Near Dark (1987)

Caleb (Adrian Pasdar) on urban cowboy joka torimunkki-illan yhteydessä tapaa Helinä-keijulta näyttävän Maen (Jenny Wright.) Mae puhuu outoja ja hänen läheisyytensä pelottaa eläimiä, mutta Caleb on näistä huolimatta, tai osaltaan juuri tästä syystä syvästi ihastunut Maehen.
Kun Mae kesken himokkuuden haluaakin yllättäen palata kotiinsa ja on hyvin hätääntyneen oloinen, on Caleb ymmärrettävästi hämillään. Kun Mae puree Calebia kaulaan ymmärtää katsoja syyt Maen hätääntymiseen, hän kun ei olisi halunnut purra kiltin oloista Calebia sillä neitonen kun sattuu olemaan vampyyri ja kaikkihan me tiedämme mihin vampyyrin suudelma johtaa.
Pian Caleb alkaa tuntemaan olonsa huonoksi ja aamuauringon aiheuttamat savuavat oireet ovat merkki siitä ettei kaikki ole nyt kunnossa.
Ennen kuin Caleb ehtii kotiinsa, kaapataan hänet asuntoautoon jonka ikkunat ovat pimennetyt. Autossa häntä tervehtivät muut Maen vampyyrikatraaseen kuuluvat henkilöt: Isähahmo Jesse (Lance Henriksen), vinksahtanut Severen (Bill Paxton), trailertrash-hottis Diamondback (Jenette Goldstein) ja joukon kakara, Homer (Joshua Miller.) Severen haluaa leikata Calebin pään irti estääkseen miehen muuntumisen vampyyriksi, mutta Mae estää aikeet ja täten Jesse päättää että Calebille annetaan muutama päivä aikaa sopeutua uuteen elämäänsä yön eläimenä, mutta jos sopeutuminen ei ota onnistuakseen saa Severen toimia kuten alunperin halusi.
Caleb saa olla vapaassa vankeudessa, sillä muut tietävät ettei hyvin vahvasti hämmentynyt mies voi lähteä kauas nykyisessä tilanteessaan. Tämä on nyt hänen perheensä, halusi hän sitä tai ei. Verenhimo ajaa Calebia hetki hetkeltä kauemmas entisestä elämästään, mutta hän ei usko itsestään löytyvän murhaajaa jonka avulla voisi tyydyttää nälkänsä ja niinpä Mae ruokkii Calebia omalla verellään. Jesse vaatii Calebia tekemään tapon osoittaakseen tällä tavoin kuuluvansa heihin ja edelleen, jos näin ei tapahdu on cowboyn kuoltava.
Caleb siis kulkee vampyyrijoukon mukana kun nämä käyvät aiheuttamassa tuhoa ja kaaosta kaikkialla minne menevät ja toisaalla Calebin isä Loy (Tim Thomerson) etsii kadonnutta poikaansa.
Murhaaminen nälän viemiseksi ei kuitenkaan toistuvista tilaisuuksista huolimatta luonnistu Calebilta ja Jesse päättää cowboyn ajan olevan lopussa, kunhan ensin päästään nousevalta auringolta suojaan. Lepohetki jää kuitenkin lyhyeksi, sillä aiempien toimien vuoksi perään saadut poliisit aloittavat tulitaistelun ja sen tuoksinassa Caleb päätyy pelastamaan koko poppoon ja tällä tavoin ostaa itselleen enemmän elinaikaa. Caleb yllättyy itsekin huomatessaan viimein tuntevansa yhteyttä vampyyrijoukkoon, vaikka ei olekaan vielä tappanut ketään veren vuoksi.
Caleb ja muut päätyvät motellille jonne myös Loy ja Calebin pikkusisko Sarah (Marcie Leeds) ovat päätyneet etsiessään Calebia. Jesse haluaa tappaa Calebin perheenjäsenet, mutta Caleb pääsee pakoon isänsä ja siskonsa kanssa.
Maatilalla Loy suorittaa Calebille verensiirron, joka parantaa pojan. Okei, onhan se vähän simppeli ratkaisu, mutta mitäpä tuosta.
Elämä ei kuitenkaan voi jatkua paluuna entiseen, sillä Jesse haluaa edelleen päästää Calebin ja hänen perheensä hengiltä. Niinpä Sarah kaapataan ja Caleb lähtee pelastusretkelle. Severen päätyy palamaan hengiltä ja Maen autettua Calebia ja Sarahia, Jessen raivolla ei ole rajaa mikä johtaa välittämättömyyteen omasta turvallisuudesta, ja näin Diamondback, Homer sekä Jesse päätyvät palamaan aamuauringossa.
Caleb saa vietyä Maen turvaan ja verensiirron jälkeen myös Mae voi elää ihmiselämää. Re: okei, onhan se vähän simppeli ratkaisu, mutta mitäpä tuosta.

