Hellraiser (1987)

Jos joku on sattunut ihmettelemään, että miksi tähän blogiin on aiemmin kirjoitettu Hellraiser kakkosesta ja sekin jo vuonna 2008, mutta ei ykkösosasta, niin tässä tulee selitys.
Tuona kyseisenä vuonnahan tämä blogi on pistetty pystyyn ja jossain vaiheessa sain kuningas ilman vaatteita-ajatuksen, että mitä jos pyytäisin elokuvaharrastajaystäviäni liittymään samaiseen blogiin. Päätin aloittaa pienestä ja kysyin aluksi kokeeksi vain yhtä jotta näkisin miten homma lähtee sujumaan, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Joku voisi pitää tätä mahdottomana ajatuksena, mutta minullakin on olemassa omat laatustandardini blogiani kohtaan ja niihin ei ylletty. Ajatus oli, että jos ystäväni kirjoittaa elokuvasarjan yhdestä osasta niin minä kirjoitan toisesta, välillä kirjoittaisimme eri elokuvista, mutta myös joskus kaksi kirjoitusta samasta elokuvasta jos mielipiteemme eroavat suurestikin. Ilmeni kuitenkin ettei ystäväni ollutkaan järin halukas kirjoittamaan elokuva-arvosteluja ja pelkäänkin että hän osittain suostui mukaan vain koska ei kehdannut kieltäytyä, ja myös se että hän oli suoraan sanoen laiska. Se ettei hän kirjoittaisi yhtä ahkerasti kuin minä ei ollut varsinainen ongelma, mutta jos siellä oli koko ajan ensin jotain 10 minun kirjoitustani ja sitten yksi hänen, ja sama toistui, niin näyttihän se hieman hölmöltä. Joten blogistiset tiemme erosivat ja olen sittemmin tietoisesti lykännyt ja vältellyt kirjoittamasta niistä elokuvista joista hän ehti jo omansa tekemään, ja yksi (olikohan se nyt kahdesta, kolmesta?) niistä sattui olemaan Hellraiser.

Niin ja edelleen minua kuitenkin uteloittaa ainakin eräänlainen blogien välinen yhteistyö, jossa samasta elokuvasta kaksi eri bloggaria kirjoittaisi ja julkaisisi juttunsa samaan aikaan. Tätähän tuli kokeiltua Double Featuren kanssa Vanishing Pointin kohdalla ja sitä tulee varmasti kokeiltua jossain vaiheessa uudemmankin kerran. En pistäisi pahitteekseni vaikka vastaavasta blogien välisestä kokeilusta tulisi epäsäännöllisen säännöllinenkin. Eräänlaista blogaalia yhteistyötä.

Mutta se siitä ja nyt Hellraiserin pariin.

Larry (Andrew Robinson) ja Julia (Clare Higgins) muuttavat edellisen tyhjillään olevaan lapsuudenkotiin. Taloa oli tähän saakka asuttanut Larryn hulttioveli Frank (Sean Chapman) joka oli kadonnut jo aikapäiviä sitten, mutta Frank ei ollut kadonnut aivan siten kuten voisi luulla. Frank kun oli aikoinaan täydellistä nautintoa etsiessään ostanut erään salaperäisen palapelikuution (myöhemmissä elokuvissa kuution nimeksi paljastetaan Lemarchand's box / the Lament Configuration), jolla leikkiminen avasi portin eräänlaiseen "helvettiin" ja sinne Frank päätyi nahasta, ketjuista ja sadomasokismista pitävien Cenobiittien kidutettavaksi.
Julia on aina rakastanut Frankia ja Larry on vain pakollinen tyhjyyden täyttäjä, ja nyt uudessa kodissaan Julian mieleen tulvahtavat hikiset muistot Frankista. Sopivasti pienestä haavasta roiskahtanut veri herättää Frankin lattialautojen välissä olevat jäännökset ja mätäkasasta alkaa muodostua jonkinlainen ihmishahmo joka pyytää apua Julialta. Rouvan rakkaus Frankiin sokaisee sen verran pahasti, että Julia rupeaa salassa iskemään miehiä ja hakkaamaan heidät vasaralla hengiltä, jotta Frank saisi verta ja lihaa joiden avulla palata kokonaan omaksi itsekseen.
Larryn edellisestä avioliitosta syntynyt tytär Kirsty (Ashley Laurence) ei ole koskaan järin pitänyt äitipuolestaan, mutta nyt painajaiset alkavat kertomaan meneillä olevan jotain muutakin kuin vain "mene huoneeseesi nuori tyttö!"
Kirsty huomaa, että Frank on palannut ja vahingossa avattu kuutio paljastaa miten ja mistä. Samaan aikaan Frank ottaa viimeisen askeleensa paluussaan jonkinlaiseksi tavalliseksi ihmiseksi ja se tarkoittaa, että velipoika on tapettava jotta hänen ihonsa voidaan pukea Frankin päälle.
Kirsty kohtaa Cenobiitit jotka ottaisivat mielellään neidin luokseen kokemaan sadistisia nautintoja, mutta halu saada paennut Frank painaa enemmän ja näin pahan veljen suunnitelmat kariutuvat kun mies revitään riekaleiksi. Sitten huomio voidaankin siirtää takaisin Kirstyyn, mutta LOHIKÄÄRME!

