Unwed Father (1997)

Jos mietin millaisia aiheita jossain Beverly Hills 90210:n kaltaisessa nuorisodraamasarjassa käsitellään, niin sen ohella kuinka tuossa nimenomaisessa otetaan mukaan luokkaerot (joka olikin aikalailla muka sarjan punainen lanka sen alkaessa), ovat - muistan tai en - ainakin seuraavat kaksi taatusti tulleet jossain vaiheessa esille:

1. joku tuntee koulussa/urheilussa/työssä (todennäköisemmin kahdessa ensimmäisessä) suorituspaineita olla paras tai ainakin omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja rupeaa napsimaan jotain Fisherman's Friendeja ja kas! kohta ollaan jo koukussa. Jossain vaiheessa sitten läheiset puuttuvat asiaan ja narkkimme sanoo kaiken olevan hallinnassa kunnes tulee riita ja kaikki ei olekaan hallinnassa. Sitten ollaan pahoillaan, lopetetaan jakso kohtaukseen jossa hän osallistuu johonkin AA-kerhon kokoukseen ja sanoo "hei, olen James McAvoy ja olen kurkkupastillikoukussa". Fade to black tai perääntyvä kamera-ajo eikä aiheeseen enää koskaan palata kuin vain korkeintaan jos joku toinen (yleensä vieraileva hahmo) kokee saman ja James tulee kertomaan olevansa tukena.

2. koulun ns. rentojätkä, raikulipoika ja kukaan ei kahlitse minua-tyyppi saa kuulla jonkun yhden illan ex-tyttöystävänsä kuolleen, jonka seurauksena hänestä tulee yksinhuoltaja joko ihan vauvalle taikka vähintäänkin iältään ja kooltaankin pienelle lapselle. Tässä sitten opitaan aikuisuutta ja muuta sellaista vastuunkantoa, kunnes tulee tietenkin hetki jolloin ilmenee ettei se ex-tyttöystävä ollutkaan kuollut ja hakee lapsensa takaisin. Vaihtoehtoisesti tuon neidon vanhemmat ottavat lapsen hoiviinsa. Kuitenkin näin saatiin niin sanotusti kakku ja syödyksikin se, jolloin seuraavassa jaksossa ei enää sankarimme tarvitse olla käsikirjoituksessa sidottuna lapsenhoitoon ja voidaan vaikka ajella moottoripörällä taikka ryhtyä hiphoptähdeksi. Tottakai aina joskus hän vie lapselle pehmolelun tai katsoo hänen valokuvaansa jotta katsoja muistaisi, että juu, reilu kaveri on kyseessä.

Näistä esimerkeistä jälkimmäinen tuli erityisesti mieleen kun katseluvuoroon asteli Brian Austin Greenin tähdittämä Unwed Father, jonka juoni on kutakuinkin tuo jälkimmäisenä esittämäni.

Jason (Brian Austin Green) tahtoo vain soitella bändinsä kanssa (musiikki: Mark Mothersbaugh. Mikä ei tässä löysässä ripulissa ole kyllä positiivinen meriitti hänelle) ja siten kun hän pokaa keikan yhteydessä sillä hetkellä herkän ja viattoman Melanien (Nicholle Tom) niin tapahtui mitä vain, ei se saa tulla rokkaamisen - jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua - tielle. Tottakai Melanie tulee ensilaukauksella raskaaksi, mutta Jason on siirtynyt jo seuraavan yhden illan varieteen pariin ja ehdottaa Melanielle aborttia. Siispä kun aika on otollinen dumppaa Melanie vauvan Jasonin hoiviin ja lähtee lätkimään. Mitä nyt? Pitääkö Jasonin ottaa vastuuta teoistaan, kuten myös elämästään? Hittolainen, kohta vielä pitää jättää baareissa hengailu sekä rokettirolli sivummalle ja panostaa isän järjestämään hyväpalkkaiseen suojatyöpaikkaan. Ja kuten tiedämme, niin tällaisissa tarinoissa sellainen on yhtä kuin heittäisi päähenkilön verisenä ja jalat amputoituna leijonille, mutta vain pahempaa. Siltikin, juuri niin käy että Jason oppii isyyttä, aikuisuutta ja muuta sellaista mitä osaa tällaiselta elokuvalta odottaakin. Lopuksi lapsi vieläpä palaa äidilleen (jota esitetään aika p*skiaisena jotta saadaan korostettua Jasonin kasvua ihmisenä), että aivan kuten aiemmin antamassani esimerkissä, että jos halutaan tehdä Unwed Father kakkonen niin ei tarvitse enää sitoa menoa ja meininkiä aiemmin saatuun jälkikasvuun.

Kyseessä on varsin tavanomainen nuorisodraama jossa muuten on aika älyttömän huono valaistus, että jos johonkin olisin kaivannut parannusta niin siihen. Niin ja ehkä myös näyttelemiseen, ohjaamiseen, kuvaukseen ja käsikirjoitukseen, mutta tyydytään nyt siihen valaistukseen.

Unwed Father kulkee laiskasti, on näytelty samalla tavalla, mutta on etenkin kirjoitettu kuin kohdeyleisönä olisi tavutusta sekä isoja tikkukirjaimia avukseen kaipaavat. Kaikki peruskliseet käydään läpi ja viimeistään siinä vaiheessa eli lähes heti kun Jason joutuu etsimään oikeita fyysisiä töitä elättääkseen itsensä ja lapsensa tulee mieleen, että joo, Unwed Father on nuorisodraamojen Doro-puhelin: kaikki tehdään isoin elein, alleviivatusti ja rautalalangasta väännetyn selväksi, että yritystä minkäänlaiseen haasteellisuuteen ei ole edes unissa. Näin ollen jos ohjaus sekä näytteleminen on laiskaa, ei siitä voi ehkä täysin syyttää edellä mainittujen suorittajia kun esitettävä materiaali ei anna motivaatiota parempaan. Löydät helposti parempiakin vaihtoehtoja.

Sivumainintana se, että muistaakseni Greenin hahmolle 90210:ssa kirjoitettiin sisällöksi halu olla muusikko, ihan vain jotta hänellä olisi muutakin merkitystä kuin olla Tori Spellingin roolin poikaystävä. Tiedättehän, Tori Spelling jonka ura rakentui pitkälti tuottajaisän aivoituksiin. No kuitenkin, Green on näemmä oikeastikin harrastelijamuusikko ja aivan kuten monet muutkin vähänkin musiikista kiinnostuneet näyttelijät on hänkin tehnyt levyn. Jossain vaiheessahan tämä tuntui olevan kuuminta shittiä kun esimerkiksi jokainen saippuasarjan esiintyjä pukkasi levyä markkinoille ja kuten monilta Kauniit ja rohkeat-staralta voi kysyä ei se yleensä kantanut hedelmää kovinkaan pitkälle. Joskin esimerkiksi Ronn Moss on näemmä levyttänyt useastikin.

Greenin debyyttilevy ilmaantui vuonna 1996, jolloin 90210 alkoi olla jo kääntymässä alamäen suuntaan ja kuuntelematta miehen musiikkia ei tämä seuraava arvostelu ainakaan houkuttele sellaiseen panostamistakaan: "pallid, uninspired, and insufferably arrogant, with no acknowledgement that its very existence rests solely on Green's limited success as a secondary actor on a fading prime-time drama." Auts!

Green ei kuitenkaan ollut ainoa Beverly Hills-näyttelijä joka yritti musiikkiuraa, mutta toisaalta jos Stevel Seagal pääsee äänittämään musiikkia niin kukapa ei.

Tähdet: *

Unwed Father

Sharknado 3: Oh Hell No! (2015)

Kuten edellisen Sharknadon kohdalla mainitsin on tämä kolmas osa viimeinen niistä joka itselläni on ja jos ei sattuma vaikuta asiaan tulee se myös pysymään sellaisena. Ei niin ettenkö haluaisi nähdä niitä, mutta en oikeastaan haluakaan. En nimittäin usko niissä kolmessa seuraavassa olevan yhtikäs mitään sellaista mitä ei kolmessa edeltävässä tai jo ihan ensimmäisessä ollut, jonka vuoksi en näe mitään erityistä syytä hankkia niitä kuin vain esimerkiksi törmäämällä kirppisreissun yhteydessä. Jos osat 4, 5 ja 6 sattuvat kuitenkin päätymään luokseni niin tottakai katson ne... jossain vaiheessa. Ehkä. Mahdollisesti. Kenties.

Fin (Ian Ziering) on matkannut valkoiseen taloon saadakseen aiemmista uroteoistaan maansa korkeimman kunniamerkin, mutta taivas on jälleen uhkaava ja herra aistii uuden haimyrskyn saapuvan. Oho! näin tapahtuukin ja taas hait lentelevät syömään ihmisiä.
April (Tara Reid) on raskaana ja tällä kertaa Finin liikkumisen motiivina on päästä vaimonsa synnytykseen, mutta matkalla on selviydyttävä kasvavista haimyrskyistä, jossa apuun tulee kaksi muuta haintappajaa, Nova (Cassandra Scerbo) sekä veljemme on nero (Frankie Muniz). Jaa, jälkimmäinen tulikin heti syödyksi, että se sitten siitä avusta. Vähän moottorisahaillaan ja sitten lennetään avaruuteen jatkamaan taistelua.

Edellisen jatko-osan tavoin Oh Hell No! toteuttaa sitä laiskaa jatko-osien julkista salaisuutta, että tehdään sama mutta ns. isompana. Joskin kun ottaa huomioon Asylumin elokuvien budjetit, ei se isompi oikeastaan tarkoita hevonkukkuakaan. Kun vieläpä kakkonen teki jo sen, ei kolmosen uutuuksia ole käytännössä kuin B-julkkisvieraiden ja has beenien armadan vaihtaminen toiseen. Tällä kertaa sopassa ovat esimerkiksi valitettavan nuorena edesmennyt Grant Imahara, halpaleffojen vakiokauraa kuten David Hasselhoff ja Lorenzo Lamas, yksi Leijonanluolalainen lisää eli Mark Cuban (edellisessä se oli Daymond John) ja jotenkin erityisen outona valintana ex-poliitikko Anthony Weiner joka sai 15 minuuttia kuuluisuutta kun esitteli weineriään somessa.

David Hasselhoff vaikuttaa olevan juovuksissa. Enkä tarkoita tuota vitsinä vaan hän näyttää aika pahalta. Vähän kuin siinä surullisenkuuluisassa videossa jossa syö ympäripäissään hampurilaista.

Suomalaisesta yögrillinäkökulmasta ajatellen tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.

Kakkosen tavoin kolmonen ei ole vahingossakaan muuta kuin puujalkahumoristista komediaa ja niiden koipien määrä onkin sitä luokkaa, että on kuin seuraisi majavien ja tikkojen orgioita. Etenkin popkulttuuriviittauskomedia tuntuu kasvaneen aiemmasta tai ainakin tulleen edeltävääkin vahvemmin suoraviivaiseksi, että jos esimerkiksi vitsikäs viittaus johonkin toiseen hai-teemaiseen elokuvaan oli aiemmin pelkkä repliikkilaina niin nyt sama tehdään suurinpiirtein näyttämällä samalla tuon elokuvan julistetta. Elokuva jopa alkaa 007-introlla (ts. se aseenpiippunäkymä), että kyllä nyt lähennellään parodiaelokuvaa. Ja joo, toki ne ovat ajoittain varsin huvittavia etten kuitenkaan ole niitä ainakaan suoranaisesti haukkumassa, mutta jo edellisen elokuvan tavoin tämä on uudemman kerran samaa vanhaa eikä yhtään sen paremmin saati huonommin tehtynä. Näin ollen perustelut kolmannen osan olemassaololle ovat aivan yhtä kehnot kuin kakkosenkin, ellei ruveta katsomaan ainoastaan kaupallista näkökulmaa joka onkin perimmäinen syy Sharknadoille kuin jonkin uuden yrittäminen.

Tietenkin on ihan naurettavaa pohtia jotain Sharknadojen olemusta yhtään elokuvallista bilettämistä kauemmas, koska nämä tosiaan ovat ihan pelkkää hauskanpitoa ilman huolta huomisesta ja siinä tämä kolmonenkin toimii ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin edeltäjänsäkin. Sen kyllä huomaa, että nyt ollaan aivoriihessä mietitty entistä enemmän irtohetkiä ja siten suurin osa elokuvasta tuntuu aiempaakin tilkkutäkkimäisemältä. Siispä nyt tehdään 10 minuutin pätkä tätä koska se on meidän mielestämme pirun hauska ja sitten 10 minuutin pätkä tuota, etc., eikä tarvitse liittyä kunnolla tai edes vähääkään toisiinsa koska ovat kukin omillaan tarpeeksi hyviä ja ei kukaan kuitenkaan varmaan huomaa tai välitä näiden rujoa yhteenliittämistä. Jonka vuoksi Oh Hell No tarjoilee hauskoja hetkiä jotka tunnutaan tehneen ajatuksella "tämä muistetaan kun koulun pihalla puhutaan ja imitoitaan huonosti näyttelijöitä", mutta kukaan ei muista sen enempää.

En oikein tiedä mitä tästä nostaa muuta korkeammalle, mutta pidin siitä että tämä aiemmin tuikiharvinaisena pidetty haihurrikaani onkin nyt elokuvankin logiikan toteamana ihan yhtä arkinen tapahtuma kuin tavallinen sade ja salaliittoteoreetikot sekä fakenewsit kaatavat tapahtumien syyn Finin niskoille. Toisin sanoen aivan kuten Batman on olemuksensa vuoksi syypää lisääntyviin naamioituneisiin friikkipahiksiin, on Fin haidentappajana aiheuttanut haimyrskyjen lisääntymisen. Minkä vuoksi vaikka en pidäkään Sharknado kolmosta muuna kuin tekosyynä jatkaa entisellä reitillä niin olihan se mainiota kuinka tarinaan oli lisätty muitakin haimyrskyjen metsästäjiä, sillä kysyntä lisää tarjontaa ja sillä on helpompi pohjustaa tulevaisuutta, kuten vaikka jokin spin off jossa joku peräkylän serkku jatkaa samaa legendaa.

Hauskaa on myös se, että Finia pidetään haihurrikaanien asiantuntijana ja hän itsekin muiden apuja vähätellessään uskoo olevansa jokin ekspertti, mutta mitä hittoa hän on muuta tehnyt kuin osunut haimyrskyjen kohdalle ja viipaloinut eväkkäitä? Toki jälkimmäistä varsin lahjakkaasti, mutta ei hän tiedä miten myrskyt muodostuvat, miksi hait niissä hengailevat ja mitään muutakaan mikä olisi yhtään sen asiantuntevampaa kuin tyyppi joka katsoo televisiosta lätkämatsia ja kannattamansa joukkueen voittaessa huutaa "me tehtiin se!" Mitä hittoa sinä teit muuta kuin katsoit telkkaria?

Yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin edeltäjänsäkin, mutta taatusti parhaimmillaan väsyneenä katsoessa.

Loppuun vielä vielä pieni katsaus Ian Zieringiin ja siihen mitä on tehnyt sitten viimeisen Sharknadon eli kuudennen osan vuodelta 2018: televisiosarjoja ja niistä kenties mielenkiintoisimpana 2019 aloittanut BH90210, joka kuten nimi kertoo liittyy nimenomaan Zieringin tähdentekijäsarjaan Beverly Hills 90210. Tällä kertaa Ziering muiden Beverly Hills-kollegoiden tavoin esittää itseään komediassa jossa koetetaan rebootata mennyttä nuorisohittiä.

Se kuulostaa itse asiassa varsin mainiolta ajatukselta, vaikka muistuttaakin hieman Matt LeBlancin tähdittämää Episodes-sarjaa. Jolla muuten on aivan karmea suomennos: Amerikan frendi. Koska tiedättehän, Joey ja mitään muuta et ole koskaan tehnyt.

Nähtävästi BH90210 jäi kuitenkin vain kuuden jakson mittaiseksi ja näkemättä sarjaa en osaa sanoa oliko niin tarkoituksella vaiko katsomäärien puutteen sanelemana. Voisin kyllä melkein kallistua uskomaan kuuden jakson olevan tarpeeksi tuolle idealle.

Tähdet: **

Sharknado 3: Oh Hell No!