Tämän elokuvan kohdalla on syytä huomauttaa, ettei tämä todellakaan ole mikään Twilightin kaltainen pinnalta kaunis elokuva ja asia on mainittava siksi, että jostain pirun syystä (no, kaupallisista tietenkin) Near Dark on ei-niin-kauan-sitten saanut uusintajulkaisun kohdalleen ja tämän version kansi näyttää aivan Twilightilta. Huomioitavaa siis on, että jos näet jossakin Twilight-kannelta näyttävän Near Darkin ja harkitsen elokuvan ostoa kannen aiheuttamien mielleyhtymien vuoksi voi lopputulos osoittautua suureksi pettymykseksi.

Tietenkään Near Dark ei ole pettymys elokuvaksi, sillä kyseessä on taatusti yksi parhaimmista, ellei jopa paras ns. erilainen vampyyrielokuva.
Elokuva ei ole erilainen siksi ettei siinä puhuta vampyyreistä ja kulmahampaita ei vilautella, koska katsojalle on aika nopeasti selvää että nimenomaan vampyyrejä nämä elokuvan henkilöt ovat. Eikä tämä ole erilainen siksi, että se koettaisi olla tietoisen itseironinen aihettaan kohtaan ja tekisi koko ajan huomautuksia siitä kuinka vampyyrit eivät olekaan tälläisiä, tai tälläisiä, saati sitten tälläisiä. Erilainen tämä on - jos se nyt edes on lopulta sopiva termi kuvaamaan Near Darkia – siksi, että koko elokuvan tunnelma on toisenlainen kuin vampyyrikuvauksissa yleensä. Tämä on whitetrashvampyrismia jossa elektroblues soi.

Near Darkin vampyrismi on sairaus josta on mahdollista parantua, joten se jää melkeinpä sivuseikaksi henkilöiden luonteiden kuvauksen noustessa tärkeämmäksi. Severen ja muut ovat väkivaltaisia tappajia, mutta he eivät tarvitse motiivikseen veren tuomaa elämää vaan olisivat sellaisia muutoinkin. Jessen johtava ryhmä onkin aika samanlainen kuin Texas Chainsaw Massacren perhe ja etenkin Massacren kakkososa (ilman huumoria) on hiukan samanlainen perhekuvauksessaan kuin Near Dark. Tai etenkin Massacren kakkososan perheen ulkupuolinen, Dennis Hopperin hahmo muistuttaa Jessen johtavan ryhmän henkilöitä. Hahmot ovat jokseekin älykkäitä, mutta niin vahvasti eläimellisen raivonsa johdettavina, että väkivallasta saatava nautinto on tärkeämpää kuin mikään muu.
30 Days Of Night on saanut selkeästikin vaikutteita Near Darkista, sillä siinä esiintyvät vampyyrihahmot ovat hiukan samanlaisia eläimiä ja jos tuon elokuvan vampyyrit pukeutuisivat kuin The Crampsin jäsenet, olisi vaikutelma vieläkin suurempi.

Tarinallisesti Near Dark on sopivan yksinkertainen, että samalla kiusoitteleva. Perusideahan on että päähenkilö joutuu joko vapaahetoisesti tai pakosta muuttumaan ja sinänsä tätä juonikuviotahan voidaan soveltaa mihin tahansa Prinssille Morsiamesta Pretty Womaniin ja tällöin ympäristön erilaisuus tuo mukanaan paljon. Caleb on tavallinen heppu tavallisesta perheestä, jonka on vasten tahtoaan sopeuduttava uuteen epätavalliseen ympäristöön epätavallisten ihmisten kanssa. Mukavasti tarinassa on viitteitä siihen, että vaikka Caleb ei pakon edessä pystykään sopeutumaan erilaisuuteen, niin tilanne ei voi olla kiehtomatta häntä ja ajoittain hän olisi valmis olemaan yksi Jessen lapsista.

