Tom Savinia ammutaan päähän.
Frank tapaa valokuvaaja Annan (Caroline Munro) ja pyrkii hänen kanssaan normaalisuhteeseen, tappaen siinä sivussa ihmisiä.
Hautausmaa, Frank iskee Annan kimppuun kuin sika limppuun, mutta saa lapiosta. Frank kuulee ääniä, Frank näkee näkyjä, Frank tappaa itsensä.
MUTTA!
Lopussa on se klassinen lähikuva kuolleen kasvoista, kun tämä yllättäen avaakin silmänsä!
Maniacilla on aika arvostettu asema kauhuharrastajien keskuudessa, mutta sen arvostus on jokseekin päältä kullattua kuin varsinaiseen loistavana elokuva olemiseen pohjautuvaa, sillä suoraan sanoen Maniacille on eduksi jos joku laskee sen edes omaan lajityyppiinsä rajattuna keskitason elokuvaksi. Kuten niin monet muut aikoinaan kielletyt elokuvat, Maniac keräsi mainetta olemalla ajalleen kohtuuttoman raaka elokuva ja kun sitä ei kerran saanut mistään, niin kun sen joku jostain Ylä-Boliviasta sai savikiekkona haltuunsa, niin tätä mustavalkoiseksi kulunutta elokuvaa kopioitiin ja vaalittiin kuin Graalin maljaa. Kuten lähes kaikki muukin kielletty asia, alkoi Maniac kiinnostamaan jo siksikin ettei sitä saisi katsoa. Muistattehan Exterminatorin. Tuo yliarvostettu vigilante-elokuva vaikutti paljon kiinnostavammalta kun se oli kielletty ja sitten kun sen sai katsottavakseen, niin ensi toteamus oli että ”tämäkö piti kieltää? Estetään samantien vessassa käyntikin, jos kerran muutkin ulosteet kielletään.” Pahoitteluni kaikille Exterminator-faneille, sillä jopa lähipiirissäni on ihmisiä jotka pitävät kyseisestä elokuvasta suurestikin, enkä täten siis tahdo olla tarpeettoman ureapäinen. No, ehkä hieman.
Maniac siis toimii pitkälti shokkitehojen voimalla, mutta kokemus kertoo että pelkästään shokeeraamiseen turvautuminen ei tee elokuvasta hyvää, muutoinhan myöskin Salò ja Cannibal Holocaust olisivat hyviä elokuvia. Sama pätee yleisesti ottaen kaikkiin elokuviin joita ”markkinoidaan” muuhun kuin varsinaiseen sisältöön pohjaten.
Se että elokuva on perinteistä piirrosanimaatiota, ei tee siitä tietokonemoskaa parempaa.
Se että siinä on mukana Johnny Depp, ei tee siitä aina Saksikäsi Edwardia.
Se että kannessa mainitaan minun pitävän siitä, ei tarkoita hevonvaginaakaan.
Kun otetaan siis elokuva jonka tehot ovat pissanjuontisyömishaulikkoanaamaan-jutuissa, niin se saattaa aiheuttaa ensikatselun aikana sellaisen ”gee willikers”-tunteen, mutta entä sitten? Miksi katsoa se toistamiseen kun et voi kokea samoja näennäisiä yllätyksiä toistamiseen ja mitä jos erehdyt kesken elokuvan ajattelemaan sen sisältöä. Siinä vaiheessa upottava tunne kastelee jo päälakea.
Vaikka Maniacin Frankilla ei ole naamaria päässään, niin muutoin tämä on hyvin tyypillinen 80-luvun alussa pinnalle nousseen slasher/gore/splatter-sarjan edustaja Fridayn ja kumppaneiden tavoin. Siispä pääosa elokuvasta on pyhitetty sille, että kunhan keksitään kerta kerralta verisempiä ja mahdollisimman monipuolisia tappoja. On puukkoa, haulikkoa, käsiä ja viiksiä.
Joten jos goreilu innostaa, niin on tämä nykypäivänkin elokuvat huomioon ottaen aika näyttävä siltä osin, mutta vastaavasti ei tässä juuri muuta sisältöä ole, tai ainakaan selaista josta jaksaisi kiinnostua pätkääkään. Ja jos tuo goreilu ei kiinnosta, niin sitten sekin vähä innostus katoaa kuin palavien siltojen tuhka menneisyyden tuuliin.
On kuitenkin yksi hyvä syy lainata tai ostaa Maniac. Tai tarkemmin sanottuna nimenomaan Maniacin kahden levyn versio. Toisella levyllä on nimittäin mukana dokumentti elokuvan pääosan esittäjästä, Joe Spinellista ja kyseessä on erittäin hyvä, informatiivinen kuvaus näyttelijästä jonka kasvot saati nimi eivät mahdollisesti ole tuttuja, mutta joka on aikoinaan ollut suurinpiirtein joka puolella samaan aikaan. Ennen tätä dokumenttia muistin Spinellin vain tästä Maniacista ja Rockysta, mutta dokkaria katsellessani totesin toistuvasti itselleni ”hei, se oli tossakin!”
Mukana on tarpeeksi (tuttuja) puhuvia päitä, traaginen elämä, onnellinen elämä, saavutuksia, menetyksiä, kaikkea sitä mitä kaipaa, ei kaipaa ja se kaikki on tehty kohdetta kunnioittaen.
Näitä tämänkaltaisia dokumentteja saisi ilmaantua maailmaan useamminkin. Aina jos kyseessä ei ole kritiikitön tähtikuvaus, niin toisessa päässä ollaan Klaus Kinskin kaltaisten tunnettujen erikoisuuksien esittelyssä, mutta tälläiset Spinellin kaltaiset näyttelijät jäävät valitettavan unohduksiin kun dokumenttiaiheita jaetaan.
J.T. Walsh, Lance Henriksen, Amanda Plummer, etc. Näistä seuraavaksi lähikuvaa Tom Cruisen ja Julia Robertsin sijaan. Heitä joita näkee vähän väliä, mutta kukaan ei silti tunnu muistavan kuka oli kyseessä. He ovat heitä ”kuka se nyt taas olikaan? Se joka oli siinä...”
Ohjaaja William Lustigin Maniaceista suositeltavampia ovat pari ensimmäistä Maniac Copia, jotka ovat varsin veikeitä tuttavuuksia.
Alice Cooperia mukaillen i'm not in love with this maniac.
Tähdet: *
Maniac
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti