Kun alkutekstit paljastavat elokuvalla olleen kuusi käsikirjoittajaa, niin jostain syystä se ei herätä luottamusta. Varsinkin kun IMDb puolestaan listaa heitä olleen seitsemän.
Näpistelevä rikosetsivä Gianni Di Salvo (Fabio Testi) kutsutaan paikalle kun vettyneen kuolleen nuoren naisen seksuaalisesti häväisty ruumis löydetään käärittynä muoviin. Hetkinen, Twin Peaks? No kuitenkin, Di Salvo ei hirveän sukkelasti tunnu tutkimuksissaan etenevän, mutta jotenkin hän alkaa tulla siihen tulokseen, että tuon tapetun tytön lähimmät ystävät, eli eräs tyttökolmikko olisi jotenkin kuolemasta vastuussa.
Tosin ei tässä nyt ole aikaa mitään murhia tutkiskella, kun voimme katsella resuiseen poplariin pukeutuneen ulkoa päin seniililtä vaikuttavan etsivän hämmentyneitä toljailuja. Miksi se kuulostaa niin kovin tutulta?
Ja niin se murhaaja? No ne edellä mainitut tytöt, mutta sitä ennen joku nukke tekee itsemurhan, mikä on huomattavasti hauskempaa katseltavaa.
Tavanomaisen heikko dubbaus ei hirveästi häirinnyt tässä elokuvassa, kun ensin olisi pitänyt kuulla edes jotain voidakseen mäkättää siitä. Elokuvan ääniraita on niin hiljainen, että volyyminäppäintä saa painaa peukku punaisena ja sitten tulee muistaa, että jos vaihtaa kanavaa niin pistää ensin äänet normaalitasolle.
Tarjolla on tutunkuuloista giallomusiikkia, laskelmoitua paljasta pintaa ja joitakin erittäin hauskoja kohtauksia. Ensinnäkin pidän hyvin huvittavana sitä, että kun näemme Di Salvon ensimmäistä kertaa, on hän näpistämässä (olikos se nyt kissanruokaa) kaupassa ja sitten myöhemmin kun hän käy tapetun tytön koululla, tapaa opettajat, kättelee heitä ystävällisesti ja huutaa sitten yllättäen erään naisopettajan naamalle "someone with a cock this big raped Angela Russo and threw her in the river!", niin sitä voi vain pyöritellä päätä huvittuneena. Mutta parista irrallisesta hauskasta kohtauksesta huolimatta kyseessä on aika pitkäveteinen elokuva ja jossain vaiheessa ehdinkin jo unohtaa kyseessä olevan murhamysteerin, kun iskumusiikin lyödessä tuli sellainen ahaa-elämys, että ai niin se murha.
UNSANE (1982)
Vau, sehän on tunnettu italokauhistelu Unsane. Siis Unsane. Un-sa-ne. UNSANE!
No hyvä on, Tenebre.
Vaikka onkin loogista, että tämäkin elokuva sai englanninkielisille markkina-alueille käännösnimen, sillä eihän se alunperin ollut Tenebre täälläkään päin, niin eiköhän tuo alkuperäisnimi ole aikalailla vakiinnuttanut paikkansa ympäri maailmaa. Ainakin kaikki näkemäni dvd-versiot (mukaan lukien hyllyssäni oleva soololevy) käyttävät nimeä Tenebre. Vaikka väliäkö tuolla.
Amerikkalainen jännityskirjailija Peter Neal (Anthony Franciosa) saapuu Roomaan suursuosion saaneen Tenebrae-kirjansa siivittämänä ja pian alkaa selviämään, että joku mustahanskainen killeri tappaa naisia noudattaen tuossa kirjassa esiintyneitä oppeja. Luonnollisesti poliisi kiinnostuu tappajan mahdollista yhteyksistä Nealiin ja murhaveikko itse aloittaa kirjailijan satunnaisen stalkeroinnin. Välillä hypätään irrallisiin pitkiin kohtauksiin joissa esimerkiksi koiran kiusaama nainen vain sattumalta ajautuu tappajan luokse ja näin pois päin. Ja myöhemmin tappaja laajentaa repertuaarinaan, eikä kukaan ympärille kerääntyvistä sivullista nosta sormeakaan auttaakseen poloista puukotettua John Saxonia.