Pidin suuresti siitä että hahmoista ei lopulta kerrotakaan juuri mitään, vaan sen hetkinen tilanne on tärkeämpi. Yhdessä vaiheessa Caleb kysyy Jesseltä kuinka vanha hän on ja vastaus on ”let's put it this way, i fought for the south.” Siinä meillä on sopivassa määrin viitteitä Jessen ikään, ilman että sitä olisi suoraan sanottu. Samanlaisia vihjauksia henkilöiden menneisyyteen, tai luonteeseen tehdään aina silloin tällöin ja se tehdään ilman että olisi pakottava tunne saada enemmän selvyyttä asiaan.
Diamondback on sadisti, mutta hän osoittaa väläykseltä äidillisiä tunteita Homeria kohtaan. Onko Diamondback siis Homerin äiti? Mitä väliä, se riittää mitä saadaan.
Homer on verenhimoinen paskiainen, mutta kaipaa ikäistään seuraa. Ja vastaavia.
Tälläiset asiat kertovat, että kuten Calebinkin tulisi tehdä, on unohtaa aiempi elämä ja aloittaa uusi, mutta välillä menneisyys pyrkii pintaan haluamattakin.

Näyttelijät ovat varsin sopivia rooleihinsa ja heistä näkee selvästikin, että jokainen on nauttinut esiintymisestään ja tehnyt täten parhaansa. Pääosaesittäjistä Bill Paxton esiintyy roolihahmonsa raivokkuuden vuoksi näkyvimmin, mutta kukaan ei jää jalkoihin ja tästä hyvänä esimerkkinä on Tim Thomersonin esiintyminen Calebin isänä. Toki Thomersonin hahmo on muihin verrattuna väritön ja taustalle tarkoitettu, mutta se on tarkoituskin ja Thomerson ei koetakaan väkisin tuoda itseään kameran eteen, ollen siten erinomainen.
Kuten Eastwoodin Mystic Riverissä, jokainen näyttelijä tekee Near Darkissa oman osansa ilman turhaa egoilua ja tietoisena siitä, että nyt on kasassa niin hyvä porukka ettei minulla ole oikeus pilata tätä.

Visuaalisesti Near Dark on vähäeleisen näyttävä. Hahmojen jatkuva rähjäisyys kuvastaa mainiosti yössä eläimellisten vaistojen varassa eläviä henkilöitä, jatkuva pimeys korostaa uhkaavuutta ja yksinkertaiset, mutta ääritehokkaat tavat kuvata pelkällä savulla valon vaikutusta vampyyreihin on enemmän kuin tarpeeksi.

Tangerine Dreamin syntikka-aaltoilukin on kuin nyrkki siihen sopivaan silmään.

Niin ja sitten ne negatiiviset seikat.
Hyvä on, se verensiirtoidea oli aika hatusta vetäistyn oloinen tapa parantua vampyrismista. Ideana verensiirto on sopiva nimenomaan veri-aiheiseen sairauteen, mutta silti se on aivan liian helppo tapa tuoda tarinalle onnellinen lopetus, etenkin kun verensiirto saa miettimään että miksi se ei ole tullut vampyyrien mieleen aiemmin. Koska emme tiedä kuinka monta vampyyria Near Darkin maapallolla on ja päädymme täten ajattelemaan elokuvassa esiintyneiden olevan he kaikki, niin poislukien Mae, muut selkeästikin nauttivat vampyyreina mellastamisesta, joten vaikka he tietäisivätkin keinon parantua niin he tuskin tekisivät mitään sen tapahtumiseksi. Siitäkin huolimatta, on se silti hätäisen oloinen idea. Vaikka tosin, lopussa on mainio viite siihen, että pitkään pimeässä elänyt Mae pelkää tottumuksesta aurinkoa ja täten se saa tuumimaan, että neidin sopeutuminen uuteen ihmiselämään tulee olemaan vaikeaa. Niin ja omaatuntoa saattaa painaa ties kuinka monta ihmisuhria.

Mitä muuta negatiivista keksisin?
En mitään.

Helvetin hyvä vampyyrielokuva joka toimii siellä missä pitääkin. Se kutkuttaa vatsaa, saa aivot toimimaan ja henkinen (okei, fyysinen myös) erektio soittaa ovikelloa kuin postinkantaja joka tuo postiluukkuun liian isoa pakettia.

