Cadence (1990)

Cadencessa pääosia näyttelevät Martin ja Charlie Sheen, mutta isä-poika-kombinaatiota mielenkiintoisempana seikkana lienee syytä pitää huomiota, että kyseinen elokuva on toistaiseksi ainoa Martin Sheenin elokuvaohjaus. Sen voikin sanoa suoraan, ettei Martin Sheen tee tällä elokuvalla suurtakaan vaikutusta elokuvaohjaajana, mutta kyseessä on kuitenkin ihan tarpeeksi varmaotteisesti tehty elokuva, että on pienoinen ihmettelyn aihe miksei hän ole sittemmin ohjaajanpallille istahtanut. Hitto, jopa Ben Affleck on jo ohjannut kaksi pitkää elokuvaa ja yllättäen vieläpä teki hyvää työtä. No, ainakaan Ben Affleck ei voi pahemmin kehuskella näyttelijätaidoillaan, toisin kuin Martin Sheen.

Vuosi on 1965 ja vaikka jonkinlaista Vietnam-allegoriaa on ilmeisesti tarjolla, niin armeijamiljööstäkin huolimatta kyse on kuitenkin enemmän sukupolvien välisten arvojen kohtaamisesta, jonka voisi siis sijoittaa mihin paikkaan, aikaan ja ammattiin tahansa.
Armeijaan aikuistumaan lähetetty Franklin (Charlie Sheen) palaa kotiinsa Montanaan isänsä hautajaisiin ja surun sumentaminen kyynelein lähtee ryyppyreissulle ja päätyy kännipäissäissään tirvaisemaan sotilaspoliisia. Tuomioksi langetetaan 90 päivää arestia Saksassa sijaitsevan sotilastukikohdan vankiyksikössä, jota johtaa tyly ja kireä ylivääpeli McKinney (Martin Sheen.
Franklin rupeaa heti koettelemaan McKinneyn hermoja, eikä asiaa auta nuorukaisen kapinallisluonne jonka vuoksi hän oli oli otattanut kasipallotatuoinnit kämmenselkiinsä ja jos jotain tuon ajan armeija ei hyväksynyt niin näkyvällä paikalla olevia tatuointeja.
Franklin suorittaa tuomiotaan kourallisen vankeja kanssa ja jotta saisimme mukaan Glory-henkistä rotukeskustelua, niin tottakai muut vangit ovat mustia. Parakin eräänlaista johtajahahmoa Stokesia esittää Laurence Fishburne ja hän on se ryhmän badass, kun muiden tehtävinä olla joko vain tilantäytteenä, taikka se kukkia hoitava silmälasiälykkö. Emmekä saa unohtaa sitä heppua joka koko ajan puhuu kuinka valkoinen mies, eli The Man alistaa mustaa miestä ja samalla vedetään Chappellehuumoria. Koska porukka koostuu tummaihoisista, niin tottakai heidän marssiaskeleensa ovat rytmikästä funkkailua ja laulukin silkkaa Isley Brothersia (no okei, Sam Cookea), mikä ihmetyttää kummastuttaa kalpeanaamaista Franklinia.
Vangit lähetetään landelle kyntämään peltoa ja Franklin ihastuu alueella olevaan toimimattomaan tuulimyllyyn ja herättää itsessään palavan halun korjata se. Paha vain että torni sijaitsee muutaman kymmenen metrin päässä sallitun alueen ulkopuolella ja tästä tulee tämän elokuvan Kwai-joen silta.
Seuraavaksi katsellaan tovi sitä kuinka Franklin tappelee vankitovereidensa kanssa ja jossain vaiheessa syntyy odotettu keskinäinen luottamus. Franklin saa hankittua ylemmältä taholta luvan tuulimyllyn korjausta varten ja pikku hiljaa saa houkuteltua vankitovereitaan auttamaan korjaustöissä, mikä käy McKinneyn hermoille, kuten myös se ettei Franklin koskaan sano sir.
Samaan aikaan katsojille osoitetaan, ettei McKinney ole vain pelkkä pahis, koska mies itsekin kaipaa takaisin kotiin perheensä luokse ja purkaa suuttumustaan vankeihinsa.
Jossain vaiheessa McKinney joutuu toteamaan, että valkonaaman sijoittaminen mustien joukkoon ei murrakaan talkkikasvoa kun Franklin pääsee osallistumaan Summer Breeze-marssiin. McKinneyn oma poika siellä kaukana kotona on samaa ikäluokkaa Franklinin kanssa ja annetun informaation perusteella armeijavastainen, minkä vuoksi McKinney yhdistää Franklinin omaan poikaansa ja tämän kunnioituksen puutteeseen josta hän sitten syyttää itseään koska on epäonnistunut kasvattajana.
McKinney kieltää tuulimyllyn korjauksen, mutta pojat menevät korjaamaan sitä kaikesta huolimatta ja heti samantien nyt se onkin kunnossa.
Niskuroinnista jonkinlaisen hermoromahduksen saava McKinney vie yöllä vangit tuulimyllyn luokse eräänlaisiin maastoharjoituksiin ja kilahtaessaan rupeaa ammuskelemaan.
Myöhemmin Franklin on tuomionsa suorittanut ja tarkoituksena on lähteä muiden lajitovereiden seurassa Vietnamiin. Sitä ennen on kuitenkin todistettava sotaoikeudessa McKinneyn tapauksesta ja ilmeisesti jollakin tavalla aikuistunut Franklin ei enää syytäkään McKinneytä kaikesta pahasta, vaan tahtomattaankin auttaa todistuksellaan miehen vapaaksi ja ALASTOMAKSI HULLUKSI MIELISAIRAALAAN MAALAAMAAN TUULIMYLLYJÄ! Ihan oikeasti.

