50 Drive in Movie Classics: 29 - 32

MOON OF THE WOLF (1972)

Tästä olen jo kirjoittanut ja sen voi halutessaan lukea täältä. Mainitsen kuitenkin tässä sen verran, että pidin siitä silloin ja pidän siitä tänäänkin.

SPARE PARTS (Fleisch, 1979)

Tällä elokuvalla on aivan sairaan hyvä Suomalainen nimi:
Lihaa Tohtori Jacksonille.

Monica (Jutta Speidel) ja Mike (Herbert Herrmann) menevät naimisiin ja ovat ylen onnellisia. Häämatka suuntautuu Uuteen Meksikoon ja kuten me kaikki tiedämme, niin nuoren parin ei ole hyvä yöpyä syrjämotellilla. Luonnollisesti hämäräperäinen motellinpitäjä soittaapaikalle ambulanssin joka vie huumatun Miken mukanaan. Pakeneva Monica saa apua ohikulkevalta rekkakuskilta Billilta (Wolf Roth) ja sitten vain ajellaan rauhallisesti kauas pois Billin luokse. Hmm, ollakseen vastanainut ja siitä suunnattoman onnellinen, niin aika nopeasti Monica unohti rakkaan aviomiehensä. Ei edes yritystä etsiä Mikea, saati sitten edes kokeilua soittaa poliiseille. Jopa Bill ihmettelee tätä ja ehdottaa, että mentäisiin etsimään Mikea, tai haettaisiin apua, mutta eiiii. Kuitenkin viikon maanittelun jälkeen Monica suostuu piiloutumaan peruukin alle ja esittäen Billin kanssa vastanaineita he palaavat selvittämään motellin mysteeriä. Okei, kyllä me kaikki tunnemme nämä vastaavat tarinat, joten siispä aina kun motellille tulee uusia ihmisiä, soitetaan paikalle elinkauppiaat jotka sitten pilkkovat nuoret osiin myydäkseen varaosat eniten tarjoaville. Kaiken takana on niin laaja järjestö, ettei pakotietä ole. Vai onko?

Muuten ihan ok lajityyppinsä edustaja ja pidän siitä, että pääpahis on naispuolinen, mikä toi jonkinlaisia ajatuksia Ilsasta ja kumppaneista, mutta hitto ihan oikeasti, jos koko alkupuoli hehkutetaan kuinka rakastuneita Monica ja Mike ovat, niin miksi edellisestä piti tehdä sitten niin whateva-tyylinen kun mies kaapataan. Jos olisi edes esitetty Monican saaneen jonkinlaisen trauman asiasta, niin sitten sen välinpitämättömyyden olisi ymmärtänyt, mutta kun hänet kuvataan ihan normaalissa mielentilassa olevaksi, niin tällöin hän vaikuttaa vain k*sipäältä, millaiseksi häntä ei varmastikaan ole missään vaiheessa tarkoitettu. Joten se vahingolta vaikuttava seikka hämmentää sen verran paljon, että edes tämä harhauttavan ruma kansikuva ei sitä tee.

Siinä vaiheessa kun tapaamme tohtori Jacksonin ja selviää kuinka organisoitu ja laajalle levinnyt tämä elinkauppabisnes onkaan, alkoi Spare Parts tuomaan jonkin muun elokuvan mieleeni ja hetkeä myöhemmin se välähti kuin Korkeajännitys-sarjakuva. Eli Rothin Hostel-elokuvissa oleva kidustusorganisaatio on kuvattu aivan identtisesti tämän kanssa. Ja kun sanon identtisesti, niin pois lukien Rothin into sortua goreiluun, on osa Hostelista takuuvarmasti tehty katsomalla tätä elokuvaa suurennuslasilla, sillä kyse ei voi olla mistään vahingosta ja koska Spare Parts on harvinaisempi elokuva, ehkä Roth on kuvitellut ettei kukaan tulisi huomanneeksi yhteyttä.

