50 Drive in Movie Classics: 45 - 48

THE LAZARUS SYNDROME (1978)

Hmm, ei aivan turha elokuva, kun synnytti vuotta myöhemmin jopa viisi jaksoa pitkän tv-sarjan. Vautsivau!
Jotenka oletettavasti tämä elokuva onkin tuon sarjan pilottijakso.

Lehtitoimittaja Joe (Ronald Hunter) saa sydärin ja soittaa joskus muinoin jossain ohimennen tapaamalleen tohtori MacArthur St. Clairille (Louis Gossett Jr.) ja tästä on ikuinen ystävyys tehty.
Kuten asiaan kuuluu Joe ei pidä lääkäreistä, noista Jumala-imitaattoreista, joten sairaalassa olo ei luonnollisestikaan ole toimittajan mieleen. Joe on luonteeltaan mies joka tarvitsee vaimon ohella muita naisia eikä tunne syyllisyyttä asiasta, kun taas MacArthur stressaa jo yhden vaimon kohdalla. Joten tässä parivaljakossa Joe on se koomisempi ja impulsiivisempi osapuoli, kun taas MacArthur on se sanojaan enemmän harkitseva ja kun Joe kertoo kuulleensa sairaalan arvostetuimman lääkärin Mendelin (E.G. Marshall) harrastavan epäilyttäviä bisneksiä, ei MacArthur ole uskoa korviaan. Ne epäilyttävät bisnekset tarkoittavat tietenkin sitä, että Mendel pistää rahan potilaan edelle ja järjestää tarpeettoman kalliita hoitoja niitä tarvitsemattomille potilaille.
Kunhan sankarimme ovat hoitaneet hommat kotiin, voivat he vaihtaa kaipaavia katseita keskenään ja hölkätä hidastetusti herkän musiikin tahtiin.

Okei, Louis Gossett Jr. on aina cool ja voiko parempaa roolinimeä olla kuin MacArthur St. Clair? Siinäpä meillä tappava yhdistelmä.

The Lazarus Syndrome on hiukan kuin jokin L.A. Lawn jakso. Hiukan jännitystä, enemmän ihmissuhdedraamaa, runsaasti puhetta ja tilkkanen komiikkaa. Tv-draamana tämä onkin ihan kelvollinen, joskaan en ihmettele laisinkaan ettei perään tulleesta tv-sarjasta tullut muistettavaa klassikkoa, sillä mitään erikoista ei tässä kuitenkaan ole.

PRIME TIME (American Raspberry, 1977)

Joku on kaapannut television lähetyssignaalin ja korvannut ohjelmiston omallaan, mutta jos sitä ei yksi elokuvan hahmoista erikseen sanoisi, niin se voisi olla katsojalle vaikea huomata.

Elokuvan idea on siinä, että se parodioi televisio-ohjelmia, mutta lähes yksikään esitettävistä sketseistä ei näytä televisio-ohjelmalta ja kun väliin ei pistetä esimerkiksi jotain alku-/lopputekstejä, niin se ei oikein onnistu tehtävässään olla illan ohjelmatarjonta. Studio Julmahuvi esitti paljon ymmärrettävämmin ja pääosin huomattavasti hauskemmin saman idean. Siispä Prime Time esittäytyy mainiosta ideastaan huolimatta enemmän normaalina sketsisarjan jaksona.

Elokuvan sketsien ajoitus ei suurimmilta osalta toimi, mikä tekee hauskoistakin jutuista enimmäkseen tarpeettoman ponnettomia ja kun vitsit ovat poikkeuksetta mustaakin mustempia, niin on sääli huomata pitävänsä itse vitsiä loistavana, mutta se ei silti naurata. Nämä Prime Timen tv-ohjelmat näyttävät enemmän kotivideoilta kuin ohjelma-alan ammattilaisten kuvaamilta, joten sekin jo osaltaan heikentää monesti elokuvassa esittävää sketsiä. Jos kuitenkin elokuvaa katsoo miettimättä sen olevan kokoelm muka oikeita televisio-ohjelmia, niin osa niistä toimii paremmin ja vaikka ajoitus pilaa liian monet vitseistä, niin siellä on muutama aivan järjettömän hauska juttu.
Huumori koostetaan aiheista jotka ovat enimmäkseen herkkähipiäisille loukkaavan tuntuisia ja esimerkiksi elokuvan parhaimmassa vitsissä Warren Oates esittää metsästäjää jonka normaali metsäretki kuvataan sen verran epäkorrektilla punchlinella, että nykyuutisoinnin valossa sitä ei tässä kehtaa edes kertoa. Martin Bormannin luottokorttimainos on myös hyvin hauska, kuten myös Biafra-valmisateriat. Ja noista voittekin päätellä, että Kaikki Rakastavat Raymondia-fanit eivät pitä tätä laisinkaan hauskana.

THE LEGEND OF BIGFOOT (1976)

Luonto- ja eläindokumentaristi Ivan Marx etsii todisteista Isojalan olemassaolosta ja kuten missä tahansa luontodokkarissa, tässä kuvataan satunnaisia eläimiä keppostelemassa, luonnonilmiöitä kuten sadetta ja sitten Marx selittää kuinka Isojalka varmaan on se kuuluisa kadonnut linkki, sillä hämärissä valokuvissa on jokin karvanaama. Marx kulkee kalliovuorilla, kritisoi ihmisten halua rahastaa Isojalka-ilmiöllä ja sitten Marx nuolee lunta jossa on mahdollisesti Isojalan kosketus. Jäjittäminen johtaa toistuvasti väärään lopputulokseen ja selvästi feikattu videokuva Isojalasta, jonka kuitenkin annetaan ymmärtä olevan aitoa kuvaa, eivät ainakaan saa katsojaa pitämään totuutta paljastuneena.

Ivan Marx oli oikea henkilö ja oikeastikin luontodokumentaristi joka yli 40 vuoden ajan koetti todistaa Isojan olemassaoloa. Tiettävästi mies väärensi todisteita, kuten tässä dokumentissa näkyvän videokuvan Isojalasta ja se teki Marxista jokseenkin epäuskottavan. Tähän päälle kun laitetaan miehen väite siitä, että hän oikeasti oli kohdannut myös Mothmanin, niin luonnollinen skeptisyys heittää tumman varjon Marxin itsensä ja töidensä päälle. Silti, kuten parhaimpien Fox Muldereiden kohdalla, Marx esiintyy niin itsevarmana, että häneen on kyseenalaistuksesta huolimatta helppo uskoa ja näin ollen tämäkin Isojalkadokkari on samaan aikaan rehellinen, että feikki, mutta ainakin viihdyttävä kuten Werner Herzogin Grizzly Man.

SLAVE OF THE CANNIBAL GOD (La montagna del dio cannibale, 1978)

Kannibaali- ja kidutuskauhuelokuvat eivät ole minun alaani, joten muistakaa se kun joskus tulevaisuudessa pääsen Frontier(s):n pariin ja muistakaa se tämänkin elokuvan kohdalla.

Susanin (Ursula Andress) aviomies on kadonnut Uusi-Guinealaiseen viidakkoon ja siispä professori Edwardin (Stacy Keach) avustuksella lähdetään etsintäretkelle.
Tarjolla on eläinväkivaltaa ja se tyypillinen puhe siitä kuinka eläimet vain toimivat vaistojensa mukaan ja että ihminen on itsekin samanlainen.
Kiivetään vuorelle ja ymmärretään, että ei Susan mitään miestä ole etsimässä, vaan kultaa. No, kannibaalit pistävät ihmisiä poskeensa. Tai, oikeastaan he tökkivät kepillä ja se on sitten siinä se. Tämän elokuvan kannibaalit kun tuntuvat syövän ennemmin grillattua liskoa.

Kannibaalielokuvat ovat jotain sellaista joiden suosiota en usko koskaan ymmärtäväni. Cannibal Holocaust, Cannibal Ferox, Man From Deep River, etc. tuntuvat keräävän yllättävän paljon arvostusta, mutta omiin silmiini ne näyttäytyvät yksinkertaisina elokuvina, joissa vetoamalla johonkin ihmisen ja eläimen yhteneväisyysmetaforaan perustellaan huonosti kuvatut, huonosti näytellyt, shokkitehoihin turvautuvat p*skatuotokset. Joku pässinpää vain ehti pistää jonkun niistä jollekin nounou-listalle ja heti sellaisen maine alkoi kasvamaan, synnyttäen lisää samanlaista roskaa ja vierivä Jagger ei sammaloitunut. Vähän niin kuin elokuva Snuff, joka olisi jäänyt syystäkin täysin unohduksiin ilman nerokasta mainoskikkaa. Kyllähän te tämän muistatte: "A film that could only be made in South America, where life is cheap." Samalla tavalla kannibaalielokuvista tuli in-juttu ja nyt paluuta ei enää ole.

Cannibal Holocaust on huono elokuva ja Slave of the Cannibal God on huono elokuva. Joten he jotka edellisestä pitävät, saattavat pitää myös tästä. Tosin, Keachin ja Andressin läsnäolo tekee tästä elokuvasta eräänlaisen vesitetyn Hollywoodversion kannibaaligenrestä ja täten Cannibal Holocaustin fanitkin saattavat pitää tätä vain ja ainoastaan puuduttavana. Mitä se onkin.

Aika kiva musiikki.

Tähdet:
The Lazarus Syndrome **
Prime Time ***
The Legend of Bigfoot ***
Slave of the Cannibal God ~