50 Drive in Movie Classics: 13 - 16

ABSOLUTION (1978)

Odotukset nousevat korkealle heti kun kerron, että Absolutionin on kirjoittanut Anthony Shaffer, mies jonka käsialaa ovat myös Pirullista Peliä (1972) ja Wicker Man (1973). Onneksi itselleni tämä tieto tuli vasta nähtyäni elokuvan, joten ongelma on teidän. Hahaha! No ei huolta, kyllä tämä varmasti toimii silloinkin kun tieto lisää tuskaa, sillä varsin mainiosta jännityselokuvasta on kyse.

Katolisen poikakoulun menestyneimpiin oppilaisiin kuuluva Benjamin (Dominic Guard) ystävystyy lähistölle majoittuneen kulkurin Blakeyn (Billy Connolly) kanssa, mutta etenkään Stanfieldin tulevaisuudesta huolissaan oleva isä Goddard (Richard Burton) ei pidä tästä asioiden käänteestä ja pyytää poikaa pysyttelemään erossa paheellisena pitämästään Blakeysta. Ehkä hän on oikeassa, sillä Blakeyn iinnoittamana Benjamin tekee kepposen Goddardille ja tunnustaa ripillä aiheuttaneensa Blakeyn kuoleman. Isä Goddard lähtee paikalle jonne Benjamin kertoi haudanneensa ruumiin, vain huomatakseen että hän oli joutunut pilan uhriksi. Mutta koska pappina Goddard joutuu olemaan hiljaa tunnustuksesta, on hänen nieltävä kiukkuaan ja Benjamin osoittautuukin yhdeksi pikkumulkeroksi joka ei halua kantaa vastuutaan, vaan houkuttelee hyväksymistä kaipaavan ystävänsä ottamaan syyn niskoilleen. Seuraavaksi Benjamin tunnustaa jälleen tappaneensa Blakeyn ja kohta Goddardin alkaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä ei, varsinkin kun Blakey todellakin löytyy kuolleena ja Benjamin kertoo muista tappohaaveistaan. Mutta tappoiko Benjamin Blakeyn? Onko koulusta tällöin kadonnut oppilas murhattu? Ja kenelle isä Goddard voisi uskoutua kun ei saa puhua kuulemastaan?

TV Guidessa on näemmä aikoinaan arvosteltu tämä elokuva näin: "Poorly written, aimlessly directed, and badly photographed, ABSOLUTION is utterly depressing and pointless. Its sole selling point is Burton's presence." 
Ja vaikka Absolution olisikin ehkä kaivannut hieman terhakkaampaa kameran käsittelyä ja rupeaa jossain vaiheessa hieman sortumaan omaan näppäryyteensä, niin kyllä tämä on elokuvana mainio yllättävyyttä hyödyntävä murhamysteeri, jossa tarjolla on jännitettä alusta loppuun. Eli käytännössä Absolution on hieman samanlainen kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani Anthony Shafferin kirjoittamaa elokuvaa ja jos niistä pitää, on myös tämä ehdottomasti katseluna arvoinen. Jos elokuvat jotka yrittävää vetää maton jalkojen alta eivät maita, niin silloin ei ehkä tämäkään, mutta heille on sitten ainakin tarjolla Richard Burtonin karismaattista esiintymistä.

Billy Connolly oli näköjään jo vuonna 1978 yhtä karvainen kuin nykyäänkin ja hauskaa on, että vaikka häntä ei ehkä ulkonäöstä heti kuitenkaan tunnistaisi, niin äänestä tajuaa salamana kuka on kyseessä

BREAKOUT FROM OPPRESSION (Sha chu chong wei, 1978)

Heii! Nyt on vuorossa Godfrey Ho-elokuva. Oh joy.

