Unikuvia: Elävien kuolleiden Waterston

Hyvät naiset ja herrat,
minulla on tapanani kirjata ylös mielestäni parhaimpia nukkuessani näkemiäni unia ja jo vuosia olen rajoittanut niistä kertomisen ystäviini, mutta koska osassa niistä on mukana jonkinlainen elokuvallinen viittaus, niin juuri näitä filmaattisia kertomuksia aion nyt levittää myös Teidän luettavaksenne.

Toki jos joku haluaa lukea niitä muitakin, ilman elokuvaviittauksia olevia unia, niin kyllä minä niitäkin voin kertoa.

28.9.2009 

Olin se nainen alkuperäisestä Day Of The Deadista. 
Kuka? 
Liekö sillä väliä, sillä tärkeintä on, että olin nainen. 
Maailmaa riivasi zombievirus joka nosti kuolleet kävelemään ja himoitsemaan ihmislihaa. Syystä tai toisesta minut tyrkättiin ulos suojaisasta bunkkerista ja olin täten kaupungilla elävien kuolleiden potentiaalisena uhrina. Bunkkerista pistettiin ulos myös joku partaisa mies ja hänen kanssaan juoksimme karkuun zombeja. Juoksimme sinne tänne ja kohtasimme matkallamme toisen pariskunnan. Parrakkaan miehen ja parrattoman naisen. Mies muuten oli Sam Waterston, jonka osa saattaa muistaa Kova Laki-sarjan syyttäjä Jack McCoyn roolista. 
Nelistään nelistimme ympäri ämpäri, kunnes pysähdyimme pysäköidyn auton luokse. Se oli valkoinen auto. 
Sam Waterston rupesi hakkaamaan nyrkillään auton tuulilasia, mutta ei saanut kuin pienen hämähäkin verkkoa muistuttavan halkeaman aikaiseksi. Itse otin maasta ison kivenlohkareen ja löin sillä kuskin puoleisen ikkunan sirpaleiksi. Auton sisältä syöksyi kimppuuni pieni zombiutunut tyttö joka koetti purra kättäni. Pidin käsilläni tytön suuta auki ja totesin muille että ”no, auttakaa!” Muut saivat auton takaluukun auki ja sieltä löytyi laukku joka sisälsi valikoiman lusikoita, haarukoita, voiveitsiä ja muuta tälläistä. Sam Waterston ja muut rupesivat lyömään kimpussani olevaa tyttöä keittiötarvikkeilla päähän, johon minä kommentoin ”mitä te teette? Lyökää sitä sydämeen!” No yksi asia johti toiseen ja pian eläväkuollut tyttö oli pelkästään kuollut. 
Otimme lusikat ja muut mukaamme ja matkoimme matkaamme. Vastaan tuli zombeja joita lopettelimme haarukoiden avulla. Koetin heitellä yhtä vastaan tulevaa zombia haarukoilla, mutta haarukoiden anatomisen muotoilun vuoksi ne lensivät aina noin metrin hänestä vasemmalle. Siispä korjasin sihtiäni metrin verran ja kohta zombin rintalasta olikin täynnä haarukoita, mutta piru vie, se jatkoi vain lähestymistään. Kunnes joku näistä muista ryhmämme jäsenistä ampui zombia jousipyssyllä, niin se oli sen loppu. 
Seuraavaksi huomasimme olevamme jossain audioriossa jossa oli rivit täynnä vuorotellen keltaisia ja punaisia paprikoita. Paikalle saapui Marlon Brandon näköinen mies joka kertoi että ”ne on ne punaiset paprikat jotka tekevät ihmisistä zombeja. Kato kun me koetettiin tehdä niistä mausteita ja jotain meni vikaan, kun punaisista paprikoista tehty mauste herättää kuolleita eloon. Sori vaan.” 
Kerroin Brandolle että kaikkiin pitserioihin on ilmoitettava, etteivät he enää maustaisi ruokia paprikajauheella. Brando totesi tämän olevan hyvä idea ja rupesi soittelemaan pitserioita läpi. 
Lähdimme koko porukka pois auditoriosta ja totesimme tehtävämme tulleen tehdyksi. 
Tässä vaiheessa olin muuttunut omaksi tutuksi miehekkääksi itsekseni ja joukkommekin oli muuntautunut minuksi, Jesseksi ja Pekaksi. 
Kävelimme Kotipizzan ohitse ja sanoin ”mistä lyödään vetoa niin noilla on paprikamaustetta, kun ne ei kuitenkaan tajua kuinka vakavasta asiasta on kyse.” Astelimme pitseriaan ja rupesin tivaamaan että onko heillä paprikamaustetta. Myyjä kielsi asian, sillä ”pomo soitti meille ja me tuhottiin mausteet.” Minä en uskonut asiaa vaan väitin edelleen että varmasti heillä on paprikamaustetta. Pienen inttämisen jälkeen myyjä myönsi että hän oli säästänyt pienen keon paprikamaustetta, koska ”mä vaan ajattelin että siitä menee maha sekasin tai jotain.” 
Maustekeko oli lattialla pienen peiton alla ja myyjä kumartui näyttämään sitä minulle, kun huudahdin käskien ”ÄLÄ KOSKE SIIHEN JAUHEESEEN!” 
Käskin laittamaan maustekeon päälle talouspaperia ja Aku Ankka-lehtiä, ja sytyttämään sen palamaan. Myyjälle annoin yhden lehden ja pyysin että hän lehyttäisi savuja pois, ettei palohälytin rupeaisi turhaan huutamaan. 
Olimme lähdössä pois, kun Pekka toteaisi että hän voisi vuokrata yhden pitsan (se saattoi olla leffakin, en ole enää varma.), mutta myyjä kertoi ettei löytänyt Pekan asiakastietoja. Ojensin oman korttini ja sanoin että otetaan se minun nimelleni, mutta myyjä ei löytänyt minunkaan asiakastietojani. Rupesin hieman hermostumaan ja manasin ”miten niiin mun asiakastietoja ei löydy. Siellä pitäisi lukea mun olevan ikuinen vippi, halusitte tai ette.”