Savage Streets (1984)

Paikallinen huligaanijengi saa näpeilleen vähän samalla tavalla kuin Biff sai lantaa niskaansa, mikä saa heidät heidät hautomaan kostoa nöyryytykselleen. Siispä he raiskaavat aiemmasta tapahtumasta vastuussa olleen tyttöporukan epävirallisen johtajan, Brendan (Linda Blair) kuuromykän sisaren Heatherin (Linnea Quigley). Kun poliisista ei ole hyötyä, päättää Brenda ottaa lain omiin käsiinsä.
Varsijousella ja bad ass-asenteella varustettuna Brenda kulkee huligaanien läpi kuin kuuma veitsi voin ja tämä vaaatimalla vaatii siteerausta elokuvasta:
"fuck off, bitch."

Vaikka en oikeastaan Manaajaa lukuunottamatta ole pitänyt Linda Blairin elokuvia kovinkaan laadukkaina, saati häntä itseään järin hyvänä näyttelijä, niin neiti on urallaan tehnyt useammankin sellaisen roskaelokuvan jotka saavat minut innostumaan kuin pienen lapsen (tai minä itse) karkkihyllyjen edessä ja Savage Streets on yksi niistä. Tämä on kuin Class of 1984 ja The Exterminator pistettynä yhteen. Siispä väkivaltaista kostomeininkiä 80-luvun futulookkiin yhdistettynä (ts. Charles Bronson kohtaa Duran Duranin).

Jos ja kun Savage Streetin ajattelee saaneen innoitusta Likaisesta Harrysta, niin tämä on myös niitä elokuvia joita voi käyttää lyömäaseena haukkuessaan vigilante-elokuvia, sillä päähenkilön motiiveista ja huvittavista lausahduksista huolimatta tämä esittää väkivallan tarpeettoman nautiskelevan raakana. Mitenkään siis vähättelemättä Heatherin raiskausta, sillä kyseessä on varmasti yksi ahdistavimpia kohtauksia koskaan ja on siis varsin uskottava selitys Brendan myöhemmille toimille, mutta sitten myöhemmin ne kostoiskut kuvataan siten, että meinaa unohtaa syyn niihin. Toisaalta taas juuri se itsensä liian vakavasti ottaminen on suurimpia plussia tälläiselle lajityypille, koska vetäessään yli se vetää tarpeeksi yli jotta sitä voisi lopulta ottaa vakavissaan ja näin ollen sen väkivaltaa kritisoivilta voisikin kysyä että ottavatko he liian todesta tarjotun sisällön. Mutta samalla on pakko myöntää, että koska elokuvaa ei ole alunperin selvästikään tarkoitettu itseironiseksi, on väkivaltakritiikillä myös paikkansa. Huvittavuus kun rakentunut enemmänkin ajan myötä, kuin ollut synnynnäistä.

Paljon sadistista toimintaa, supermulkeropahiksia, tissejä, hiton tarttuva soundtrack, onelinereita vaikka muille jakaa ja teinejä joiden kohdalla kysyy "kuka muka Night of the Cometin kuvausten ulkopuolella pukeutui noin?" ja John Vernon esittämässä John Vernonia.

Huligaanijoukon johtajaa Jakea esittävä Robert Dryer tekee hahmostaan niin sopivan ureapään, että häntä todellakin rakastaa vihata.
Näyttelijät ansaitsevatkin kehuja siitä, että vetävät roolinsa yllättävät uskottavasti ottaen huomioon elokuvan tyylin. Sen verran onnistunut kostaja Blair onkin (en siis pidä hänen saamaansa Razzie-voittoa ansaittuna), että on pieni ihmetyksen aihe miksei tämä elokuva saanut peräänsä jatko-osia.
Savage Streets 2: the streets are still savage?

Itse varsinaiseen elokuvaan liittymättömästi pitää kehua dvd:n ekstroja, sillä perinteisten haastatteluiden ynnä muun ohella on todella mukavaa, että kuvagalleria koostuu oikeasti vanhoista julisteista ja kasettikansista, eikä mistään elokuvasta otetuista stillkuvista. 10 kuvaa on tosin aivan liian vähän tyynnyttämään nälkää. Jota tosin helpottaa kaikki kolme veikeää kommenttiraitaa.

Ja kun sanoin soundtrackin olevan hiton tarttuva, niin en todellakaan pilaillut.

Tähdet: ***
Savage Streets