Vankilaan 12 vuodeksi murhasta tuomittu Fonda Chiu (Fonda Lynn) on nyt vapaa nainen, joten valitettavasti naisvankilaelokuvasta ei ole kyse vaikka pari flashbackia sieltä nähdäänkin. Fonda saa työpaikan sanomalehdestä ja koettaa tosi funkyn synapopin tahdittamana elää uutta elämäänsä, mutta pian hän saa huomata, että joku stalkeroi häntä. Siis joku muukin kuin se apina joka säikäyttää hänet.
Suurin osa uusista kollegoista ottaa Fondan avosylin vastaan, mutta osa tuntee mustasukkaisuuttta tulokasta kohtaan ja ymmärrettävästi menneisyyttään salaileva nainen alkaa vaikuttamaan epäilyttävältä.
Hah! Tangerine Dreamin musiikkia Firestarterista. Tarkemmin sanoen kappale nimeltä Crystal Voice, mikä siis ajoittaa tämän vuoden '78-leffan vuoteen 1984 tai uudemmaksi painokseksi. Myöhemmin kuulemme vanhempaa TD:tä.
Tämä edellä mainittu stalker paljastuu Fondan uudeksi ystäväksi Sheenaksi (Lona Chang) joka tosiasiassa tappoi sen miehen jonka murhasta Fonda aikoinaan joutui vankilaan ja nyt Sheena haluaa Fondaan ihastuneen aasialaisen Johnny Deppin, eli Simonin (Alan Tam) itselleen.

Aivan uskomattoman huono dubbaus jonka vuoksi pelkästään hahmojen nimien selvittely vie tarpeettoman paljon aikaa ja leikkaus on niin nopeaa ja sekavaa, ettei välillä meinaa pysyä perässä. Eli tuttua Ho:ta.
Toisin kuin ne varmasti tutuimmat Ho-leffat, tämä kuitenkin on tarkoitettu jonkinlaiseksi draamapainotteiseksi trilleriksi sopeutumisesta yhteiskuntaan suuren synnin jälkeen, mutta Ho:n Albert Pyunmainen amatöörimäisyys ja silkka eksploitaatiomaisuus tekevät vakavastakin asiasta maailman hauskimman ja huonoimman vitsin. Siispä Ho:n leffat ovat hieman kuin 7 Päivää-lehti joka saattaa kirjoittaa yhdellä aukeamalla kyyneleitä tirauttavasti vauvasta jolla on sydänvikainen kasvain aivoissa ja sitten seuraavalla aukeamalla on kertomus miehestä joka pieree ammatikseen, että ota siinä nyt enää sitä edellistäkään asiaa vakavasti.

Ho:n tapa koota elokuvia on kyllä huomattavasti miellyttävämpää katseltavaa niissä toimintaelokuvissa, sillä jossain ninjameiningissä ei samalla tavalla seuraa tarinaa kuin haluaisi tämänkaltaisessa elokuvassa tehdä. Joten Breakout From Oppressionissa Ho-tyyli rupeaa kyllästyttämään aivan liian nopeasti.

IMDb:n tarjoama kansikuva ei sitten liity tähän elokuvaan millään lailla.

BLOOD MANIA (1970)

Himokas Victoria (Maria De Aragon) hoitaa maailman terveimmän oloista kuolemansairasta isäänsä Ridgeleyta (Eric Allison) ja tuskin malttaa odottaa saavansa rahakkaan perinnön käsiinsä. Toisaalla myöskin Ridgeleyta hoitava, uraputkessa vauhdilla nouseva tohtori Craig (Peter Carpenter) on ongelmissa kun vanha kaveri Mills (Arell Blanton) rupeaa kiristämään miestä, uhaten paljastaa Craigin nuorempana rahapulassaan tekemät laittomat abortit. Onneksi Craigia himoitsevalla Victorialla on ajatus, sillä mitä jos Ridgeley pistettäisiin hengiltä? Sillä tavoin Craig pääsisi nousemaan Ridgeleyn omistaman yksityislääkärivastaanoton johtoon, koska sinne siellä työskentelevänä miehenä Craig kuitenkin halajaa ja tätä kautta miehellä olisi varaa maksaa kiristäjälleen. Ja isänsä kuoleman ansiosta Victoria saisi tililleen perintörahat ja pääsisi naiskentelemaan allaspoikien kanssa ilman syyllistäviä katseita.
Muualla Craigin laittoman kuuma vaimo Cheryl (Reagan Wilson) koettaa auttaa miestään tarjoamalla ruumistaan Millsille, mutta eihän tuollaisen miehen lupauksiin tule uskoa ja niinpä bylsiminen ei johda haluttuun lopputulokseen.
Kun Craigille selviää Victorian tappaneen isänsä, niin hän huomaa sotkeutuneensa monimutkaisempaan vyyhtiin kuin saattoi uskoakaan, sillä Victoria on pitänyt huolta että jos hän päätyy kaltereiden taakse, niin sama tapahtuisi myös arvon tohtorille. Lisäpulmia tulee kun ilmenee Ridgeleyn muuttaneen testamenttinsa poissa olleen ja nyt sopivasti palanneen tyttären Gailin (Vicki Peters) hyväksi. 