Mitä jos oikean tappajan nimiin voitaisiin piilottaa myös muitakin murhia?
En ole Dario Argenton fani ja rehellisesti sanottuna kyseessä on hyvin yliarvostettu ohjaaja. Toki miehellä on hyviä ideoita ja jopa hyviä elokuvia, niin silti liian usein hänen käyttämänsä ideat tuodaan esille halvan oloisina (ei siis monetaarisesti, vaan tyylillisesti), että aika harvoja hänen elokuvistaan pystyn katsomaan ilman ajoittaisia naurun tirskahduksia. Siis c'mon, Iron Maidenia kauhuleffassa! Ja Infernon katsominen aiheutti niin suurta nolostumista, etten edes kehdannut kirjoittaa siitä tänne ja kun ottaa huomioon millaista sontaa täällä esiintyy, niin arvannette vain kuinka suuri oli mainittu nolostumisen tunne. Mutta muutama erittäin nerokas idea (kuten Goblinin musiikin käyttö), erinomaiset yhteistyökumppanit ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen ja kyllä, tällöin minäkin ymmärrän Argenton suosion ja jopa merkityksen elokuvalle, mutta fania se ei minusta edelleenkään tee.
Mutta se siitä ja Unsanen pariin.
Ensinnäkin hiton hyvä musiikki ja pidän tarinasta jossa kirjailija joutuu kokemaan jonkun toteuttavan hänen kirjoissaan esittämiään juttuja todellisuudessa, vaikka se kuulostaakin melkein kuoliaaksi käytetyltä Ms. Marple-juonelta. No se toimii, joten väliäkö sillä kuinka tuttu se on. Tosin on hieman sääli, että kun pariin otteeseen hyvin osoitettu Nealin kirjojen tahaton misogynismi toimii jonkinlaisena tappajan motivaattorina, niin elokuvassa tuntuu olevan tärkeämpää keskittyä liukuhihnamaiseen slasheröintiin, kun aiemmasta olisi voitu kehitellä vaikka mitä tasa-arvokeskustelua, joka nykyään tuntuu liian usein johtavan George Bush Juniormaiseen meidän puolella tai meitä vastaan-asennointumiseen.
Se alkupuolen kohtaus jossa rähjäinen pummi kiusaa myymälävarasnaista on kuin katsoisi jotain Jackassia. Ja en laisinkaan tajua miksi meille piti esitellä se nainen erikseen myymälävarkaana (vaikka nyt olikin näpistämässä Nealin kirjaa), kun kyseessä oli oikeasti vain joku nainen jonka tarkoitus oli olla pelkkä uhri. Muutoinkin jotkut elokuvan hahmoista vaikuttavat saavan joko tarpeettoman paljon pohjaa alleen, taikka ovat sitten vain mukana jonkinlaisina koristeina joiden olemasssa olosta on kuitenkin huomautettava. Siksipä välillä tuntuu kuin katselisi jotain Seinfeldista tutuksi tullutta J. Petermanin vaatekatalogia. Mikä vain korostuu esimerkiksi siinä traumaattisessa fantasiapätkässä jossa nainen valkoisissa vaatteissa ja punaisissa korkkareissa keimailee rannalla.
Joitakin huvittavia juttuja, joitakin tarpeettomia juttuja, joitakin tekotaiteellisia juttuja, joitakin nerokkaita juttuja, jotain sinistä, jotain vanhaa, jotain Argentoa.
