Voin heti alkuun todeta hätähousuille, että Candyman kuuluu niihin harvoihin kauhuelokuviin jotka ovat lähes täydellisiä. Joten arvosana tulee olemaan hyvä. Kun sitä katsoo lähes ammatikseen melkein pelkkää roskaa, niin aina välillä sitä haluaa pelata varman päälle ja valitsee kohteekseen jonkin elokuvan kuten juuri Candyman.
Candyman ei ole lähes täydellinen koska se olisi tarinallisesti jotenkin uniikki. Se lähes täydellinen koska se on niin uskomattoman tarkkaan harkitun oloinen toteutukseltaan.
Candyman kertoo opiskelija Helen Lylesta (Virginia Madsen) joka on kirjoittamassa tutkielmaa urbaaneista kansantaruista. Nimenomaan niistä makaaberin puolen tarinoista, koukusta ovenkahvassa, tappajasta yläkerrassa ja muista oletettavasti tosijutuista jonka joku on kuullut joltain, joka on kuullut sen joltain, etc. Yksi tarinoista johon Helen törmää on kertomus koukkukätisestä Candymanista, joka saapuu verenmaku suussaan hänen luokse joka on Candymanin kutsunut luokseen. Sinun tarvitsee vain sanoa Candyman viidesti ja hupskeikkaa. Helenille tämä on tietenkin vain yksi tarina muiden joukossa, mutta otollinen tutkittava siksi että tarina sijoittuu läheiseen köyhälistön alueelle ja sitä olisi helppo käsitellä. Luonnollisesti Helen kutsuu Candymania viidesti ja Candyman saapuu osoittamaan, että kaikki tarut eivät ole vain tarinaa. Candyman ei tullut pelkästään tappamaan Heleniä, vaan tuhoamaan kaiken mihin Helen uskoo ja luottaa.
Osaltaan elokuva tahtoo näyttää miten hienostoon kuuluva Helen kohtaa todellisuuden slummialueen kautta, eikä niinkään Candymanin tarinan kautta. Se ei kuitenkaan saarnaa siitä kuinka me kaikki olemme samanlaisia, vauraudesta riippumatta, vaan se pikemminkin osoittaa kuinka joskus olisi parasta vain tyytyä jo saatuun osaan.
Vaikka tarinassa Candyman paljastuu urbaanin legendan sijaan todelliseksi hahmoksi, niin Candymanin oma uhkaavuus ja kenties omantunnon arvo riippuu siitä uskotaanko häneen. Se ettei usko Candymaniin ei tietenkään tee hänestä elokuvan todellisuudessa harhaa, mutta Candymanille tuntuu olevan fyysisyyttä tärkeämpää se, että häneen uskotaan. Joten Candyman on osaltaan oman legendansa vanki että vartija.
Elokuvassa käsitellään myös rasismia, mutta poislukien Candymanin syntytarinaa sillä ei ole oikeastaan mitään oleellista merkitystä loppuelokuvalle. Vaikka tosiaan Candymanin synty on rasismiin liittyvä, niin se ei kuitenkaan ole Candymanin tekojen motiivi missään vaiheessa. Uhreisi kelpaavat kaikki asemasta, sukupuolesta ja ihonväristä riippumatta. Itseasiassa Candymanin ”synty” ei kerro miten hänestä tuli se urbaanilegendojen Candyman, se kertoo vain seikat miksi Candyman näyttää siltä miltä näyttää. Se ettei Candymanin oikeaa tarinaa käsitellä on hyvä idea, koska Candyman on syntynyt huhuista ja peloista, ei jostain kirouksesta tai vastaavasta. Jatko-osissa asiaa kyllä syvennetään, mutta aivan suotta.
Hieman pintapuolinen rasismiaihe onkin elokuvan heikoin tekijä. Siihen tehdään joitakin turhia viittauksia, kun se kerran ei oikeasti vie tarinaa mihinkään suuntaan.
Toinen miinus tulee Candymanin ulkonäölle. Vaikka Tony Todd on hyvä valinta Candymanin rooliin ja etenkin hänen äänensä on vaikuttava, niin kotikutoinen ulkonäkö on kaukana satujen hirviöstä. Koska kyseessä on urbaaniin maailmaan sijoittuva tarina, niin Candymanin ulkonäkö on jokseekin perusteltu, mutta rosoisuutta olisi saanut olla enemmän.
Vaikka Candymanin perusjuoni on monesti eri tavoin kauhussa käsitelty, niin etenkin tämän elokuvan kohdalla se on erityisen taidokkaasti tehty.
Näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Jokainen tuo esiin keskenään tasapainoista esintymistä, eikä kukaan ole toistaan huonompi saatikka parempi. He ovat henkilöitä joihin uskoo.
Äänisuunnittelu on erinomainen. Candymanin maailma kuulostaa oikealta, eikä joltain studioneron fiksaatiolta hassuihin ääniin.
Kuvaus ja valaistus on sopivan rauhallista. Ylilyönteihin ei sorruta. Etenkin satunnaiset kuvat kaukaa kaupungin yltä tuovat hyvää osoitusta siitä, kuinka oma todellisuus on edelleen paikoillaan mutta se ei näytä omalta.
Elokuvan kaikkinainen rytmitys on jotain mihin harvoin pystytään, sillä tässä elokuvassa on todellakin tajuttu tunnelman luomisen tärkeys.
Entäpä Philip Glassin musiikki sitten? Uskomattoman kaunista. Erikoista on vieläpä se että Glass ajautui aikoinaan koviin riitoihin Candymanin tuottaneiden henkilöiden kanssa, koska elokuvassa musiikkia oli leikelty eri muotoon kuin mihin Glass oli sitä tarkoittanut. Tällä kertaa on todettava että Glass suuttui aivan turhaan, sillä musiikki on editoitu elokuvaan täydellisesti. Glassin minimalistinen sinfoniaooppera kuuluu elokuvahistorian onnistuneimpiin ja voidaankin sanoa, ettei Candyman olisi puoleksikaan niin hyvä elokuva, jos sen rytmitys ei toimisi tämän nimenomaisen musiikin kanssa synkassa.
Candyman jos mikä on elokuva jonka jokaisen kauhuelokuvan ystävän tulisi katsoa. Ilman sitä olet vain harrastelija, sen kanssa on harrastelija joka on nähnyt Candymanin.
Enkä ole kertaakaan sanonut viidesti ”Candyman.”
Muista kutsua häntä peilin edessä.
Tähdet: ****
Candyman
...NOIR 
Kun Scorsesen versio Cape Fearista julkaistiin aikoinaan, niin siitä oli saatavilla kasettiversio jolla oli sekä alkuperäinen 60-luvun versio, että juuri tämä Scorseseversio. Jostain syystä en kuitenkaan katsonut Scorsesen aikaansaannosta kuin yhden ainoa kerran, mutta Thompsonin näkemys eksyi useampaankin otteeseen katseluun. Sitten myin kasetin luokkatoverilleni ja se jäi mieleeni pelkästään erinomaisena elokuvana ja sinä Scorsesen elokuvana. Nyt kuitenkin kirjastosta tuli otettua Cape Fear uudelleen katseluun ja jälleen samassa paketissa ovat molemmat elokuvat. Aikomukseni oli katsoa vain Thompsonin versio, mutta mikä ettei,,, siispä peräjälkeen molemmat. Eikä se Scorsesen näkemys mikään huono ollut, mutta ei se ollut myöskään sen parempi kuin Thompsonin on.
Juonikuvio on hyvin yksinkertainen, vaikka Scorsese oli joitakin syventäviä muutoksia omaansa tehnyt.
On rikollinen joka vapautuu vankilasta ja tulee kostamaan henkilölle jota pitää syypäänä vankilaan joutumiselleen. Ei oikeastaan sen kummempaa.
Molemmissa elokuvissa siis on sama perusrakenne, mutta tyylissä on suuret erot. Thompsonin alkuperäinen versio kulkee huomattavasti nopeammin ja asiat sanotaan kenties hieman enemmän alleviivatun oloisesti. Kun taas Scorsesen näkemyksessä tunnelmaa kasvatetaan rauhallisemmin ja joitakin asioita esitetään muka kryptisesti siten, että ne paljastuvat eri henkilöille eri aikoihin.
Molemmissa elokuvissa osoitetaan että vankilassa ollessaan rikollinen, eli tuttavallisemmin Max Cady on lukenut lakia ja täten hyödyntää sitä kiusatessaan uhriaan, eli tuttavallisemmin Sam Bowden. Joten vaikka katsojalle ja suurimmalle osalle elokuvan henkilöistä on alusta asti selvää, että Cady on paha jätkä, niin lain koukeroiden avulla elokuvan aikana Bowden olisi ainakin tuomareiden silmissä bad motherfucker.
Elokuvissa on sellaisia eroja, joita ei varmasti esiintyisi jos Thompsonin Cape Fear olisi tehty alunperinkin vasta 90-luvulla. Tai itseasiassa jos Cape Fear olisi tehty alunperin vasta post Easy Rider/Kovaotteiset Miehet tai vaikkapa Likainen Harry, niin jo se 70-luvun versio Cape Fearista olisi todennäköisesti kovin samanlainen kuin Scorsesen 90-luvun versio. Miksikö? No, johtuen siitä että Scorsese ei eksy hirveästi Cape Fearin perusideasta, vaan on tyytynyt pitkälti päivittämään Cape Fearin ulkoasua. Mikä tarkoittaa että kun alkuperäinen Cape Fearin joutui vielä kohtaamaan 50-luvulta tutut sensuurisäännökset, niin Scorsesen Cape Fear pystyi pistämään sellaiset bakkanaalit vauhtiin, että Caligulakin olisi innoissaan. Enemmän graafista väkivaltaa, suorasukaisempaa seksuaalisuutta ja päällekäyvä osoitus Cadyn halusta raiskata Bowdenin tytär. Alkuperäisessä kun vielä jouduttiin enemmän osoittamaan nämä seikat vihjailuina ja fyysinen väkivalta jouduttiin jättämään pitkälti kahden jykeväleukaisen miehen harteille.
Juonellisesti suurin muutos on Sam Bowdenin hahmossa. Sillä Max Cady on paha jätkä ja pahana jätkänä pysyy koko tarinan ajan. Mutta Bowdenin hahmoon on tehty yksi Cadyn motivaation kannalta tärkeä muutos. Ei huolta, tämä ei ole juonipaljastus, sillä se kerrotaan katsojalle molemmissa elokuvissa heti alkumetreillä. Alkuperäisessä versiossa Bowden vain sattuu olemaan asianajaja joka on toiminut silminnäkijänä Cadyn rikoksessa ja sitä kautta saattanut Cadyn vankilaan. Joten Bowdenin ammatti ei ole ratkaiseva tekijä Cadyn kohdalla. Mutta uusintaversiossa Bowden on ollut Cadyn asianajaja, joka on tieten tahtoen haudannut kenties ratkaisevan todisteen koska on tiennyt Cadyn syylliseksi ja täten saattanut asiakkaansa vankilaan. Joten jälkimmäisessä versiossa Bowden on tietystä näkökulmasta katsottuna saamassa ansaitsemaan kohtelua, kun taas alkuperäisessä versiossa Bowden on enemmän sinisilmäinen sankarihahmo.
Nämä muutokset, tai lisäykset tarinaan ovat vain nyanssieroja, sillä kuten todettua ne olisivat varmasti esiintyneet alkuperäisessäkin versiossa, jos olisivat saaneet.
Molempien dynamo on selkeästi Max Cadyn esittäjä ja molemmat ovat erinomaisia.
Robert De Niro esittää hyvin lihaisen version Max Cadysta ja hän näyttääkin villiintyneeltä höyryveturilta. Etenkin elokuvan lopussa Max Cady onkin jo enemmän kuin ihminen, hän on kuin kaiken pahuuden ruumiillistuma. Tämä oli vielä aikaa kun De Niro muokkasi itseään fyysisesti rooliensa mukaan.
Todettakoon kuitenkin että alkuperäisen version Robert Mitchum vie voiton. Mitchum on kuin pullotettua hiilihapollista raivoa jota joku pässi hölskyttää liikaa. Itseasiassa Mitchum on Cape Fearissa hyvin samanlainen kuin Night Of The Hunterissa. Mitchum ei niinkään ”Mitchum murskaa!” vaan syövyttää.
Aiemmin mainittuihin nyanssieroihin on lisättävä, että Scorsese tekee kyllä elokuvan loppuun hienon lisäyksen. Molempien elokuvien loppu on suht' samanlainen, eli lopullinen välien selvittely jossa Cady kokee kohtalonsa. Scorsese kuitenkin lisäsi loppuun vielä hienon muutoksen, jossa Bowden itse ei saakaan oikeutusta teoilleen ja kirjaimellisesti koettaa pestä käsiään synneistään puhtaaksi.
Scorsese teki kuitenkin hyvän työn päivittäessään Cape Fearin. Jokseekin turhan, mutta onnistuneen siksi, että hän toi esille ne seikat jotka haluttiin tuoda päivänvaloon alunperin, mutta ei saatu. Scorsese ei kuitenkaan tehnyt uutta elokuvaa, vaan pikemminkin remasteroi alkuperäisen. Hän kuitenkin onnistui siinä, missä Gus Van Sant Psykollaan epäonnistui.
Ja kun kerran ollaan Hitchcockissa, niin mainittakoon että alkuperäinen Cape Fear on visuaalisesti kovin saman oloinen kuin Hitchcockin teokset ja making offien perusteella se oli tarkoituskin. Mutta erona Hitchcockiin Cape Fear on ”pelottavampi” tunnelmaltaan.
Niin ja molemmissa Cape Feareissa käytetty Elmer Bernsteinin musiikki on eräs elokuvahistorian onnistuneimmista ja pelottavimmista.
Tähdet:Cape Fear (1962)
****
Cape Fear (1991)***...NOIR