SINGLE ROOM FURNISHED (1968)

Tiedättehän niitä vanhoja esitrailereita joissa aina joku Walt Disney, Humphrey Bogart tai joku muu puhuu omana itsenään kameralle elokuvasta ja sen taustoista. Tässä toimittaja/näyttelijä Walter Winchell muka keskeyttää työnsä, kääntyy kameralle ja kertoo Single Room Furnishedin sisällöstä, kuinka se jäi Jayne Mansfieldin viimeiseksi elokuvaksi, millainen ihminen Mansfield oli ja kuinka hän tällä elokuvalla halusi viimeistään todistaa olevansa ihan oikea näyttelijä, eikä pelkkä seksisymboli ja toimittajan mukaan hän onnistuikin siinä. Eli kyseessä on hieman kuin jokin Peter von Bagh-esittää.

Ironisesti tämä elokuva joka jäi Mansfieldin viimeiseksi elokuvaksi, niin se jäi myös alussa siitä kertoneen Winchellin viimeiseksi.

Äitinsä saarnoihin kyllästynyt nuori tyttö saa isällisiä neuvoja talonmieheltä, joka aloittaa kertomuksen talossa asuvasta EIleenista (Jayne Mansfiedl).
Eileen ja miehensä mä oon niin dramaattinen että katson koko ajan kaukaisuuteen-Frankie (Martin Horsey) ovat olleet vasta tovin naimisissa, mutta Frankie on jo kyllästynyt ystävälliseen, superseksikkääseen, kaikkien miesten unelmavaimoonsa (hullu mies). Tästä siirrymme ajassa taaksepäin kouluaikoihin kun Frankie ihastui Eileeniin, jota silloin kutsuttiin Johnnieksi. Ja siihen ei ole mitään muuta syytä, kuin että saatiin aikaiseksi repliikki "hey that's funny, i'm Frankie and you're Johnny", eikä sekään ole hauska. No, nykyajassa Frankie jättää Eileenin ja rouva saa keskenmenon.
Sitten siirrytään kuvaamaan kalastaja Flota (Dorothy Keller) ja häneen ihastunutta Charlieta (Fabian Dean), mutta he eivät oikein osaa edetä suhteessaan. Kun arkaileva Charlie päästää hiuksensa tummaksi värjänneen nyt nimellä Mae kulkevan Eileenin sateesta sisälle, kertoo Eileen olevansa taas paksuna ja Charlie haluaa auttaa häntä. Mutta seuraavaksi Eileen onkin itseään myyvä platinablondiviinatrokari, joka koettaa kestää pahasti ylinäyttelevää kanssaesiintyjäänsä.

Jos Mansfieldia ei pidetty vakavasti otettavana näyttelijänä ennen tätä, niin Single Room Furnished ei takuulla kenenkään päätä käännä. Varsinkin kun vaikka tässä pistetäänkin Mansfieldin hahmolle draamaideoita oikein kunnolla kaikkien raskauksien, keskenmenojen, prostituution, etc. avulla, niin raflaavuuden sijaan Mansfield esitetään vain hiljaa kehräävänä kurvikaunottarena. Mikään yhtä naurettavasti uskottavuutta shokkitehoilla päänäyttelijälleen hakenut elokuva kuin Anne Hathawayn Havoc tämä ei ole, mutta toisaalta minä ihmettelen, että mitä hiton uskottavuutta tässä on muka haettukaan, sillä ihan tarpeeksi uskottava Mansfield on ilman Single Room Furnishediakin.

Tämä elokuva on välillä niin naurettavan ylidramaattinen, että jos se ei olisi surullista niin se naurattaisi. Melkein joka ainoa keskustelu kuvataan siten, että hahmot katsovat pois toisistaan jonnekin kaukaisuuteen, mutta sitten kun ei keskustella niin edelleenkin katsotaan jonnekin kauas pois. Ja jos Martin Horsey ei esitä Frankieta sinne kaukaisuuteen katsovana, niin sitten hysteerisesti käsiään heiluttaen, että luojan tähden paetkaa. Onneksi sentään kaikki elokuvan näyttelijät eivät ole ole yhtä huonoja, mutta valitettavasti noin huonon mukana oleminen peittää aika pahasti rutiinityötä tekevien siedettävyyden alleen.

Single Room Furnished on vain pelkkä kesy pehmodraama jossa jää ihmetykseksi, että mikä se elokuvan tarina nyt sitten olikaan. Ajatus on ilmeisesti ollut yhdistää useamman ihmisen kertomukset toisiinsa ja kuvata Mansfieldin hahmoa yhdistävänä tekijänä, mutta näin epätasaisessa elokuvassa sen ymmärtää vain lukemalla muiden kirjoittamista kuvauksista.

No, se kohtaus kun eräällä biljardiklubilla lavalle astuu kitaraa soittava sooloesiintyjä ja kitarasta kuulee suurinpiirtein kaikkin muiden maailman soittimien äänet paitsi kitaran, on kyllä riemastuttava. Ashlee Simpson on ilmeisesti ottanut tästä uralleen mallia.

LEGACY OF BLOOD (1971)

Kaikkien vihaama Christopher Dean (John Carradine) on kuollut ja nyt on aika lukea testamentti. Tai siis kuunnella äänite jolla Dean rönsyilevästi kertoo jättäneensä virheinä pitämilleen lapsilleen rahakkaan omaisuutensa, mutta vain sillä ehdolla että he viettävät viikon Deanin talossa. He ketkä jaksavat viikon saavat jakaa keskenään koko omaisuuden ja sopivasti kukin Deanin neljästä aikuisesta lapsesta ja heidän puolisoistaan on mulkero, joten ruumiita on odotettavissa. Kun ryhmää rupeaa kuoleman vuoksi vähenemään alkaa heräämään epäilys, että eikö joku sukulaisista haluakaan jakaa perintöä, vai ovatko asialla Deanin palvelijat (joista yksi keräilee natsimemorabiliaa) joille omaisuus siirtyy jos yksikään lapsista ei ole hengissä viikon jälkeen. Varmaa on vain se, että elokuva kulkee niin hitaasti, että sen katsominen tuntuu viikolta.

Tiedättehän kuinka välillä jotain leffaa mainostetaan siinä olevalla niminäyttelijällä ja sitten hän onkin mukana vain vilaukselta. John Carradinen elokuvista varmaan puolet ovat sellaisia, myös tämä. Roolit eivät ole niinkään puhelimitse soitettuja, vaan hädin tuskin tekstiviestitettyjäkään. Ihan niin kurja Carradinen rooli ei kuitenkaan ole, kuin ne joissa käytettiin toistuvasti samaa videopätkää jota dubattiin aina tarpeen mukaan.

Tämän elokuvan tarina kuulostaa siltä, kuin sen olisi juuri lukenut jostain Aku Ankasta, koska sen todennäköisesti luki juuri Aku Ankasta. Yövy linnassa ja voita.
Se ei kuitenkaan ole aivan onneton tekele, sillä mukana on muutama kelvollinen kauhistelukohtaus ja hahmot ovat sopivan ärsyttäviä, että sitä oikein odottaa innolla näkevänsä miten kukin kuolee. Tai odottaisi innolla jos tämä ei olisi huonosti leikattu, ääniefektit eivät olisi kömpelöitä ja rytmitys ei olisi niin laiska, että jos se kulkisi hitaammin niin se peruuttaisi.

Ajassa 07:19 alkaa seinällä heilumaan mikrofonin varjo ja se esiintyy kuvassa niin kauan että sen uskoo olevan yksi elokuvan päähenkilöistä. Lisää ruutuaikaa onkin tarjolla ainakin ajassa 20:55. 

Tähdet:
Spare Parts **
Single Room Furnished *
Legacy of Blood *