Tämän elokuvan tagline on "we cannot be responsible if you never sleep again!" ja sillä todennäköisesti on tarkoitettu elokuvan musiikkia ja ääniefektejä, sillä ne ovat korviariipivän tuskallista kuunneltavaa. Kun miljoona kiljuvaa paviaania on korvan juuressa, niin eipä siinä pystykään nukkua.
Ja näköjään Blood Mania tunnetaan myös nimellä Pornomania, joka ei ole laisinkaan paikkaansa pitävä, mutta kyllä elokuva tarjoilee runsaasti seksuaalitilanteita ja paljasta pintaa, joten on vain hyvä että toisin kuin muissa tähän asti nähdyissä tämän boksin elokuvissa on tässä terävä ja puhdas kuva.

Hillittömän kuumia kissoja, limaisia miehiä, seksuaalisviritteinen murhamysteeri jossa kehenkään ei voi luottaa ja vieläpä yllättävän hyvn tehtynä.
Eli elokuvana tämä on vähän samanlainen kuin kaikki nykyajan Wild Thingsit, mutta paljon rohkeammin tehtynä. Ei siis niin kuin Bound, vaan nimenomaan juuri kuten Wild Things. Koska Blood Mania selvästikin Wild Thingsin tavoin hyödyntää pintaa sisältöä enemmän ja sen kohdalla tulee hyväksyä tietty laskelmoivuus, sillä muutoin sitä vain kiukuttelisi elokuvan shokkiarvojen tahallisesta hakemisesta.

Jos ääniefektit ja musiikki eivät olisi niin tuskallisen epävireisiä ja kovalla, olisi Blood Mania vieläkin viihdyttävämpi. Ja elokuvan keskittyminen ei saa hirveän suuria kehuja, koska tämä kuuluu niihin elokuviin joissa jonkun uuden hahmon tullessa mukaan, unohdetaan täysin joku aiemmista. Siispä alkupuolella hyvinkin vahvasti esitetty Cheryl katoaa elokuvasta Gailin tullessa mukaan ja se on sääli.

DON'T OPEN TILL CHRISTMAS (1984)

Puuskutuksesta päätellen hyvin huonokuntoinen tappaja käy sarjamurhailemassa ihmisiä Lontoossa ja vaikka uhreiksi tuntuvat kelpaavan kaikki tutut himokkaat pariskunnat, niin tappajamme on erikoistunut joulupukkien puukottamiseen.
Siispä katsellaan kuinka joulupukiksi pukeutuneet ihmiset kuolevat vuoron perään ja huvittavasti kannessa mainostettu Caroline Munro tulee mukaan vasta kun elokuvaa on kulunut tunti ja hän ei liity elokuvan tarinaan millään tavalla, kunhan on esittämässä laulun ja sekin on ilmeisesti mukana vain mainostaakseen Munron tuolloista laulajauraa jonka takapiruna hääri itse Gary Numan.
Kaiken takana on tietenkin lapsuuden trauma siitä kun näki pukin pökkivän.

Yleensä kun törmää elokuvaan jossa yhdistetään murhat ja joulupukki, niin se tarkoittaa sitä että murhaaja on pukeutunut joulupukiksi, koska se on se "yllättävä" asia. Tässä elokuvassa joulupukit ovat niitä uhreja ja hassua kyllä, se on lainausmerkeissä yllättävää kun on niin tottunut tuohon toiseen tapaan tehdä näitä elokuvia. Kuitenkin lopputuloksena on tyypillinen Friday the 13th-sarjan kauhistelu jossa naamioitu tappaja pistää ihmisiä goreilevasti hengiltä moninaisin eri tavoin ja vain "cheeky old bugger" tyyliset brittiaksenttirepliikit ja miljöö erottavat tämän niistä miljoonista etenkin jenkeissä tehdyistä vastaavista elokuvista.

Tähdet:
Absolution ***
Breakout from Oppression *
Blood Mania ***
Don't Open Till Christmas *