White Sands - Verta Hiekalla (White Sands, 1992)

Hei, yllättäen en tällä kertaa spoilaa elokuvaa juonikuvauksen yhteydessä. Ihan oikeasti.

Pikkukaupungin sheriffi Ray (Willem Dafoe) saa selvitettäväkseen mahdollisen itsemurhatapauksen. Aavikolta on löytynyt mies, Spencer (Steve Cormier) jonka kädessä on salkku ja salkussa 500 000 dollaria. Rayn uteliaisuus asian selvittämiseksi johtaa siihen, että mies ottaa käyttöönsä Spencerin identiteetin ja päätyy yhteistyöhönn asekauppias Lennoxin (Mickey Rourke) ja hänen kumppaninsa Lanen (Mary Elizabeth Mastrantonio) kanssa. Spencerin rahoilla on tarkoitus ostaa aseita mustaa pörssiä pyörittävältä yliluutnantti Bedrosianilta (Fred Dalton Thompson), mutta yliluutnantti onkin nostanut hintoja joihin Lennoxin ja Rayn on yllettävä. Lane sijoittaa puuttuvan summan, mutta samalla FBI:n Greg Meeker (Samuel L. Jackson) haluaa saada ne Spencerillä olleet rahat takaisin, sillä näemmä Spencer oli FBI:n listoilla peitetehtävissä ja rahat täten valtion. Toisaalla Rayn tietämättä FBI:n sisäisen tutkinnan miehet etsivät Rayta saadakseen samaiset rahat takaisin, sillä heidän mukaansa rahat oli varastettu ja nyt koetetaan selvittää kuka on edesmenneen Spencerin rikostoveri. Vaikka Ray ei tiedäkään tästä jälkimmäisestä seikasta mitään, niin aiempien harmaiden hiuksien lisäksi Rayta ihmetyttää, että miksi Lane ei paljasta Lennoxille ettei tässä ole oikea Spencer. Sllä vaikka Lennox ei ollut aiemmin tavannut Spenceria kasvotusten, niin välittäjänä toiminut Lane oli.
Aluksi sinisilmäiseltä ja hiukan araltakin vaikuttanut Ray alkaa uppoamaan koko ajan syvemmälle juonittelujen maailmaan ja sisäistävän sen niin hyvin, että alkaa jopa nauttimaan olostaan. Mutta kuka oikeasti tietää ja mitä ja kuinka hyvin Ray oikeasti onkaan päässyt tapahtumiin sisälle? Vai onko hän vain omaa hölmöä uteliaisuuttaan työntänyt nenänsä niin suuriin ongelmiin, ettei hänellä oikeasti ole muuta virkaa kuin olla pelkkänä pelinappulana. Oli miten oli, niin jokainen hyvän jännityselokuvan ystävä luultavasti nauttii matkasta. Tai sitten ei.

Jos tekisin, sanotaanko vaikka top 50 trilleri-listan, niin White Sandsin saisin mahtumaan sinne vaivatta. Tämä on ollut aina elokuva joka on miellyttänyt minua suuresti ja jota suosittelen mieluusti. Olen aina pitänyt siitä kuinka tämä elokuva pystyy olemaan tunnelmaltaan ja tyyliltään niin pirun vahvasti ns. klassinen Bogart-aikainen jännityselokuva, kuin myös selkeästi oman tekoaikansa tuotos, ilman että se korostaisi kumpaakaan osaa liikaa tai epäonnistuisi niissä.
Nolanmaisiin trillereihin tottuneelle White Sands esittäytyy ehkä hiukan kliseisenä ja arvattavana, mutta elokuva on juuri sopivan koukeroinen että haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se ei missään vaiheessa rupea tuntumaan miltään tehtävältä joka on pakko ratkoa. (Nolanmainen trilleri ei siis viittaa siihen, että Christopher Nolanin elokuvat tuntuisivat kotiläksyiltä, mutta sen edustamalla trillerityypillä on paha tapa ajautua ajoittain sellaiseksi jossa muka-nokkelien juonenkäänteiden lukumäärä on tärkeämpi kuin niiden tehtävä.)
Toimivaan tarinaan kun lisätään erinomaiset näyttelijät ja sopivan viileä tunnelma, niin vähintäänkin lähes täydellisen jännityselokuvan ainekset ovat käsissä.

Willem Dafoe, Mickey Rourke, Samuel L. Jackson, Mimi Rogers, Mary Elizabeth Mastrantonio, Miguel Sandoval, M. Emmet Walsh, Maura Tierney, James Rebhorn, Fred Dalton Thompson.
Tämä elokuva on vähintäänkin kasvoiltaan tupaten täynnä tuttuja näyttelijöitä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa jokin Copland. Onneksi kuitenkin näyttelijät ovat hieman sanoisimme vähemmän tunnettuja, jotta elokuvasta ei tule pelkkää kuka kukin on-juomapeliä. Ei niin ettäkö erinomainen Coplandkaan sitä olisi ollut, mutta se oli sitä ainakin hieman enemmän kuin White Sands.
Roolitus onkin hyvin toteutettu ja jokainen tekee mainiota työtä, mutta nyttemmin huomio keskittyy hauskallakin tavalla elokuvan kolmeen miespääosaan. Tämä elokuva osuu nimittäin mielenkiintoiselle ajanjaksolle. Tähän aikaanhan Rourken ura oli lähtenyt jyrkkään alamäkeen, Jackson oli juuri piakkoin nousemassa suuren yleisön suosioon ja Dafoe pysytteli karaktäärinäyttelijänä joka ei aivan pääse Hollywoodleffojen pääosiin, mutta oli jo tuolloin tae laadusta. Siispä on mielenkiintoista seurata kolmea loistonäyttelijää elokuvassa jossa jokainen heistä tekee erinomaista työtä, mutta joiden kulkema tie jakaantuu kolmeen suuntaan.

Hahmona Dafoen Ray on eniten selkeitä muutoksia ja kasvua kokeva, kun taas Jacksonin ja Rourken hahmot ovat enemmän tietoiseen hämärään jätettyjä jotta heistä voidaan paljastaa hiljalleen uusia ulottuvuuksia uteliaisuutta herättäen.

Tämän elokuvan katsominen sai kaipaamaan suuresti Mary Elizabeth Mastrantoniota. Tokihan neito on tehnyt epäsäännöllisen säännöllisesti töitä tämänkin elokuvan jälkeen, mutta jotenkin tuntuu ettei hänen tuotoksiaan ole vuosiin enää tällä puolella palloa pahemmin esitetty, tai ainakaan markkinoitu siten että ne olisivat päätyneet omaan tutkaan. Kuitenkin 80- ja 90-luvun taitteessa hän tuntui olevan joka elokuvassa, minkä itse ainakin pistin merkille kiitos elokuvien Robin Hood, Murha Neitsyen Merkeissä, Abyss ja tietenkin tämä White Sands.
No, mielelläni näkisin häntä nykyäänkin enemmän.

Tähdet: ****
White Sands

Crazy Heart (2009) / Honkytonk Man (1982)

