Tarzan ja Amatsonit (1945) / Tarzan ja Leopardinainen (1946)

Siispä Tarzanoidaan hieman lisää ja tälläkin kertaa Tarzan iskee tajuntaani kahden elokuvan voimin.

TARZAN JA AMATSONIT (Tarzan and the Amazons, 1945)

Heti alkuunsa tämä elokuva osoittaa että pelissä on mukana myös Tarzanin poika, ja kuten tiedämme, lapsihahmon lisääminen tarinaan hyvin,,, hyvin,,, hyvin harvoin parantaa tilannetta. Eikä tälläkään kertaa lapsi tuota mitään muuta kuin surua maailmaan. Ihan oikeasti, miksi elokuvantekijät toistuvasti uskovat että elokuvasarja hyötyy lapsihahmon mukaan tuonnista, kun tosiasiassa lapsi useinmiten tuottaa haittaa elokuvalle. Lapsen vuoksi elokuva ei voi olla yhtä rohkea kuin aiemmin, vaan kaikki on pumpuliin käärittyä nyhveröintiä. Onhan siellä poikkeuksiakin joukossa, mutta kun esimerkiksi Tarzanillakin on jo apina, niin miksi pitää olla lapsikin.

Tarzan (Johnny Weissmuller) ja poikansa Poika (Johnny Sheffield) hengailevat viidakossa, kun kuulevat... HETKINEN! POIKA NIMELTÄ POIKA! Hahaha! Ehkä olin väärässä, lapsihahmo voi ollakin hyvä idea.
Tarzan ja Poika hengailevat viidakossa, kun kuulevat hätähuudon ja Tarzan pelastaa vahvasti meikatun beibin isolta kissalta. Tarzan tajuaa naisen olevan vuorten takaisesta amatsonien mystisestä kaupungista ja kantaa tämän takaisin sinne. Tässä vaiheessa näytetään joitakin aivan pirun hienoja jylhiä vuoristotaustamaalauksia. Eiväthän ne kuvaan istu, mutta ovat maalauksiksi hienoja.
Tarzan ja poikansa Poika menevät vastaanottamaan viidakkoon palaavaa Janea ja Tarzan käy puukottamassa krokotiilin hengiltä.
Miksi Tarzanin poika puhuu kuin olisi elänyt koko ikänsä Teksasissa jos isä on Robocopmaisesti puhuva apinamies ja äiti britti? No, toisaalta tämän elokuvan Jane on vaihtunut Maureen O'Sullivanista Brenda Joyceksi ja ilmeisesti kansallisuus on vaihtunut samalla.
Valkoisten miesten metsästäjä/tiedemiesryhmä tahtoo löytää amatsonien mystisen kaupungin ja Tarzania pyydetään johtamaan ryhmä sinne. Koska Tarzan tietää ettei heistä olisi kuin harmia niin hän kieltäytyy kunniasta, mutta suurennuslasista ja mikroskoopista huumaantunut Tarzanin poika lähtee ilman Tarzanin lupaa auttamaan metsästäjä/tiedemiesryhmää löytämään amatsonien kaupungin.
Selittämättömästi myrsky iskeytyy Tarzanin viidakkoon. Selittämättömästi siksi, että myrsky näyttää vaikuttavan vain Tarzanin pihalla, ei muualla. Tässä tapahtuu hieno kohtaus kun myrsky kaataa puun Janen päälle. Hieno siksi, että meidän tulisi uskoa nimenomaan myrskyn kaatavan puun, mutta kuvassa näkyy ihan selvät kirveen jäljet jolla puuta on ohennettu.
Tarzanin poika ja hänen johtama ryhmänsä saapuvat amatsonien kaupunkiin, Palmyriaan ja tottakai amatsonit vangitsevat heidät ja aikovat tappaa siihen paikkaan,,, mutta tyytyvät pistämään heidät orjatöihin. On muuten hassua miten kaikki amatsonit ovat samannäköisiä. Tietenkin amatsonit ovat vanginneet joitakin miehiä siitoskoneiksi, mutta kuvasta päätellen kaikki amatsonit ovat saman miehen aikaansaannoksia. Kyllä siinä sitten on siemennestettä täynnä oleva mies.
Pahat miehet pääsevät pakoon, keikkaavat amatsonien kullan mukaansa, tappavat muutaman amatsonin ja jättävät Tarzanin pojan amatsonien vangiksi. No, vastaavasti amatsonit saavat lahdattua kahta lukuunottamatta muut pahikset.
Tarzan tulee kotiin, huomaa Janen makaavan puun alla, nostaa puun pois ja saa katsojan ihmettelemään miksi koko puukohtaus oli elokuvassa mukana, kun se ei liity tarinaan millään tavoin. Tarzan huomaa pojan kadonneen ja lähtee etsimään tätä.
Tarzan törmää näihin kahteen amatsonien kaupungista paenneeseen metsästäjään ja säikäyttää nämä suohon. Tulihan se viimeinkin että joku uppoaa suohon/lentohiekkaan.
Tarzan tajuaa pojan olevan amatsonien vankina ja sitten tuleekin elokuvan epäloogisin kohtaus.
Saapuessaan amatsonien luokse Tarzanin poikaa ollaan uhraamassa auringon jumalalle. Amatsonit uskovat olevansa kirouksen alaisina kaiken siellä tapahtuneen hässäkän vuoksi ja poika olisi uhrattava, mutta Tarzan tulee paikalle, huutaa ”Poika!” Poika kääntyy ja huutaa iloisesti ”Tarzan!” Ja seuraavassa kohtauksessa Tarzan ja Poika ovat tulossa kotiin ja tervehtivät iloisesti Janea.
Siis häh? Miksi? Poikahan aiheutti sen että amatsonien mystiseen kaupunkiin tuli ahneita pahiksia jotka tappoivat amatsoneja ja sitten nämä vain antavat pojan takaisin Tarzanille tyyliin että ”ei tässä mitään.” Eikä Tarzan edes toru poikaa siitä että tämä tapatti laumoittain ihmisiä ja Tarzan vielä aiemmin elokuvassa kehtasi sanoa olevansa hyvä isä.
Lopussa Cheeta meinaa vielä räjäyttää talon dynamiitilla.
LOPPU!