Ja se, että eräässä kohtauksessa elokuvan tunnusmusiikin näytettiin tulevan roolihahmon soittamalta levyltä on mainio seikka. Vastaavasti kohtaus jossa kirveen päähänsä saanut mies laskee kuollessaan tappovempeleen nätisti lattialle on tahatonta komiikkaa parhaimmillaan.
Pitääkin muuten lähitulevaisuudessa vilkaista tuosta toisesta Tenebre-levystä, että onko siinä versiossa mitään muuta eroa kuin alkuteksteissä esiintyvä nimi, sillä ainakaan muistini perusteella ei itse varsinaisessa elokuvassa ole muutoksia.
NABONGA (1944)
"A young girl in the only survivor of a plane crash" ei pidä paikkaansa, sillä Afrikkalaiseen viidakkoon ajautuneesta lentoturmasta selviytyivät kaikki koneessa olleet, eli tuo tyttö, hänen viranomaisia pakeneva kavaltajaisänsä ja lentäjä jonka kavaltajaisä tappaa myöhemmin. No, ajan myötä sitten tyttö, Doreen (Julie London) on jäänyt heistä ainoaksi ja on sittemmin kehittynyt viidakokon legendaariseksi valkoiseksi noidaksi jota alkuasukkaat pelkäävät, mutta valkoiset miehet eivät, sillä he ovat kiinnostuneita viidakon aarteista. Seikkailija Ray (Buster Crabbe) on puolestaan kiinnostuneempi tuota valkoisesta noidasta, eli Doreenista. Katsokaas kun Ray haluaa löytää ne Doreenin isän kavaltamat rahat palauttaakseen ne omistajilleen, sillä Rayn isä omisti sen pankin jossa Doreenin isä työskenteli ja miehemme tietää tuon legendojen valkoisen noidan olevan Doreen ja olettaa rahojen löytyvän sieltä mistä neidinkin. Ja totta, siellähän ne rahat ovatkin, mutta siellä on myös Doreenin paras ystävä, gorilla nimeltä Samson (mies puvussa) ja hän on jokseenkin suojeleva neitiä kohtaan. Luonnollisesti me kaikki tiedämme, että Ray ihastuu Doreeniin ja päinvastoin, mutta jotta rakkaus voisi kukoistaa on kurmootettava pahaa valkoista miestä joka on pelkän rahan perässä.
Alkuteksteissä elokuvan nimenä on Nabonga Gorilla ja se todistaa jälleen kerran, että mikä tahansa nimi vain paranee jos siihen yhdistää gorillan:
Salatut Elämät Gorilla, Tanssii Tähtien Kanssa Gorilla, Kymmenen Uutiset Gorilla.
Mitä minä sanoin.
Nabonga on samaa tuttua kamaa kuin monet muutkin aikansa viidakkoseikkailut Tarzanin tyyliin, eli hahmot ovat stereotyyppisesti esitettyjä, viidakon eläimiä kuvaamat arkistomateriaalit ovat leikattu mukaan tökerösti ja viidakkorummut kertovat tarinaa vaeltavasta aaveesta, mutta elokuva viihdyttää erinomaisesti osittain juuri b'wana-repliikkiensä vuoksi, eli veikeää menoa on tarjolla.
Onpa mukana se pakollinen tappelu krokotiilinkin kanssa.
VOODOO BLACK EXORCIST (Vudú sangriento, 1974)
Oikeastaan minun ei tee yhtään mieli katsoa tätä elokuvaa, jotta en joutuisi toteamaan sen nimen olevan parasta siinä. Mutta niin vain kirjoitettuani tuon edellisen virkkeen aloitin elokuvan katselun ja totean nimen olevan parasta tässä elokuvassa. Toisaalta se on kyllä aika vaikea ylittää noin loistavaa nimeä.
Jonkinlainen voodoopappi Gatanebo (Aldo Sambrell) päätyy itsepuolustuksekseen tappaneeksi naisystävänsä miehen tai isän, tai jonkun muun ja sitä seuraavissa pippaloissa heitellään irtopäätä ja naiset hytkyttävät rintojaan hänen kasvojaan vasten. On siis kyse rangaistuksesta ja näin Gatanebo on haudattu elävältä.