Näin monen vuoden jälkeenkin Hellraiser jaksaa ällistyttää minua. Elokuva näyttää niin paljon budjettiaan mittavammalta (vrt. ensimmäinen Terminator), että se on tarinaltaan, esiintyjiltään ja tehosteiltaan paljon rikkaampi kuin monet Hollywoodin täyteen ahdetut jättibudjettielokuvat.

Frankin kuolleista nouseminen on erittäin vaikuttavan näköinen kuvallisesti, että ääniltään. Cenobiitit ovat erinomaisen mielikuvituksellinen, että samalla liioittelemattoman tutun oloinen bondageluomus ja jopa se kivespussi joka ovea vartioi on elokuvan tyyliin sopiva. Meikit, ketjut ja vyöt ovat samalla erittäin simppeleitä, että laajan kankaan kaikkialle kurkottavia tajunnanlaajentajia.
Christopher Youngin musiikki nostaa elokuvan Herrmannien ja Williamsien tasolle, johon en usko olisi olleen mahdollisuuksia Coilin alkuperäissävellyksien kanssa. Ja huomautan, että Coilin elokuvaan tekemä musiikki kuulostaa loistavalta, kuten se yleensäkin heidän kohdallaan tekee, mutta Hellraiser on jotenkin Hammermainen elokuva ja kaipaa saamaansa sinfonisempaa otetta.
Joten elokuva näyttää ja kuulostaa pirun hienolta, ja kaiken kruunaavat pääosin loistavat näyttelijät.

Toki se lopun lohikäärmetwisti on sellainen, että sitä olisi voitu harkita uudemman kerran ja siellä kuitenkin on mukana efektejä joista näkee rahallisen vajavaisuuden, mutta nämä on kokonaisuutta ajatellen aika pieniä juttuja.

Clare Higgings pahana äitipuolena ja Andrew Robinson kilttinä ja pahana hahmoina ovat aivan loistavia, ja Robinsonin rooli tässä elokuvassa kuuluukin omiin suosikkeihin herran uralta (kaksi muuta ovat Likaisen Harryn Scorpio ja Deep Space Ninen Elim Garak.) Se tosin hieman häiritsee, että vaikka Robinson esittää hyvin sekä kiltin Larryn roolin, että myöskin sitten myöhemmin Frankin, niin siinä vaiheessa kun Robinson esittää Frankia niin hänhän on käytännössä Sean Chapmanin Frank jonka päällä on Larryn iho, ei sen kummempaa, joten miksi Larryksi pukeutunut Frank kuulostaa Robinsonilta?
Kuitenkin Higgins on hän joka ymmärrettävästi suorituksellaan päätyi myös kakkososaan, sillä hän on pelottavampi kuin Pinhead ja ystävät.

Ashley Laurence on hieman vaisu. Ei huono mutta jotenkin arka, joka selittynee sillä, että tämä on hänen ensimmäinen elokuvansa ja Sean Chapman puolestaan sai roolinsa varmaan vain koska näytti sängessään Marlboromieheltä.

Ja sitten ovat Cenobiitit, joista sittemmin eniten paikkansa popkaanonissa on ottanut Pinhead esittäjänään Doug Bradley. Cenobiittien esittäjät ovat kukin varsin sopivia rooleihinsa, joskin se on mainittava, että hahmot ovat aika lailla sivustakatsojia koko elokuvan ajan, joten heidän esiintymisensä pidetään minimissään ja hyvä niin. Voinkin uskoa, että samoin kuten Texas Chain Saw aiheutti harhaluulon sen olevan täynnä veristä toimintaa, tai kuinka First Bloodissa luultiin ruumisluvun noudattavan Commandoa, niin myös Hellraiserin kohdalla jää päälle luulo, että Cenobiitit toimisivat jotenkin aktiivisen fyysisesti, mitä he eivät siis tee. 

Tätä samaa Hellraiserin kansikuvaa (katso alas) on käytetty eri muodoin useammassakin osassa, mutta jotenkin Collectors editionin takakannen taustakuva on aina mietityttänyt minua enemmän ja nyt ymmärrän miksi. Jostain syystä tämän dvd:n takakannen taustakuvana on Hellraiser kakkosen kansikuva.

Hellraiser on tyylikkään ruman, kaunis ja sisältää enemmän onelinereita kuin jaksaa muistaa.

"What's your pleasure, sir?."

Tähdet: *****
Hellraiser