Hyvä on, myönnetään se suoraan. En aio kirjoittaa tässä tämän elokuvan kohdalla mitään sellaista mitä ei olisi sanottu jo monessakin paikassa moneen kertaan. Eli kyseessä tulee olemaan tuttua huttua siitä kuinka tämä elokuva on yksi kaikkien aikojen parhaimpia kauhuelokuvia ja kuinka Manaaja kuuluu elokuvaharrastuksen, suuren tai pienen sellaisen perustietämykseen. Siinä missä Kummisetä, Taksikuski ja läjä muita elokuvia vain yksinkertaisesti kuuluu katsoa, on myös Manaaja yksi niistä. Joten valmistautukaan rivi riviltä koettavaan uusintaan, sillä onko teillä muka parempaa tekemistä mitä häh?
Sori, se oli Pazuzu joka oli äsken äänessä, että your mother sucks roosters in hell!
Elokuvatähti Chris MacNeilin (Ellen Burstyn) tytär Regan (Linda Blair) on aikuistumassa ja murrosikä on käynnissä, mutta huolestunut äiti ei ole uskoa lääkäreiden vakuutteluita siitä, että kiroilu ja sekoileva käytös olisi pelkkää normaalia kasvukipua. Mutta hei, kukapa meistä ei olisi laskenut alleen vanhempien järjestämissä juhlissa? Lääkärit epäilevät kasvainta, psykiatri skitsofreniaa. Hysteerisesti pomppiva sänky ja lääkärin hakkaaminen viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että jokin muukin kuin isän poissaolo vaivaa Regania. Koska lääkäreistä ei ole apua, niin hieman skepisesti päätetään koettaa manausta jossa isä Karras astuu mukaan kuvioihin, mutta mies ei kenties ole kaikkein tasapainoisin valinta tehtävään koska hän on jo hyvän tovin kyseenalaistanut uskoaan Jumalaan ja velloo masennuksessa syyttäessään itseään äitinsä taannoisesta kuolemasta. Karras on itsekin kallistumassa perinteisemmän sairaalahoidon kannalle, kunnes kohdattuaan tarpeeksi demonisuutta alkaa vakuuttumaan manauksen olevan ainoa oikea hoitomuoto, mutta eipä Karraksellakaan ole kokemuksia manauksen suorittamisesta ja apuun saapuukiin aiemminkin Paholaisen kanssa tekemisissä ollut isä Merrin (Max von Sydow.
Hiukan vesileikkejä ja Merrin kupsahtaa, syösten Karraksen raivonpuuskaan ja ottamaan Regania hallitsevan demonin itseensä. Syöksy ikkunasta ulos ei pääty tyhjiin pahvilaatikoihin.
Tämä toimii kuin tauti. Sellainen hyvä ja kiva tauti joka mädännyttää ruhon kuin Street Trash.
Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia ja juuri oikeisiin hahmoihin roolitettuja. Max von Sydow nyt on aina karismaattisuuden kiteytymä, mutta kuten oikeastaan kaikki muutkin niin myös minun mielestäni elokuvan ehdoton keskipiste on Linda Blair, jonka tarjoama tour de force saa sydämen pysähtymään ja syöksymään riehakkaaseen juoksuun. Minusta on oikeasti uskomatonta, että miten helvetissä Blair saattoi ajautua tälläisen roolisuorituksen ja elokuvan jälkeen suoltamaan ilmoille vain jotain Chained Heat-roskaa, ja miten hän ei sittemmin ole kertaakaan osoittanut samanlaista lahjakkuutta esiintymisesään kuin mitä teki Reganina. Aivan kuin Blair olisi kerralla käyttänyt kaikki voimansa ja kykynsä.
Näyttelijät eivät ole ainoa asia joka osui kohdalleen Manaajassa, sillä elokuvan visuaalinen ilme on täydellinen, puhumattakaan elokuvan äänimaailmasta.
Kylmät siniset sävyt, hienovaraiset kuvalliset efektit, kuten myös groteskit shokki-ilmentymät, sumuinen valo ja julmetun hieno maskeeraus tekevät elokuvasta sellaista silmäkarkkia, että ruma on kaunista kuin nuubialais-Jumalatar.
Musiikkivalinnat jotka kuulostavat ääniefekteiltä ovat loistavasti aseteltu ja vaikka Mike Oldfieldin Tubular Bellsin käyttäminen onkin ollut jonkinlainen lainausmerkkinen hätäratkaisu, niin väliäkö sillä kun osumatarkkuus oli parempaa Napakymppiä kuin mitä Colin Farrell tarjoili. Tietenkin kaikki Tubular Bellsinsä kuunnelleet tietävät kuinka pieni osanen on se joka Manaajassa soi, niin silti on hauskaa kuinka vahvasti se pieni pätkä leimaa (hyvällä tavalla) elokuvaa kun ottaa huomioon kuinka vähän sitä lopulta elokuvassa kuuleekaan.
Kun nyt noista elokuva tehosteista tuli puhuttua, niin tässä ovat mielestäni elokuvan tehokkaimmat tehosteiset kohtaukset:
Captain Howdy-välähdykset, Reganin levitointi, oveen ilmestyvä halkeama, ja se puheääni,,, se puheääni.