Tähdet: *****
Near Dark
...NOIR

Porcupine Tree: Arriving Somewhere... (2006)

Porcupine Tree herätti alunperin kiinnostusta saatuani tietää ajat sitten kuopatun loistavan taidepopyhtye Japanin kosketinsoittajan Richard Barbierin kuuluvan miehistöön. Toisaalta kuulin itse Porcupine Treen primus motorin, Steven Wilsonin tuottaneen jotain hevimusiikkia.Tai ainakin minun korvissani heviksi luokiteltavaa musiikkia ja se taas ei herättänyt innostusta.
No kuitenkin, astelin kirjaston syvyyksiin ja sieltä hevi-osaltolta löytyikin ensimmäisenä yhtyeen In Absentia-levy ja siitä tuli ensimmäinen tietoinen kosketukseni Porcupine Treen musiikkiin.
In Absentia ei tuonut mieleeni Japania, joskaan ei myöskään Opethia, mutta se muistutti jonkinlaista Anatheman ja Rushin ristisiitosta. Atmosfääristä progegoottipoppia ja etenkin levyn Pink Floydmaiset suuret raukeat kappaleet kuten Collapse The Light Into Earth vakuuttivat minulle, että tästä yhtyeestä kannattaa pitää ja niinpä levyhylly alkoi pian täyttyä Porcupine Treen tuotoksista, kuten myös Steven Wilsonin muista projekteista, jotka aikalailla kuulostavat Porcupine Treelta.
In Absentian jälkeen yhtye on selkeästikin siirtynyt tyylillisesti raskaampaan soitantaan, mutta niin kauan kun mukana on vielä Start Of Something Beautifulin kaltaisia kappaleita, niin tehkööt mitä lystäävät. Tähänastisen Porcupine Treen discografiasta huomaan painottavani cd-soittimen aktivoinnissa eniten sitä pre Absentiaa, jolloin Pink Floydmaisuus oli enemmän esillä ja Voyage 34:n happopsykedelia tuuditti kuulijansa Keltaisen Sukellusveneen ihmemaailmaan.

Levykauppiaana toimiva ystäväni luonnollisesti pyrkii aina houkuttelemaan minua pahoille rahaa vieville teille, kertoen milloin minkäkin suosikkiyhtyeeni julkaisuista ja tämä Porcupine Treen live-dvd Arriving Somewhere kuului niihin join the dark sideihin (tai PSI Corpseihin.)
En kuitenkaan tarttunut niin sanottuun täkyyn, tiedostaessani joulun olleen tuolloin sopivan lähellä ja arvelin saavani Arriving Somewheren häneltä lahjaksi jos en sitä ostaisi. Näin tapahtuikin ja pukin kontista materialisoitui luokseni tämä nimenomainen dvd-julkaisu.

Tilanne on hyvin pelkistetty. Pari korotettua lavaa joilla nostetaan rumpali Gavin Harrison ja kosketinsoittaja Barbieri hieman muuta yhtyettä korkeammalle. Yhtyeen imago ei ole rokkia nähnytkään, vaan he, etenkin laulajakitaristi Wilson näyttävät musiikkikoulun rippipapeilta soittamassa häissä ja kevätjuhlissa.
Kuvaa sävytetään välillä suttuisilla väreillä, joista etenkin punainen on kuvattu niin rakeisena että se näyttää kuin kuluneelta vhs-kuvalta. Muutoin välillä yhtyettä kuvataan naarmuuntuneen mustavalkoisuuden läpi, tai päälle heijastetaan jonkinlaista laavalamppua. Pääosin väritys on oikeastaan aika rumaa ja aiheuttaa useammin kuin kerran ajatuksen siitä että jokin laite on hajonnut aiheuttaen värivirheitä.
Lava on pieni ja jo sellaisenaan saa viisihenkisen yhtyeen näyttämään kreikkalais-roomalaisen painin harrastajilta, eivätkä lavalla poukkoilevat kameramiehet ole avartamassa tilan tunnetta. Toisin sanoen keikkaa voisi kutsua intiimiksi.
Koska kameramiehet (saattaa siellä olla mukana kameranainenkin) luikertelevat yhtyeen lomassa, on myös kuvakulmia tarjolla useampikin kuin vain se tuttu yleisön takaa tarjottu. Luonnollisestikin kamera keskittyy, oli kuvakulma sitten mikä tahansa, pääasiassa Wilsoniin, mutta muutoin toiseksi eniten kameran edessä tuntuu olevan läheltä kuvattu instrumenttien näpelöinti. Kyseessä kuitenkin on musiikkia jota voi ajoittain kutsua jopa matikkametalliksi, mutta siinä missä Dream Theater on Dream Theater, niin Porcupine Treen poptietoisuus tuo musiikkiin enemmän sielukkuutta ja lämpöä, joten pelkäksi taitojen esittelyksi ei tässä kuitenkaan sorruta.
Kappalevalikoimaltaan Arriving Somewhere viittaa jo nimellään Deadwing-levyyn ja tämän lisäksi myös edellä mainittu In Absentia on vahvasti edustettuna. Siispä soitanta tasapainottelee heviriffien ja ambientmaisen aaltoilun välillä, mutta rokimpi musiikki tuntuu olevan vahvemmin yhtyeen mielessä, mikä ei ole niin suuresti minun mieleeni. Yhtye kun ei kuitenkaan ole imagoltaan kovinkaan rock ja taustakankaan vähäiset astraalikuviot istuvat paremmin yhtyeen Floydmaisuuteen kuin mihinhään Monster Magnetismiin. Lisäksi Wilsonin laulu on niin syvästi herkkää runonlausuntaa, että raskaampi irvistely on melkeinpä väärää. Siispä soittimien hinkkaus pää takakenossa tuntuu istuvan paremmin mitä rauhallisempi kappale on.
Tätä jatkuu loppuun asti ja muutoin niin ilmeettömän esiintynyt Wilson sortuu lopussa jopa hymyilemään ja vääntämään jonkinlaisen puujalkavitsin.

