Tapahtui Transformers-elokuvassa:
Megatron ja Optimus Prime ottavat kuolettavasti yhteen, kun samaan aikaan kaikki maailmat ovat vaarassa tuhoutua planeettoja syövän Unicronin vuoksi.
Optimus Prime kuolee, mutta luovuttaa sitä ennen Autobotien johtajuuden Ultra Magnukselle ja täten Ultrasta tulee Matrixin haltija. Kyseessä on siis The Matrix of Leadership, joka on eräänlainen robottien Graalin malja, taikka Excalibur. (Huom. Vaikka elokuvista saattoikin saada sellaisen käsityksen, että The Matrix olisi se All Spark-kuutio, niin All Spark oli pikemmin sarjakuvissa esiintynyt energiakeskittymä nimeltä Alikanta, joka sitten muuten tuhosi Starscreamin voimallaan.)
Toisaalla Starscream ottaa Decepticonien johtajuuden.
Kun taas muualla Unicron on tällä välin korjannut tuhoutuneen Megatronin ja tehnyt tästä oman palvelijansa Galvatronin (vrt. Galactus ja Hopeasurffari.) Galvatron ei kuitenkaan ole valmis tottelemaan ketään ja kunhan hän ensin käy tappamassa Starscreamin, voi hän murjoa Ultra Magnuksen jota Matrix ei suojele. Ei hätää, Ultra saadaan kuntoon ja renkailleen.
Galvatron koettaa Matrixin avulla tuhota Unicronin, mutta lopulta universumin sankariksi nousee nuori innokas Hot Rod jonka kohtalona on ottaa Autobotien johtajuus ja tässä häntä auttaa avautuva Matrix, joka muuttaa Hot Rodin Rodimus Primeksi.
Unicron on kuollut, Galvatron mahdollisesti vainaa ja robottien välinen rauha saattaa olla nurkan takana.
Tämän illan jaksossa:
Rodimus Prime kamppailee itsetuntonsa kanssa koettaessaan olla hyvä ja oikeudenmukainen johtaja Autoboteille. Kun toisaalla energiapulasta kärsivät Decepticonit ovat vain varjo entisestään ja ilman sopivaa johtajaa he menettävät loputkin elämäntahdostaan. Siispä Cyclonus lähtee etsimään kadonnutta Galvatronia ja tehtävän onnistuttua on aika palauttaa Decepticonien kunnia ja voima.
Samaan aikaan Quintessonit, nuo elokuvassa nähdyt naamalliset Kindermunat jatkavat kaikkien koneellisten rotujen kanssa tekemiään kokeita, joissa jokainen tuomitaan poikkeuksetta kuolemaan. Quintessonit houkuttelevat energonilla heikot Decepticonit taistelemaan Autoboteja vastaan, mutta Kindereillä ei ole aikomustakaan säästää kumpaakaan Transformers-rotua, sillä he tahtovat vain heikentää molemmat voidakseen tuhota heidät ja asuttaa Cybertron. Katsokaas kun Quintessonit olivat luoneet Transformersit omiksi orjikseen, mutta aikojen saatossa Quintessonit ajettiin pois.
Tämän päätarinan ohella koetaan muutamia sivuaskelia, eli perinteisiä irtotarinoita, mutta ne ovat aika satunnaisia.
Ja kauden lopulla eräskin Optimus Prime nousee kuolleista (jonka hän tavallaan teki jo aiemmin kaudella.)
Kausi kolme sijoittuu siis Transformers The Movien jälkeiseen aikaan ja on tyystin erilainen kuin sarjan kaksi ensimmäistä kautta. Olin kovin yllättynyt huomatessani, että tätä kautta pidetään jonkinlaisena sarjan kuoliniskuna ja jump the sharkina, koska olin takuuvarma juuri tämän kauden olevan se kaikkein pidetyin. Ymmärrän toki, että jos ei ole katsonut elokuvaa niin kakkoskauden jälkeen tämä on dramaattisen erilainen ja se saattoi aiheuttaa suuriakin suhtautumisongelmia. Mikä ilmeisesti selittää sen miksi kauden puolivälistä eteenpäin on jaksojen lopussa pitkähköt kertaukset lähes koko Transformers-historiasta, oletettavasti tuodakseen katsojat kärryille.
Paljon kokonaan uusia hahmoja ja aiemmat päähahmot loistavat poissaolollaan. (Joskin jatkossa sekä Megatron että Optimus Prime palaavat mukaan.)
Suurin osa tapahtumista sijoittuu Cybertronille Maapallon sijaan.
Ja tyylillisesti tarinat ovat reilusti aiempaa synkempiä, noudattaen näin elokuvan tunnelmia.