Eli kyllä, minuun itseeni purevat vulgaaria kielenkäyttöä, shokkieleitä ja hernekeittoa paremmin hieman hienovaraisemmat kohdat, mutta myönnän auliisti että jopa kohtaus jossa Regan tunkee äitinsä päätä väärään paikkaan sukulaissuhteen huomioon ottaen on erittäin osuvasti elokuvan tyyliin sopiva. Manaaja kun osaa tasapainotella mainiosti hienovaraisuuden ja suoran oksettavuuden välillä, kuvaten näin loistavasti sitä kuinka erikoisesta tapauksesta Reganin suhteen onkaan kyse. Mikä tulee esille myös demonin dialogissa jossa ei pysty sanomaan mikä on totta ja mikä ei, ja ilman fyysisiä ilmentymiä kestäisi kauemmin katsojaltakin uskoa Reganin olevan oikeasti demonin hallitsema, eikä skitsofreenikko, tms. mitä elokuvan tiedeosuus ehdottaa.
Hauskaa on, että vaikka tästä elokuvasta jää helposti mieleen sen groteskeimmat kohtaukset, ilkeä kielenkäyttö ja muutoinkin jotenkin sellainen eräänlainen vauhdikkuus, niin ensikertalaiselle saattaa tulla jonkinasteisena yllätyksenä se kuinka rauhallisesti elokuvaa kasvatetaan ja kuinka nopeasti itse manausosuus (tai se ns. toimintaosuus) menee ohitse. Loppu tulee eteen kuin seinä.
On vaikea kuvitella, että nykyelokuvassa jaksettaisiin noin 40 minuutin ajan ensin kuvata henkilöiden elämää ja arkea, kertoen minkälaisia ihmisiä he ovat ja tämä ilman kiirettä minnekään, ja sitten vasta aloittaa se osuus mikä päätyy Youtube-videoihin ja trailereihin.
Vuonna 1973 tehty elokuva ja vielä tänäänkin Manaaja ansaitsee toteamuksen että se olisi "scariest movie of all time." Kenties se ei ole sitä, mutta syyt väitteeseen on erittäin helppo uskoa.
Ja jos nyt sallitte, aion kuunnella Manaajan soundtrackia velloakseni elokuvan tunnelmissa vielä hetkisen.
Tähdet: *****
Manaaja
4 kommenttia:
Minusta on oikeasti uskomatonta, että miten helvetissä Blair saattoi ajautua tälläisen roolisuorituksen ja elokuvan jälkeen suoltamaan ilmoille vain jotain Chained Heat-roskaa, ja miten hän ei sittemmin ole kertaakaan osoittanut samanlaista lahjakkuutta esiintymisesään kuin mitä teki Reganina. Aivan kuin Blair olisi kerralla käyttänyt kaikki voimansa ja kykynsä.
Ehkä Blair oli oikeasti elokuvan kuvausten ajan Pazuzun hallinnan alla ja sitten elokuvan jälkeen menetti Pazuzun ylläpitämät näyttelijälahjat ja eikä häntä enää sitten saatukaan tällaisiin rooleihin.
Niin tai ehkä ne pahimmat kohtaukset tosiaan oli sen sijaisnäyttelijän esittämiä, sen, jota nähtiin niin paljon, että Blair menetti lopulta Oscar-mahdollisuutensa... mene ja tiedä (minä olen jäänyt vähän epätietoisuuteen siitä, kuinka paljon ja missä kohtauksissa se sijaisnäyttelijä esiintyi). :P
Meinasin itsekin mainita, että ehkä demoni poistui ei vain Reganista, mutta myös Blairista itsestään, mutta samalla lähti lahjakkuus.
Oletettavasti Reganin rooli jakaantui liian laajalle, jotta kaikkea kunniaa voisi antaa Blairille. Jo ikänsä vuoksi sijaisnäyttelijöitä käytettiin varmasti monessakin kohtauksessa ja tietenkin sitten on se ääninäyttely joka ei ollut Blairia. Mutta siellä on kuitenkin paljon missä Blair oli varmasti itse näyttelemässä, vaikka olisi millaiset rohtuneet huulet päällä ja jo pelkästään alun osuus jossa hän oli ns. normaali tyttö ja vasta kokemassa muutosta oli sen verran vakuuttavaa lapsinäyttelijätyötä, että kyllä hän on selvästikin ajan myötä vain menettänyt lahjojaan eikä saanut lisää.
Linda teki Manaajan jälkeen läjän huonoja rooli- ja elokuva valintoja, ja sitä kautta katosi pikkuhiljaa suureen tuntemattomuuteen....
Turkkilainen Manaaja? Oletko nähnyt? Kulkee nimellä Seytan, ellen ihan väärin muista. Siinä leffassa Tubular Bells soi lähes kyllästymiseen asti...
Meinasin vastata että "joo", mutta se olikin Sheitan joka tuli mieleeni. No, on se Ranskalaisena ihan tarpeeksi lähellä Turkkia eikös vaan ja Tubular Bells olisi saattanut pelastaa sen.
Paholaisesta puheenollen. Oldfieldin musiikkia (kappaletta Empyrean levyltä Music of the Spheres)käytettiin ainakin Suomessa jokunen vuosi sitten jonkin Huippumalli Haussa tai muun vastaavan nälkäkurkien ylistyslaulun mainoksissa
Lähetä kommentti