Levyn tekniselle laadulle on annettava moitteita. Tämä katselemani levy ei ole se minkä alunperin sain, sillä tuo levy piti vaihtaa siinä esiintyneen äänen nykimisen vuoksi ja tässä toisessa levyssä on täsmälleen sama vika, täsmälleen samoissa kohdissa. Sitä ei tapahdu usein ja kyseessä on lähes häviävän pieni virhe, mutta jokainen musiikkia kuunteleva tietää kuinka älyttömän ärsyttävää on jos levyssä esiintyy minkäälaista pätkimistä. Edellyttäen siis ettei kyseessä Autechren tai Aphex Twinin levyt.

Visuaalisesti Arriving Somewhere on uskomattoman tylsää seurattavaa ja tämä onkin ehdottomasti kuunneltavana parempi elämys kuin katsottaessa. Se että yhtye esiintyy eleettömästi, enimmäkseen soittimiinsa keskittyen ei haittaa minua, vaikka toki sitä odottaakin agressiivisemmän soitannan kohdalla enemmän liikehdintää, mutta kuitenkin Porcupine Treen pop-progen huomioon ottaen yhtyeen esiintyminen on juuri sitä mitä musiikissakin kuulee. Visuaalinen tylsyys viittaa tässä tapauksessa enimmäkseen käytettyyn väriskaalaan joka on enimmäkseen vain suttuista ja täten puuduttavaa. Luin jostain että Arriving Somewheren väritys viittaisi 70-lukulaisuuteen ja vanhoihin progeakteihin, mutta c'mon, tämä ei ole Live In Pompeii.
En myöskään pitänyt sinne tänne poukkoilevasta kuvaustavasta, koska Porcupine Treen musiikki ei ole yleensä niin hektistä että siihen sopisi mikään Cloverfield-kuvaus.
Mutta kuunneltaessa Arriving Somewhere on silkkaa nannaa korville, sillä Porcupine Tree on siitä harvinainen raskaaseen musiikkin ajoittain ajelehtiva progeakti, että heidän musiikkinsa on enimmäkseen lempeän kuuloista ja erinomaisesti seesteisiä visioita päähän tuova. Kansanmusiikiton Tenhi on huomattavasti istuvampi vertailukohde kuin Spock's Beard.

Jos arvostelisin Arriving Somewherea pelkän kuuntelun perusteella, niin toteaisin sen olevan jopa viiden tähden kokemus. Musiikissa on sopivasti vaihtelua lajityyppien välillä, soitto on erittäin taidokasta olematta kliinistä ja tunnelma on hyvin kaunis.
Mutta koska kyseessä on live-dvd niin silmienkin tulee osallistua tapahtumaan ja tässä tapauksessa ne eivät saa korvien kaltaista nautintoa osakseen. Kuvassa on nynnyn näköinen yhtye seisomassa paikoillaan, kuvassa on rumia värejä ja kameroiden liikehdintä on ajoittain pahastikin kömpelöä.
Joten kokonaisuutena tämä ei ota mukaansa toivotulla tavalla ja olisikin ollut parempi jos keikan olisi kokenut paikan päällä, sillä olohuoneeseen he eivät tulleet.

Kakkoslevyltä löytyy nimensä mukainen ja todella mainio Gavin Harrisonin Cymbal Song-video, valokuvagalleria, nostalgiaa huokuva musiikkivideo kappaleeseen Lazarus, kooste kiertueella käytetyistä taustaprojisoinneista ja pari lisäliveä.


Tähdet: ***
Porcupine Tree: Arriving Somewhere...
...NOIR