tai 20 vuoden päästä yhtä muistettu elokuva, kuin mitä esimerkiksi Richard Donnerin Teräsmies oli saman ajan jälkeen? Ja ne molemmat ovat käytännössä saman hyllyn tavaraa. Suurin erohan niillä on siinä, että vaikka molemmat ovat efektielokuvia, niin Teräsmiehen aikaan valtaosa elokuvista ei ollut sellaisia, toisin kuin nyt.
Joten kyllä minä uskon, etä vaikka efektien kehitys on ollut hyvästäkin elokuville, niin sen on annettu ottaa liian monta sormea.
Ongelma on vain siinä, että melkein kaikki hyvät ja tuoreet ideat ovat käytetty jo. Ei ole enään ideoita, joita muuntaa loistaviksi ja ikimuistoisiksi elokuviksi. Uskoisin osasyyksi tähän sen, että TV -kanavat, parhaimpana esimerkkinä HBO on ottanut kaikki parhaat käsikirjoittajat, kun taas Hollywood tukeutuu vanhoihin ja "luotettaviin" käsikijroittajiin, jotka ovat luoneet niin monta hyvää blockbusteria. Tuoreen käsikirjoittajan on vaikea päästä Hollywoodin piirileikkiin, kun taas TV -käsikirjoittajaksi pääsee kymmenen kertaa helpommalla.
Samantyylinen tilanne oli 70 -luvulla. Elokuvista alkoi katoamaan kajo. Tämä muuttui Tähtien Sodan ilmestyessä. Tähtien Sota muutti elokuvamaailman erikoistehosteillaan. Nyt on vain vähän hankalampi tilanne, koska visuaaliset erikoistehosteet ovat ottaneet ylivallan. Elokuvamaailman pitäisi saada uusi messias, mutta millä tavalla, sitä en tiedä.
Ja vaikka niitä uusia ideoita olisikin, niin kovin pitkin hampain Hollywood lähtee niistä elokuvia tekemään. Jatko-osien duunaaminen kun on huomattavasti kannattavampaa puuhaa sielläpäin näinä päivinä. Suosittu nimi tunnistetaan ja kun sen perään lisätään kakkonen tai kolmonen, ihmiset ryntäävät teattereihin katsomaan sen. Kassakone kilisee ja studiopomot saavat taskunpohjalle rahnaa ja leipänsä päälle muutakin kuin pelkän ylähuulen.
Niin surullisen totta.
Jatko-osista puheen ollen.
Elm Streetien tuottaja Robert Shaye jutusteli jossain haastattelussa juuri jatko-osista ja kertoi kuinka jatko-osat tuottivat jokainen aina jotain 20-30% vähemmän kuin edellinen osa, mutta sillä voittomarginaalilla niitä kannatti tehdä. Sitten siinä vaiheessa kun se voitto oli vain samaiset 20-30% oli aika lopettaa jatko-osien teko, koska suhteessa budjetteihin se ei enää ollut kannattavaa.
Lisäksi jatko-osien maine huononi joka numeron myötä, että siihen kaatui alunperin Elm Streetien tekokin.
Mutta se oli ennen se, koska nykyäänhän kaksi asiaa on muuttunut. Jatko-osat tuottavat lähes poikkeuksetta enemmän kuin edelliset osat ja jatko-osia ei numeroida.
Jälkimmäisenhän uskotaan olevan osasyy jatko-osien menestykseen, kun joka osan kohdalla voidaan tavallaan kuvitella sen olevan ensimmäinen osa ja täten se "paras" niistä, kun taas numero 3 tai 4 perässä. Ja ilmeisesti se toimii, sillä tuon savuverhon ansiosta saamme koko ajan elokuvia jotka remake-, reimagining- ja reboot-sanoistaan huolimatta ovat käytännössä samanlaisia jatko-osia kuin ne lukuisat Halloweenit ennen ja jälkeen.
Lähetä kommentti