CRAZY HEART

Ennen niin lahjakas laulunkirjoittaja ja menestyksekäs kantrimuusikko Bad Blake (Jeff Bridges), on sittemmin ajautunut alkoholisoituneeksi kehäraakiksi jonka levyt eivät enää myy, harvat keikat tapahtuvat nyrkin kokoisissa paikoissa ja uusia laulujakaan ei enää synny. Levymogulit koettavat saada Blakea kirjoittamaan uusia hittejä kantrimusiikin kuumimmalle nimelle, Tommy Sweetille (Colin Farrell), mutta kun ei synny niin ei synny.
Pitkästä aikaa Blakelle on tarjolla keikka jossa hän pääsee soittamaan 12000 ihmiselle, sen tyypillisen yhden käden sormilla laskettavan joukon sijaan, mutta kyseessä olisi lämppärikeikka Tommy Sweetille. Koska Sweet on nuoremman polven muusikko ja eräänlainen Blaken oppipoika ja esille nostama, niin Blaken kunniaan pistää ikävästi ajatus siitä kuinka poika voittaa isänsä. (Tunsikohan Wayne Hussey piston sydämessään kun The Mission lämmitteli HIMiä.) Rahanpuute kuitenkin saa Blaken nielemään ylpeytensä. Ei Blake oikeasti mikään vihainen tai katkea Sweetille ole, hän vain ymmärretävästi ei voi uskoa itse olevansa tietystä näkökulmasta menneen talven lumia. Samalla Blake kuitenkin alkaa löytämään iloa elämäänsä tuoreesta suhteesta toimittaja Jeanin (Maggie Gyllenhaal) kanssa.
Sweetin Keikan jälkeen Blaken ura jatkaa samalla tiellä kuin aiemminkin ja Blake joutuu puntaroimaan aloittaako uusien kappaleiden kirjoittamisen Sweetille, sillä se toisi sitä toivottua rahaa, kun taas Blake itse mielummin tekisi omia levyjä joille taas ei ole kaupallista potentiaalia. Seuraavaksi Blake nukahtaakin rattiin ja päätyy sairaalaan.
Lääkäri käskee laihduttamaan, lopettamaan tupakoinnin ja alkoholin käytön. Luonnollisestikin Blake harrastaa tässä vaiheessa valikoivan kuulon toimintaa.
Jeanin ja Blaken suhteessa ongelmiksi esittäytyvät miehen alkoholismi ja pitkä välimatka, Jeanin asuessa Santa Fessa ja Blaken Houstonissa.
Blake saa annettua Sweetille laulun, koetettua ottaa yhteyttä erkaantuneeseen poikaansa ja oksennettua keuhkonsa pihalle. Sitten Blake tekee jotain anteeksiantamatonta ja hukkaa Jeanin pienen pojan. Poika kyllä löytyy, mutta suhde hajoaa siihen, eikä sitä paikkaa edes Blaken ryhdistäytyminen ja viinasta eroon pääseminen.
Raitistuminen tekee Blakelle hyvää ja ura nousee kuin feenikslintu, mutta hullu sydän on täst'edes myös särkynyt sydän.

Mitä ihmettä tästä keksisi sanottavaa, jota ei olisi tullut sanottua jo tässäkin blogissa esimerkiksi The Wrestelrin kohdalla. Tarinallisesti kyseessä on hyvin tuttu kolhitun ihmisen elon kuvaus, joka on erinomaisesti ohjattu, erinomaisesti näytelty ja siitä ei löydä mitään sellaista valittamista joka ei olisi muuta kuin "nähty jo."
Minäkin olen aina silloin tällöin kirjoitusteni yhteydessä maininnut tuosta seikasta, ettei kulloisenkin elokuva tarina ole yllätyksellinen, tai tuo mukanaan mitään uutta, mutta kuten Crazy Heart osoittaa, niin väliäkö sillä jos se osataan tehdä näin hyvin. Tämä on yksinkertaisesti hemmetin hyvin tehty draamaelokuva ja se riittää.

Näyttelijät olivat kauttaaltaan hyviä ja välillä itseäni ärsyttävä Colin Farrellkin oli varsin mainio hillityssä listahittikantrimuusikin roolissaan. Maggie Gyllenhaal oli mainio, kuten myös Robert Duvall.
Sitten oli itse Jeff Bridges, joka Oscarinkin Bad Blakellaan nappasi. Okei, hän oli loistava ja ansaitsi palkintonsa, mutta jotenkin tuli silti mieleen ettei tämä lopulta ollut Bridgesille kovinkaan haasteellinen rooli. Ehkä se johtuu siitä, että mies on (harrastelija)muusikko muutoinkin ja siksi rooliin oli helppo päästä sisään. Tai sitten se johtuu siitä mitä itse oikeasti ajattelen, että Bridges on tehnyt urallaan jo niin monta loistavaa roolisuoritusta, että ylittääkseen normaalin erinomaisuutensa, tulisi hänen olla jokin näyttelemisen X-men-mutantti. Joten Bridgesin kyvyillä Bad Blake oli jo rutiinia.

Bridgesin ja Farrellin baarikeskustelua katsoessa tuli mieleen, että aivan kuin katsoisi jotain Tim McGrawia ja Kris Kristoffersonia, joten yhtymäkohtia todellisiin kantrimuusikoihin on ainakin helppo kuvitella löytävänsä.

Toinen hauska huomio tuli heti elokuvan alussa kun Bridges istuu keilahallin baarissa ja te kaikki varmastikin tiedättekin mihin huomioni viittaa.

Tähdet: ****
Crazy Heart

HONKYTONK MAN

Tähän perään sopiikin mainiosti Clint Eastwoodin kolhitun ihmisen kantrielokuva.

Pula-ajan yhdysvallat ja viinaan menevä kantrimuusikko Red (Clint Eastwood) on saanut kutsun koe-esiintymiseen arvostettuun Grand Ole Opryyn, mutta Redille pelkkä koe-esiintyminenkin on yhtä kuin unelmien täyttymys. Matka Oklahomasta Nashvilleen on kuitenkin hankalasti toteutettavissa, sillä viinan lisäksi Redillä on ongelmana akuutti rahapula ja tuberkuloosi.
Samaan aikaan Redin sisar perheineen kokevat kovia omillaan, kun vilja on mennyttä ja jostakin pitäisi saada rahaa Kaliforniaan muuttoa varten. Sisarenpoika Whit (Kyle Estwood) ihailee enoaan ja päätyykin Redin kanssa seikkailemaan muun muassa kanavarkauden ja vankilapaon merkeissä. Whitin kanssa vahvan siteen luova Red pyytää poikaa kuskikseen matkalle Nashvilleen ja vaikka perhe vastustaa 14-vuotiasta autokuskia lähtemästä hulivili-enon mukaan, niin he myöntyvät lopulta ajatellessaan ettei keuhkovammainen Red yksinkertaisesti pärjäisi yksin pitkällä matkalla. Kolmantena henkilönä autossa on Whitin isoisä (John McIntire), joka ei osaa ajaa autoa, mutta jolla on tarpeeksi rahaa matkan toteuttamiseen. Red kutsuu Whitin isoisää Wagoneriksi, viitaten miehen kultaryntäys-aikoihin, joten käyttäkäämme mekin samaa nimitystä miehestä.
Näin alkaa road trip jonka aikana Red suorittaa pieniä hurmaavia huijauksia, Wagoner muistelee parempia aikoja ja Whit näkee maailmaa ja aikuistuu kokemalla lempeä, iloa ja surua.
Matkaan lyöttäytyy Nashvillen loistosta haaveileva Marlene (Alexa Kenin) ja sekös Rediä riemastuttaa, etenkin kun hän ei tiennyt takakontissa olleesta salamatkustajasta. Kohtaus jossa Marlenen mukanolo paljastuu on elokuvan riemastuttavin osuus ja poliisia esittävä Tim Thomerson on loistava kyseisessä tilanteessa.
Matkan jatkuessa Wagoner lähtee omaan suuntaansa ja kylähulluksi oikein todenteolla paljastuvan Marlenen keikkuva vene irrotetaan omilleen heti sopivan tilaisuuden tullessa. Joten eespäin suuntaavat vain Red ja Whit.
Red pääsee koe-esiintymiseensä joka menee poskelleen kun miehen keuhkotauti tulee tielle, mutta yksi tuottajista ehdottaa kuitenkin oman levyn tekoa vaikka lääkäri kieltääkin Rediltä laulamisen. Whit seuraa sivusta kuinka jääräpäinen Red rääkkää itseään laulamalla levylle, mutta joutuu hyväksymään tilanteen koska Red ei välitä sairaudestaan, sillä tämä on hänen mahdollisuutensa tehdä merkkinsä maailmaan ja sen hän aikoo tehdä vaikka mikä olisi.
Red kuolee.
Loppu.