Siinä tuhat vuotta myöhemmin, eli ilmeisesti 1970-luvulla Gatanebo herää laivalla joka kuljettaa hänen arkkuaan olettavasti kohti jotain museota. Tuo laiva on tietenkin loistoristeilijä, mutta Ruotsinlaivan sijaan täällä eivät pissikset ja BB-ihmiset oksentele hyttien eteen, vaan jostain syystä kaikki naiset näyttävät Kitten Natividadin ja Divinen sekoituksilta, kun taas keski-iän ylittäneet miehet ovat jonkinlaisia Jon Polito kohtaa pilaantuneen Burt Youngin ristisiitoksia. No, pian muumioitunut Gatanebo aloittaa Horror Expressin ja ruumiita syntyy. Kuten asiaan kuuluu, niin syy miksi Gatanebo heräsi juuri nyt on se, että yksi laivalla olevista naisista on jonkinlainen vanhan rakkauden inkarnaatio. En kylläkään tajua miksi Gatanebo on niin pirun vihamielinen, kun ei tässä nyt mistään haudan häpäisystä puhuta ja nämä risteilijät ihmiset eivät ole vastuussa miehen kuolemasta, mutta niin vain Gatanebo kostaa heille.
Aika tyypillinen muumioleffa jossa kuollut kaipaa naista ja on välillä ryppyinen ja välillä ei.
Tähdet:
Trauma **
Unsane ***
Nabonga ***
Voodoo Black Exorcist *
7 kommenttia:
Unsane kuulostaa kieliopillisesti jotenkin väärältä, vaikka se ei sitä oikeasti olekaan....
Joo, se on jotenkin hankala lausua vaikka ei olekaan. Se kuulostaa vähän samanlaiselta kuin sanan ketä käyttäminen.
Ketä sä oot? Varmaan unsane.
Tuossa Voodoo Black Exorcistissa näkyy olevan tuo vanha kauhuelokuvakikka, että tuhannen vuoden takaiset hahmot, niin hyvikset kuin pahiksetkin, ovat nykyajassakin mukana samoin näyttelijöin. Tosin pääosanainen esittää entisaikana mustaa naista ja nykyaikana valkoista.
Tosi sakeaa roskaa, tosi kökköä, siis todella, mutta kyllä esim minä sain tällä roskannälän tilapäisesti tyydytettyä.
Kamera, kuvaaja ja kuvausryhmäkin vilahtaa peilissä
Jotenkin tuntuu, että joka ainoassa muumioelokuvassa menetetyn rakkauden reinkarnaatio on paitsi sama näyttelijä, mutta hän myös jossain vaiheessa muistaa muinaiset tapahtumat vaikka onkin täysin eri sukupolvea ja usein jopa tyystin eri sukua.
Ja vielä se että tässä elokuvassa nää kaikki tyypit on "sattumalta" löytäneet tiensä tuhannen vuoden päästä samaan laivaan. Tai siis, ainakin samannäköiseet tyypit. Se tuhannen vuoden takainen aviomies/isä on tässä sargofagin vartija. Ja tietenkin tää naisen tuhannen vuoden takainen miekkamestaaja on laivan baarimikko. Ja muumio "tietenkin"(?) tunnistaa hänet..
Jonkun pitäisi tehdä muumioleffa tutulla aloituksella jossa joku haudataan hengiltä koska hän oli rakastunut temppeliprinsessaan ja tuhansien vuosien jälkeen, sanotaan vaikkapa Petri herää muumiona, mutta ei tapaa menetettyä rakastaan.
Tai tapaa, näkee muinaisen rakastettunsa mutta juoksee takaisin hautaan. "EI ENÄÄ! YKS KERTA RIITTÄÄ!"
Lähetä kommentti