Joten kyllä se varmasti on monelle ollut aika kova purtavaksi, mutta jos pidin aiemmista Transformerseista, niin nyt vasta todellakin pidän. Toki myönnän, että Rodimus Primesta ei ole Optimuksen korvaajaksi, mutta Galvatron kaikessa julmuudessaan saa rehellisesti sanoen Megatronin vaikuttamaan kiukuttelevalta lapselta ja täten uskallankin väittää Galvatronin olevan parempi versio aiemmasta. Mutta okei, se on vähän kuin vertailisi Kirkia Picardiin, että sovitaan lopulta heidän olevan yhtä hyviä.
Piirros on aiempaa yksityiskohtaisempaa, väritys onnistuneempaa ja suurempi keskittyminen mekaanisiin maailmoihin on osuvampaa ajatelleen sarjan hahmoja. Kaiken lisäksi kolmoskausi sisältää kaikkein parhaimman version tunnusmusiikista, jonka teollisuusmainen kolkkous on juuri sopivaa korostamaan koneistusta.
Positiivista on vieläpä se, että kun kakkoskausi koostui lähes tyystin irtojaksoista, niin kolmoskausi starttaa heti pitkällä tarinalla jossa on alku ja loppu (Five Faces of Darkness, joka on saatavilla myös ihan omana julkaisunaan.) Ja muutoinkin kauden aikana koetaan tarinajatkumoita joissa hahmot pääsevät kasvamaan ja aiemmin tapahtunutta ei unohdeta. Tärkeimpinä Rodimus Primen kasvu johtajaksi ja Decepticonien nousu.
Transformersin kolmoskausi on aiempaan verrattuna samanlainen kokemus kuin kuin kuuntelisi Ministryn With Sympany- ja Twitch-levyjä peräkkäin. Siinä on tarpeeksi samaa jotta sen tunnistaa, mutta sitä on vaikea uskoa kyseessä olevan vanhan tutun. Silti muutos on ollut selvästikin oikeanlainen.
Joten vaikka monelle tämä kolmoskausi onkin ollut pikemminkin kuin Paradise Lostin Host-levy verrattuna Shades of Godiin, niin älkää uskoko heitä, vaan minua.
Kauden aloittaneen Five Faces of Darknessiin lisäksi erityisesti pari muuta jaksoa on pureutunut vahvasti mieleeni.
Ghost in the Machine, jonka Unicronin herätys-yritys lähenteli jo kauhutarinointia ja Webworld, jonka tarina Galvatronista pöpilässä sai miettimään, että mitäköhän sieniä sen jakson tekijät olivat nauttineet.
Kauden päättävä tarina Optimus Primen henkiinherättämisestä (The Return of Optimus Prime) aiheuttaa minussa kahtia jakaantuvia tunteita, sillä toisaalta se on hyvin tehty tarina, mutta toisaalta se tuntuu liiaksi perääntyvältä kompromissilta rauhoittaa vanhat fanit jotka eivät kenties ottaneet uutta tyyliä suosiolla vastaan.
Ja sitten tarjolla on se neljäs ja samalla viimeinen tämän Transformers-sarjan kausi. Nämä ruhtinaalliset kolme jaksoa ovatkin kuin vain keino pohjustaa seuraava oma Transformers-sarjansa, The Headmasters (tai Takara kuten minun levyni nimeksi ilmoittaa.) Joten alkuperäissarjan päättävä kolmiosainen The Rebirth on hieman niin kuin Star Trek-elokuvien Generations.
Optimus Prime on jälleen Autobotien johdossa ja Decepticonit ovat voimakkaampia kuin koskaan aiemmin, minkä vuoksi osa Autoboteista päätyy hakemaan uudenlaista yhteistyötä humanoidien kanssa. Planeetta Nebulosilta löydetään asukkaita jotka taistelevat omaa sotaansa heitä alistavia tyranneja vastaan, joten osa asukkaista yhdistyy Autobotien kanssa siten, että heidät istutetaan Autobotien päihin. Jep, pääbotit, eli Headmastersit ovat syntyneet. Koska tästä tulee Autoboteille taktinen etu, päättävät Decepticonit solmia Nebulosin tyrannien kanssa samanlaisen sopimuksen, mutta lisäävät siihen vielä mahdollisuuden muuttua Decepticonien aseiksi ja näin myös Target Masterit ovat tulleet metalliksi.
Siihen se oikeastaan jääkin.
The Rebirth on varsin maittavaa Transformersia, että onkin sääli niiden jääneen viimeisiksi alkuperäissarjan osiksi, etenkin kun tätä seurannut Headmasters-sarja päätti lähteä aikalailla eri suuntaan.
Tähdet: *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti