Yö Saapuu Manhattanille (Night Falls on Manhattan, 1996)

Kaupungin tunnetuimman, väkivaltaisimman, kylmäverisimmän ja yksinkertaisesti ilkeimmän huumediilerin Jordan Washingtonin (Shiek Mahmud-Bey) pidätys menee poskelleen ja tilanteesta syntyy useampikin poliisikuolemantapaus ja yksi pahasti sairaalakuntoon päätynyt kyttä. Piirisyyttäjä Morgenstein (Ron Leibman) pistää kaikki töihin saadakseen Washingtonin kiinni, oikeuteen ja tuomituksi, vaikka se tarkoittaisikin pykälien hyvin väljää tulkintaa ja kukapa olisikaan parempi propangandaväline kuin juuri lakimieheksi valmistunut Sean Casey (Andy Garcia), jonka isä sattuu olemaan se Washingtonin ampumana sairaalaan päätynyt poliisi. Mitä Sean ei ymmärrä on se, ettei hänelle vain tarjota mahdollisuutta saada oikeutta isälleen ja ponnahduslauta urallaan, vaan että Morgenstein käy poliittista valtataistelua tulevien vaalien vastaehdokasta vastaan, joka sattuu olemaan pääsyyttäjä Harrison (Colm Feore) ja hänelle olisi kuulunut myös Washingtonin tapaus. Siispä juttu on Seanin jonka kykyihin ei kukaan oikeastaan usko, mutta väliäkö tuolla sillä tapauksen pitäisi olla niin vesiselvä ettei ole väliä kuka syyttäjänä toimii. Kuinka ollakaan Washington ymmärtää pelata itsekin peliä ja antautuu vapaaehtoisesti, mutta ei ennen kuin ehtii palkata kaupungin menestyneimmän ja lipeväkielisimmän asianajajan Vigodan (Richard Dreyfuss), joka ensitöikseen onnistuukin kääntämään asiat toiselle tolalle tehden poliiseista pahiksia ja Washingtonista olosuhteiden uhrin. Seanin helposta keikasta tulikin yllättäen paljon vaikeampi ja pelinappulana oleminen ei ole kivaa edes tornista. Mutta juuri kun luulee, että tämä on se elokuvan varsinainen tarina, niin sitten Sean voittaakin jutun, Morgenstein saa sydärin, Seanista ruvetaan petaamaan uutta piirisyyttäjää, löydetään joku tapettu tyyppi joka on ilmeisesti Vigodan poika ja nyt Vigoda pyytää Seanin apua, tavataan korruptoituneita kyttiä ja salataan todisteita ja sitä sun tätä. Öö, okei.

Yö Saapuu Manhattanille on taattua Sidney Lumet-laatua. Eli siinä on hyvää näyttelemistä, pätevää ohjausta ja kieltämättä ihan hyvä tarina. Mutta se on myös Lumetille tyyppillisesti aika liiankin tasaisen turvallinen tehdäkseen varsinaista pitkäkestoista vaikutusta. Ja nyt puhun Lumetin Kasvot Kuvaruudussa (Network, 1976) jälkeisestä tuotannosta, sillä tuo nimenomainen elokuva ja sitä edeltävät Hikinen Iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975) ja Valamiesten Ratkaisu (12 Angry Men, 1957) ovat ihan eri luokkaa.
Lisäksi Pommin Varjossa (Fail Safe, 1964) on mielestäni pirun hyvä elokuva.
Joten kyllä Lumet urallaan ehti tekemään useita loistavia, mieleenpainuvia elokuvia. Mutta myöhemmin hän sai aikaiseksi kylläkin ihan viihdyttäviä nautinnollisia elokuvia, mutta ne ovat enemmänkin kuin tämä ja esimerkiksi Syyllinen. Hyviä, mutta eivät loistavia.

Andy Garcia, Richard Dreyfuss, Ian Holm, James Gandolfini, Lena Olin ja näin pois päin, että ainakin päteviä näyttelijöitä löytyy. Ja vaikka elokuvassa on ihan kelvollinen tarina hyvin esitettynä, niin siinä on oikeastaan kaksi täysin irrallista tarinaa ja se saa elokuvan tuntumaan aivan joltain minisarjalta. Toki alun poliisitappajan oikeudenkäynnistä loppupuolen lahjottujen kyttien ja vaaliseikkailujen kertomuksiin luodaan jonkinmoista punaista lankaa, mutta osat tuntuvat silti sen verran irrallisilta, että ehkä parit alku- ja loputekstit väliin olisivat tehneet kokonaisuudesta selkeämmän.

Olenko minä ainoa (en taatusti ole) joka ei voi olla huomaamatta Andy Garcian hiuksia. Siis dudes ja dudettes, katsokaa nyt Garciaa elokuvasta toiseen ja näitä hiuksia

Tähdet: ***
Yö Saapuu Manhattanille