Cadence on ihan ok draama jossa on vähintäänkin kelpo tarina ja varsin sopivat näyttelijät, mutta kyseessä on vain sellainen tyypillinen viikon tv-elokuva jollaisen katsoo jos samalle kanavalle eksyy, mutta joka ei oikeastaan liikuta suuntaan tai toiseen.
Sheenien hahmojen keskinäinen skisma jää jotenkin vajaaksi, eikä Franklinista nouse esiin tarpeeksi kapinallisuutta jotta hän vaikuttaisi oikeasti taistelevansa McKinneyn öykkäriä vastaan, etenkään kun vaikka McKinney vaikuttaa aika kireältä niin hän ei ole yhtään sen asiattomampi kuin yksikään jumppamaikka. Ja samanlainen ei tarpeeksi-fiilis nousee esille joka kohdassa. Sukupolvien väliset erot on esitetty liian pieninä, rotuongelma sivuviitteenä, Vietnamin sodan merkitys kaukaisena ja tuulimylly ei ole tarpeeksi vaikuttava symboli tahtojen taistelulle.

Vaikka mukana on Sheenien kaltaisia tuttuja ja isoja nimiä, ja sivuosissa päteviä näyttelijöitä kuten aiemmin mainittu Fishburne, mutta myös Michael Beach ja F. Murray Abraham, niin minkäänlaista persoonallisuutta ei nouse esille. Mikä on sääli jo siksi, että Martin Sheenin kaltaiselta näyttelijältä ja ihmispersoonalta olisi odottanut vaikuttavampaa kuin vain jotain ihan ok-tasoa.
Olisikin mukavaa jos Martin Sheen uskaltautuisi vielä elokuvaohjaajaksi, sillä ehkä hän nyttemmin uskaltaisi olla rohkeampi.

Sinänsä siis elokuva ei ole varsinaisesti huono, koska näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä ihan hyvässä vaikkakin epätasaisessa tarinassa, mutta tuli on kädenlämpöistä ei sitä polttavaa.

Ja jos jotain Cadence tekee, niin se muistuttaa että Charlie Sheen osasi ainakin ennen olla muutakin kuin zombien näköinen pilleripää jonka suonissa virtaa tiikerin veri.

Tähdet: **
Cadence