TARZAN JA LEOPARDINAINEN (Tarzan and the Leopard Woman, 1946)

Tarzan, Jane ja Poika (samat näyttelijät kuin edellisessäkin elokuvassa) ovat saapuneet Sambesiin jossa Tarzan huvittelee painimalla paikallisten kanssa.
Kaupunkiin tulee villiintynyt elefantti, selässään pahasti loukkantunut mies. Mies hourailee jotain leopardeista ja paikalliset poliisit lähtevät Tarzanin kanssa selvittämään asiaa. Tietenkin Jane ja Poika lähtevät mukaan, sillä mikä olisikaan fiksumpaa kuin viedä perhe mahdollisten ihmissyöjäleopardien luokse.
Joukko leopardeja hyökkää, Tarzan puukottaa niistä kolme ja poliisit ampuvat loput.
Äskeisestä huolimatta Tarzan ei usko leopardien olevan syypää leopardihyökkäyksiin. Ja hitto vie, Tarzan on oikeassa.
Leopardihyökkäysten takana on jokin leopardikultti jota johtaa ylipapitar Lea (jostain syystä taiteilijanimeä Acquanetta käyttänyt nainen.) Lean tärkeimpinä apulaisina ovat jostain syystä sivistystä vastustava lääkäri Ameer Lazar (Edgar Barrier) ja Lean pikkuveli/lapsisoturi Kimba (Tommy Cook.) Anteeksi, mutta jotenkin sivistystä vastustava lääkäri ei vain kuulosta järkevältä.
Kimba ehdottaa Lealle että hän voisi mennä tarkkailemaan Tarzania, mutta tosiasiassa hän on ihastunut Janeen ja lyöttäytyy siksi Tarzanin perheen luokse. Ihastustaan Kimba osoittaa siten että aikoo leopardiksi pukeutuneena repiä Janen kurkun auki. Aah! Sitä nuorta lempeä.
Leopardikultti hyökkää jonkin tyttölauman kimppuun ja Tarzan menee väliin häiriköimään, ja kohta leopardimiehet hyökkävät myös Tarzaninkin kimppuun.
Kimba pukeutuu taas leopardiksi ja hyökkää Pojan ja Janen kimppuun. Poika vetää Kimbaa turpaan.
Nyt siis Kimba on Janen ja Pojan vankina, kun taas Tarzan on leopardikultin vankina. Leopardimiehet hyökkävät vapauttamaan Kimban ja kohta Tarzanin seuraksi saapuvat vangitut Jane ja Poika. Mutta onneksi Cheeta vapauttaa Tarzanin ja Tarzan kaataa pari tukkia haudaten kaikki leopardikultin jäsenet vuoren alle. Tai ei aivan kaikkia, sillä Lazar ja Kimba selviävät aina seuraavaan kohtaukseen saakka, kunnes nämä tappavat toisensa. Onko sillä väliä? Sillä eikö tässä nyt unohdeta se tärkein asia? Tarzan kippasi juuri vuoren nurin kaatamalla pari tukkia.
LOPPU!

Näistä kahdesta Tarzanista Leopardinainen oli parempi, mutta ei sekään juuri muuta tuonut katsojalleen kuin nostalgisen lämpöaallon. Tosin Leopardinaisessa ei kukaan uponnut suohon/juoksuhiekkaan, mikä oli suuri pettymys.
Kummassakaan Tarzanissa ei Tarzan tee juuri mitään, kunhan pari kertaa puukottaa jonkun ja kaataa tukin. Ei ollut juuri laisinkaan liaaneissa heilumista ja suuria uimahyppyjä, eikä Tarzan tainnut kummassakaan elokuvassa edes imitoida Ulvovaa Mylläriä.
Leopardinainen kuitenkin sisälsi joitakin niin pähkähulluja ideoita, että se ansaitsee hieman enemmän glooriaa kuin Amatsonit.
Amatsonit kun oli juuri sellaista nyhveröintiä jota uskaltaa odottaa kun mukaan tulee lapsihahmo. Hassua kyllä myös elokuvaa pilannut lapsi oli Amatsonien parasta antia, juuri sen vuoksi ettei kyseinen hahmo sopinut elokuvaan laisinkaan. Kyseessä oli kuin jos Reservoir Dogsissa olisi ollut Ace Ventura mukana.
Leopardinaisessa puolestaan oli sekä pöhkö leopardikultti, että Ace Ventura,,, ja kaiken kruununa se tajunnanräjäyttävä lopetus.

Joten vaikka molemmat olivat aika kehnoja elokuvina, niin Leopardinainen alkoi mennä jo hyvän roskan puolelle siinä määrin että se oli jo jokseekin hauskaa.
Molemmat Tarzanit ovat kyllä ihan miellyttäviä elokuvia omassa sarjassaan, mikä ei tosin tee niistä kovin hyviä. Molemmista saa kyllä sen mitä Tarzaneilta odottaakin, mutta sarja toistaa itseään niin pahasti että parhaimmillaan nämä elokuvat ovat kun niitä ei katso lähellä toisiaan. Näyttäisi siltä että yksi Tarzan vuodessa on se mikä pitää lääkärin loitolla.


Ai niin, katsokaapa tuosta kannesta kuinka Leopardinainen-osassa Weissmuller näyttää ihan Karloff-ajan Frankensteinin hirviöltä.

Ja tupla-ainiin. Amatsonit olivat kyllä ihan nättejä tyttöjä, mutta he olivat nimenomaan tyttöjä. Kun minä fantasioin amatsoneista niin he ovat minua vahvempia dominaattoreita, mutta nämä Tarzanin amatsonit olivat sellaisia höyhensarjan keijuja, että aivastus lennättäisi heidät kaikki kuuhun. Lihaa siellä olla pitää.


Tähdet:
Tarzan ja Amatsonit **
Tarzan ja Leopardinainen ***
...NOIR

The Kid Stays In The Picture (2002)

Nykyään näyttelijät ja ohjaajat ovat ne nimet joilla elokuvaa mainostetaan, mutta joskus muinoin näyttelijät ja ohjaajat olivat vain jotain jollaisia oli pakko olla mukana, kun tuottajat olivat elokuvan tärkein osanen. Hollywoodin alkuaikoinahan studiot omistivat kaiken kuin parhaimpina orjakaupan kultavuosina ja siten tuottajien nimet olivat isompana kuin Stephen Kingin nimi kirjansa kannessa. Sitten jossain vaiheessa tuottajat muuttuivat pelkistä despooteista rock 'n roll-tuottajiksi. Mukaan kuvioihin tulivat dekadenssin ultimaattiset vuorenhuiput, Joel Silver, Jerry Bruckheimer ja Don Simpson. Heistä jälkimmäinen sitten meni ja eskaloi rokkituottajat seinään. Hän siis kuoli. Siihen oikeastaan loppui tuottajien suurin esilläolo ja he jäivät enemmän taka-alalle. Bruckheimer joka on edelleen yksi vaikutusvaltaisimpia, ellei jopa vaikutusvaltaisin tuottaja rupesi chillaamaan ja nykyään hän esiintyy julkisuudessa töidensä kautta, ei uusien Ferrarien, kokaiinin ja pikaveneiden kautta. Suomen vastaava tapaus on tietenkin Markus Selin, joka itseasiassa muistuttaa jo ulkonäöltäänkin Joel Silveriä.

Tuottajien glamourin rokkimaineen loi kuitenkin pitkälti yksi ihminen, Robert Evans.

Robert Evans on täydellinen elämänkertaelokuvan kohde. Hänen elämässään on ollut beibejä, huumeongelmia, rahaa niin helvetisti, rahaa ei laisinkaan, valtaa, ylämäkiä, alamäkiä, riitoja ja lähes maailmanherruus. Ja kaiken kruunaa Evansin persoona joka on egoistinen jopa siinä määrin että välillä tekisi mieli läimäistä kasvoille, mutta samalla hän on jotenkin äärimmäisen kiehtovaa seurattavaa. Hän on nimenomaan persoona, eikä mikään seinäruusu.

The Kid Stays In The Picture pohjautuu Evansin omaelämäkertaan ja hän itse toimii dokumentin kertojana, mikä tietenkin saa epäilemään kaikkien dokumentin faktojen olevan faktoja. Etenkin kun Evans kuulostaa välillä puhuvan asioista siten että se oli ne muut, en minä. Mutta hän kertoo myös selkeästi vaikeista hetkistä elämässään, joten ainakin hän itseriittoisuudestaan huolimatta kuulostaa rehelliseltä ja täten tarina on todenmukaisen oloinen.

Evans kertoo kuinka hänet löydettiin uima-altaalta elokuvatähdeksi.
B-näyttelijästä tuottajaksi ja studiopomoksi, ja kaiken aikaa kukaan ei uskonut Evansista olevan mihinkään. Evans saa siis kiittää että on ollut aina joku yksittäinen henkilö joka oli häneen uskonut, kun koko muu Hollywood tuntui suurinpiirtein epäilevän Evansin kykyä edes hengittää.
Sopivasti heti tuottajan uransa alkupuolella Evansin käsiin sattui tulemaan käsikirjoitus elokuvasta nimeltä Rosemaryn Painajainen. Mitä? Tekotaiteellista paskaa jonka ohjaisi tekotaiteellista paskaa tekevä ohjaaja (Roman Polanski.) Tämä tuntui olevan kaikkien näkemys Evansin valinnasta elokuvan ja ohjaajan suhteen. No, kaikki elokuvia vähääkään seuraavat tietävätkin kuinka marginaalielokuvaksi Rosemaryn Painajainen jäi.
Seuraavaksi materialisoituivat Love Story, Chinatown ja Kummisetä, ja Robert Evans tuntui voittaneen kaikki epäilyt itseään kohti, sekä nousseen isoimmaksi nimeksi koko Hollywoodissa.
Luonnollisesti tätä menestystä saattoi seurata vain alamäki.
Siispä mukaan tulivat kokaiini, metsästä löytynyt ruumis, mielisairaala, huumeoikeudenkäynti, rahojen menetys, etc. Ja tietenkin,,, comeback aikana kun tuottajat eivät enää olleet supertähtiä. Tosin eivät Evansin paluun aikana tuottamat elokuvatkaan olleet enää kovin mainittavia. Taivaansilpoja, Mustanaamio ja esimerkiksi (hyi yök!) Kuinka Hukata Kundi 10 Päivässä. Noista Mustanaamio sentään on hauskaa katsottavaa.
Kyllähän siellä joukossa tulevat esille myös kaikki Evansin suhdeongelmat, mutta mielenkiintoisinta Evansissa eivät ole hänen avioliittonsa, vaan hänen matkansa elokuvamaailmassa.
Ja parasta on, että vaikka Evansin elämässä on tapahtunut paljon asioita jotka olisi voinut tehdä toisin, niin hän ei jää surkuttelemaan menneitä vaan on edelleen jokseekin tyytyväinen tähän hetkeen.

Dokumentti siis toimii muuten aika perinteisenä henkilökuvauksena jossa itse päähenkilö kertoo elämästään, mutta siinä on kaksi normaalista poikkeavaa toteustustapaa:
-Ensinnäkin tämä dokumentti tuntuu välillä joltain audiokirjalta, sillä sitä ei ole tehty normaaliin haastattelutapaan, vaan Evans tavallaan lukee kirjaansa kuvien tahtiin.
-Toiseksi tässä ei näytetä juurikaan ihmisiä. Onhan siellä muutamia arkistopätkiä televisiosta ja elokuvista, mutta suurelta osin dokumentti koostuu valokuvista. Mikään clipshow tämä ei kuitenkaan ole. Valokuvat on muokattu kaksiuloitteisen ja kolmiulotteisen välimuodoiksi, mikä saa kuvat elämään kuin ne olivat jonkinlaisia stop motion-animaatioita. Tämä on erittäin kiehtovan näköistä ja istuu dokumentin tyyliin kuin nyrkki silmään.

Vaikka sisältö on aika tyypillinen ryysyistä rikkauksiin, alas ja ylös-tarinointia, niin sekä dokumentin toteutustapa että Evansin persoona tekevät perinteisen kuuloisestakin tuoreen oloista. Ja kiitos toteutustavan, Evansista ei kaipaa fiktiivistä elokuvaa, vaan The Kid Stays In The Picture on tavallaan sekä pelkkä dokumentti, että tavallinen elokuva.

Koska dokumentti on Evansin näkökulmasta kerrottu niin tietyissä seikoissa saattaisi muilla asiaankuuluvilla henkilöillä olla oma sanansa sanottavana. Kuten esimerkiksi monista Kummisetä-aiheisista dokumenteista ilmenee, niin Coppola näki elokuvan teon eri tavalla kuin mitä Evans teki, mutta on hauskaa ajatella että ensimmäinen syy Coppolan palkkaamiseen elokuvan ohjaajaksi on se että kyseessä on italialaistaustainen ohjaaja. Hiiteen meriitit, koska niitä Coppolalla ei tuolloin vielä oikeastaan ollut, mutta se riittää että kyseessä oli ainoa tiedetty amerikanitalialainen ohjaaja. Kun lopputulos oli mitä oli, niin hitonko väliä sillä on miksi Coppola ohjaajaksi palkattiin.

The Kid Stays In The Picture on hyvin kiehtova dokumentti tuottajamogulista jonka elämä itsessään on elokuvaa.
Suosittelen tämän dokumentin rinnalle katsottavaksi Robert Altmanin elokuvaa The Player, joka aiheensa vuoksi istuu Evansin maailmaan erinomaisesti.

Nyttemmin niin sekä Evans, ja mainitsemani Joel Silver ja Jerry Bruckheimer eivät enää ole samalla tavalla lehtien etusivujuttuja ja vaikka Bruckheimer vielä porskuttaa hiteillä niin tuottajissa on tapahtunut sukupolven vaihtuminen. Nyt tuottajat ovat usein sekä tuottajia että ohjaajia/näyttelijöitä, eivät vain pelkkiä tuottajia. Trendihän tuntuu olevan että näyttelijä perustaa oman tuotantoyhtiönsä.
Robert Evans oli myös erään tuottajien vaihdoksen uusi ilmentymä, mutta toisin kuin nykyisillä, hänellä tuntuu olevan kerrottavaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tähdet: ****
The Kid Stays In The Picture
...NOIR