Vaikka olen ajoittain Eastwood-fani aina ruusunpunalasisokeuteen saakka, niin Honkytonk Man on City Heatin ohella ollut aina mielestäni hänen heikoimpia elokuviaan. Suurena erona City Heatiin on kuitenkin todettava, että toisin kuin siinä elokuvassa, niin Honkytonk Manissa on paljon mahdollisuuksia olla elokuva jota ylistäisin maasta taivaaseen. Olenkin ajatellut että Honkytonk Manin ongelma on siinä, että se on väärän Eastwoodin ohjaama elokuva. Toki mies oli jo vuoteen 1982 mennessä osoittanut olevansa erinomainen ohjaaja, mutta tämä olisi vaatinut ohjaajakseen Million Dollar Babyn, Mystic Riverin ja Gran Torinon ohjaajan, ei 80-luvun alun Eastwoodia. Honkytonk Man on selkeästikin ollut Eastwoodille mieluinen projekti ja henkilökohtaisesti tärkeä, mutta siitä puuttuu se iäkkäämmän Clintin voima jonka ansiosta hän pystyi tekemään Million Dollar Babyn suoranaisesta masennuksesta nautinnollista katseltavaa. Aivan kuin Honkytonk Manin ohjannut Eastwood olisi liikaakin uponnut kasariclintin nahkoihin ja sen seurauksena tästä elokuvasta tuli epätasainen tuotos, jossa toki on hienoja kohtauksia ja vahva loppupuoli, mutta tuuliajon tunnetta liikaakin siellä välissä.

Elokuva alkaa osoittamalla Redin olevan keuhkovaivainen ja jos ei nyt aivan täysi alkoholisti niin ei kovin kaukanakaan siitä. Sitten kuitenkin suurin osa elokuvasta on eräänlaista veijarikomiikkaa, melankolialla väritettyä feel good-elokuvaa jossa oikeastaan ehtii unohtamaan Redin olevan sairas ja viinapullokin pysyy poissa huulilta. Katsoja muistaa Redin ongelmat paremmin kuin itse elokuva. Itse asiassa leffa on suurimmalta osalta aika samanlainen kuin Eastwoodin myöhempi elokuva, Täydellinen Maailma. Aina sitä myöten että ajellaan autolla idyllisessä lähihistoriassa ja Clint on Kevin Costnerin tavoin hiukan hyväsydäminen ja charmantti, mutta pohjimmiltaan lurjus jolle ei kannata antaa talonsa avaimia. Kyle Eastwoodin esittämä sisarenpoikakin on hyvin samanlainen kuin se muksu jonka kanssa Costner hengaili.
Sitten kun ollaan ensin siirrytty alkoholismista ja keuhkovaivoista pois ja keskitytty road trippailuun, niin sen jälkeen elokuva tuntuu vasta pääsevän siihen mitä itse ainakin siltä odotin ja mikä on taatusti elokuvan vahvinta antia. Kun Red pääsee Nashvilleen ja keuhotauti vie voiton, niin niiden kärsimysten kuvauksessa Honkytonk Man vaikuttaa olevan juuri sitä mihin Eastwoodin olisi kannattanut painottaa elokuvaa, sillä kaikkihan me haluamme katsella kuolevaa muusikkoa joka ei aivan yllä tavoitteeseensa. Hah! Loppupuoli on kuitenkin niin väkevää draamaa ja elokuvan aloitukseen sopiva vastaus, että keskiosa tuntuu tarpeettoman kevyeltä ja asiaan sopimattomalta.

Elokuvan epätasaisuus ja juonesta pitkäksi aikaa unohdettu keukuvaivaisuus ja oikeastaan kokonaan sivuutettu alkoholismi aiheuttavat sen, että elokuva jää enimmäkseen hyväksi harjoitelmaksi Eastwoodin uralla, mutta muutoin se ei valitettavasti jaksa suuremmin intohimoja herätellä.

Eastwood on elokuvassa ainakin musiikin suhteen luontevimman oloinen niissä parissa kohtauksessa joissa hän soittaa pianolla jatsia, joten ehkä se on vain musiikillinen lajityyppi joka ei täysin Eastwoodille istu.

En oikein ymmärrä, että miksi Kyle Eastwoodin hahmosta piti tehdä sisarenpoika, kun se koko sisaren luona vierailu tuntui turhalta elokuvan venyttämiseltä. Miksei hän nyt suoraan vain voinut olla Clintin poika kuten oikeassa elämässäkin.

Tähdet: **
Honkytonk Man