Minä muistan Can't Buy Me Loven ja Loverboyn.
Minä muistan tunnettavuuden hiipumisen.
Minä muistan paluun Greyn Analtomian kautta.
Minä muistan tv-sarjan Dempsey And Makepeace, jolla ei ole mitään tekemistä Patrick Dempseyn kanssa.
Minä muistan.
Run.
Sitä minä en oikein muista.
Charlie (Patrick Dempsey) on hymyileväinen lakiopiskelija joka tienaa opintorahoja työskentelemällä autokorjaamolla. Charlie on niitä ihmisiä joista kaikki tuntuvat pitävän ja jolla tuntuu olevan onni myötä teki hän sitten mitä tahansa missä tahansa. Eli Charlie on Ferris Bueller.
Eräänä kauniina päivänä Charlie saa tehtäväkseen viedä auton kotoisasta Bostonista Atlantic Cityyn ja ihan ok-tason pokerinpelaajana mies päättää yhdistää työn ja huvin. Pian Charlie huomaakin päässeensä sisään salaiseen peliluolaan ja täällä hän erehtyy voittamaan paikallisen gangsterin, Dennyn (Alan Peterson) sekä pelissä että tappelussa. Tai oikeastaan, Denny kompastuu ja lyö päänsä tiskin reunaan, joten Charlie ei tehnyt mitään. Sillä tosin ei ole väliä, koska Denny kuolee ja Dennyn isä Matt Halloran (Ken Pogue) nyt sattuu olemaan rikollisjärjestön johtaja ja täten tapahtui sitten mitä tahansa, niin Charlie on syypää Dennyn kuolemaan. Siispä Charlie juoksee pakoon ja gangsterit seuraavat. Poliiseista ei taida olla suuremmin apua, kun poliisipäällikkö Travers (Marc Strange) ummistaa kolmannenkin silmänsä gangstereiden touhuilta. Osaa poliiseista kiinnostaakin saada itselleen Halloranin lupaama 50 000 dollarin palkkio Charliesta, joten kenties hänellä on syytäkin olla huolissaan. Kun vielä Charlien naama esitetään näköradiossa, niin mikäpä sen mukavampaa.
Onneksi Charlie saa apua mukavalta poliisilta, Halseylta (William Taylor), joka tosin ammutaan heti. Joten se siitä.
No nyt Charlie saa tietenkin myös poliisisurmaajan maineen.
Charlie päätyy Karenin (Kelly Preston) luokse ja neiti oli pelipöydän hoitajana siellä peliluolassa jossa Denny kuoli. Karen voisi todistaa Charlien olevan syytön Dennyn kuolemaan, mutta niin vain Karenkin pelkää isoa pahaa Hallorania.
Charlie juoksee, ajaa, pakenee ja antautuu poliiseille. Charlie päätyy Halloranin kouriin ja muutaman onnekkaan sattuman kautta Halloranin apulaiset päätyvät kuolleiksi ja samaten myös Halloran itse, ja arvatkaapa miten se tapahtuu? Typerästi tietenkin.
Mutta nyt kun iso paha gangsteri on kuollut, niin elokuva loppuu ja kaikki ongelmat ovat näemmä kadonneet.
Elokuvan kannessa lukee tämän olevan 100 % toimintaa, mutta 50 % olisi osuvampi sillä sen verran paljon hidastelua on mukana. Elokuvana Run kuuluu samaan sarjaan jonkun Will Smithin Valtion Vihollisen kanssa, eli niihin joissa ensin ammutaan jollain juoninysällä lähtölaukaus ja sitten säntäillään ympäriinsä kuin päätön kana kunnes lopussa toisen juonennysän avulla ylitetään maalilinja. Joten kuten tuo Valtion Vihollinen, myös Run toimii parhaiten silloin kun se pysyttelee liikkeessä. Heti kun elokuvassa tulee kohtaus jossa kiltti poliisi pohtii onko Charlie sittenkään syyllinen, tai kun Charlie vääntää vitsin, tai kun synnytellään romanssia niin vauhti putoaa nollaan ja tämänkaltaisessa elokuvassa se oikeastaan on sama kuin jos antaisi luovutusvoiton itseään hitaammalle Norjalaiselle hiihtäjälle. Vauhti on kuitenkin se huume joka tämän elokuvan pitää liikkeellä.
Vielä vuonna 1991 Patrick Dempsey ei ollut nykyisen kaltainen komea mies, vaan suloinen hymypoika ja vaikka Dempseysta ei ole toimintatähdeksi niin se lienee tässä tapauksessa ollut tietoisesti valittu vastakohta perinteisemmälle toimintasankarille. Dempseyn poikamaisuus oli ideana ihan hyvä, mutta samalla se vain todistaa sen, ettei hän todellakaan ole toimintaelokuvaan sopiva näyttelijä. Jos ajatellaan Matt Damonia Bournestamassa, tai kun Bruce Willis astui John McClanen saappaisiin, niin molempien kohdalla heitä pidettiin epätodennäköisinä toimintastaroina, mutta kuitenkin molemmissa on sellaista jonkinlaista vakavuutta joka istuttaa heidät mukavasti toimintarooleihinkin. Vaikka Dempsey on hyvin miellyttävän oloinen mies, niin häntä katsoessa tekee ennemminkin mieli laittaa herra nallepyjamaan, tutti suuhun ja keinuttaa nukuksiin. Shh, pikkudempsey, nukkumatti tulee.
Run on ihan kiva hienoisella huumorilla ryyditetty elokuva jossa näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, toiminta on perussujuvaa ja juoni on ennakoidun kaltainen. Tässä on mukana myös mukava score joka tuo ajoittain mieleen Elää Ja Kuolla L.A.:ssa elokuvan musiikin.
Elokuvan suurimmat miinukset ovat tarpeeton jarruttelu ja se, että aina välillä mukaan tuodaan joku uusi hahmo joka tuntuu vain katoavan ilmoittamatta. Esimerkiksi Karen on hahmo jonka kohdalla annetaan ymmärtää hänen olevan elokuvalle tärkeä hänen ollessaan Charlien romantiikan kohde ja auttava todistaja, mutta puh! niin vain hänkin katoaa kuin elatusmaksuja karttava ex-aviomies. Tämä syökin lopputuloksesta yhden tähden, joka näyttäytyy kuitenkin aika kirkkaana elokuvan toimintakohdissa.
Siispä kyseessä on kiva välipala jonka kermavaahto ja sokerisuus maistuvat hyvältä, mutta ei sillä vatsaa saa täyteen.
Tähdet: **
Run
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti