Fulltime Killer (Chuen jik sat sau, 2001)

Kaksi ammattitappajaa: Ito (Takashi Sorimachi) on se rauhallinen hiljaisesti toimiva, joka on niin cool että kun hän astuu huoneeseen lämpötila laskee. Kun taas Tok (Andy Lau) on se jatkuvassa kiehumispisteessä oleva hysteerinen aikapommi. Eli toisin sanoen he ovat ne aika tavanomaiset kolikon eri puolia edustavat perustyypit, jollaisia olivat myös esimerkiksi Stallone ja Banderas elokuvassa Ammattitappajat, johon tässä Fulltime Killerissä tehdäänkin jonkin verran viittauksia. Eikä se ole ainoa jenkkitoimintaleffa joka huomioidaan, sillä Tok on leffafriikki keskittyen erityisesti amerikkalaiseen ison rahan toimintaan, jonka vuoksi hän haluaakin suorittaa tappokeikkansa mahdollisimman näyttävällä, bayhemmäisen elokuvallisella tyylillä. Miehen esikuvina toimivat erityisesti Desperado (kyllä se on juurikin Desperado, eikä El Mariachi johon viittataan) ja Myrskyn ratsastajat. Jälkimmäisestä Tok on ottanut tavan pitää jenkkipressanaamaria ja edellisestä hän on kanavoinut toimintatapoihinsa tavan liikkua kuin tuulenvire heiluttaisi helmoja hidastetusti, vaikka "se jokin elokuva jossa heppu juoksee aseita täynnä olevan kitaralaukun kanssa..." "...ei mikään erityisen hyvä elokuva" olekaan. Näin ollen Tok on eläväisyydessään hahmoista kiinnostavampi, vaikka Fulttime Killerin leffaviittaukset ovatkin enimmäkseen aika lepsuja ja tasoa näytämme seinällä leffajulisteen, mutta pidän erityisesti kohtauksesta jossa Tok käy videovuokraamossa ja kertoo vuokraavansa vain näkemiään elokuvia, koska hänellä ei ole videoita, että on siellä jonkinlaista mainiota irvikissaakin mukana.
Ito, tai O kuten häntä halutaan tituleerata on tässä suhteessa paljon tylsempi hahmo. Hän on vain se hissukka joka tekee työnsä, siinäpä se.
Ymmärrettävästi Ito onkin työnantajien mielestä parempi vaihtoehto, sillä hän ei ainakaan herätä huomiota, mikä sitten nyppii Tokia, koska pentele sentään, pitäähän tässä jonkun olla se paras ja sellainen ei voi olla kukaan joka ei vedä kunnon showta. Näin ollen Tok haluaa haastaa Iton taistoon paremmuudesta ja siinä kuvaan astuu videovuokraamon työntekijä Chin (Kelly Lin) jota Tok rupeaa viettelemään. Neitonen kun sattuu olemaan sivutyönään kodinhoitaja ja huolehtii, aivan oikein, myös Iton huushollista. Aran oloinen Chin ihastuu rehvakkaaseen Tokiin ja vaikka ei usko miehen hehkutuksia ammattitappamisammatistaan ja sen ihanuudesta, on hän kuitenkin jotain jännittävää ja se tuntuu olevankin Chinille jonkinasteinen fetissi, koska hän on nimenomaan tarkoituksella hakeutunut Itolle töihin uskoen hänen olevan ihan oikea tappaja, ja muun muassa kylmettäneen entisen siivoojansa ja se on fantsua tai jotain. Ito on tietenkin tyystin pihalla Chinistä, mutta on sentään salaa kovasti ihastunut, eikä tietenkään uskalla naisiin kohdistuvan arkuutensa vuoksi sanoa sanaakaan. Tiedän tunteen, veli.
Odottaessamme sitä yhteenottoa, voimme sivussa seurata aivan merkityksettömän kytän (Simon Yam) halua saada mainitut ammattitappajat kiinni ja kirjoittaa tapahtumista kirja, jonka filmausoikeudet saisi myydyksi minnekäs muualle kuin Hollywoodiin. Tosiasiassa tuo mainittu poliisi on mukana vain selittääkseen katsojalle mitä milloinkin tapahtuu ja lopussa hän summaa kaiken nähdyn, mikä on aika pahasti katsojaa aliarvioivaa toimintaa.

Tok: You remind me of Emu in Crying Freeman. She was a quiet girl, but turned into a sexy woman when she meets an assassin.
Chin: Don't tease me. Sometimes I almost believe you're a killer.
Tok: Give me 15 minutes. I gotta kill some people. Be right back.

Valitettavasti Fulltime Killer on vain ihan ok toimintaelokuva, kun se voisi olla ideoidensa vuoksi mainiosti jenkkitoimintaa parodioiva ja niiden temppuja hyväksikäyttäessään massiivinen räiskintämyllerrys. Esimerkiksi Leonista lainattu kytät käytävällä-osuus taikka Heatin katuammuskelu ovat toteutettu mallikkaasti ja Desperadon liikkeet, Myrskyn ratsastajien adrenaliini, Ammattitappajien stereotypiat sun muut osoittavat, että kyllä lainaukset ovat otettu oikeasti paikoista, mutta vaikka takakansi hehkuttaakin Fulltime Killerin olevan "Hong Kong -toimintaelokuvaa parhaimmillaan!" niin se on kuitenkin vain hyvä. Toiminta siis on ammattitaitoisesti toteutettua, mutta pelkästään Hong Kong-actionista saa yrittämättäkin mieleen runsaasti esimerkkejä vieläkin paremmin koostetuista luotisateista ja kun ajatuksena on ollut hieman kieli poskessa muistuttaa jenkkitoiminnasta, niin enimmäkseen sitä tulee vain ajatelleeksi, että ne alkuperäiset olivat paremmin toteutettu. Nyt kun olisi ollut mahdollisuus vetää hieman överiksi ja osoittaa, että vaikka joku stallone-eepos ei kenties sitä aina tarkoitakaan, niin niissä on usein otsanrypistyksen ohessa huumoria joka voidaan ottaa esille. Silmäniskut ja Tokin leffapuheet ovat enimmäkseen liian läpinäkyviä vitsejä, joissa ehkä on tarkoitus olla purevuutta, mutta piikit ovat hiottu liian pyöreiksi jotta ne läpäisisivät ihon ja niinpä Fulltime Killer ei oikein onnistu vakuuttamaan huumorintajullaan, eikä myöskään uhkaa missään vaiheessa yhtäkään Hard Boiledin kaltaista HK-mättöä.
Hyvähän tämä kyllä on, mutta tiedättehän kuinka esimerkiksi moni jonkin alan taiteilija sanoo inhoavansa kritiikkiä joka tiivistyy vain termiin hyvä, kun muka halutaan aina kiertoteitse ilmaistuna sen koskettavan jollakin tavalla, mutta ei suoraan sanota sen toivottavasti olevan mielummin supermahtava kuin v*tun p*ska. No, sitten ehkä kannattaisi tehdä jotain muuta kuin ihan hyvää. Tässäkin tapauksessa hyvä on mielestäni ihan hyvä ja ainakin minulle se kelpaa.

Okrapokrasti toteutettuja leffalainoja, hetkittäin kiusallisen kehnoja populaarikulttuurillisia silmäniskuja, varsin kelvollista räiskintää, mukavia, mutta kovin kuluneen tuttuja hahmoja ja liian usein mieleen nousee ajatus, että koettaakohan tämä olla liiaksikin jenkkiystävällinen elokuva, eikä siten oikeasti uskallakaan (rakastavasti) pilkata kohteitaan. Tämä jälkimmäinen ajatelma siksi, että vaikka Tokin jenkkileffainnostuksen vuoksi ymmärränkin miksi esimerkiksi hän käyttää puheissaan englantia - siis sellaisella suominuoren tavalla - niin en oikein ymmärrä miksi sitä englantia paasataan jatkuvasti hahmoista riippumatta, miksi suurinpiirtein jokainen elokuvassa näkyvä kyltti, paperiprintti sun muu on englanniksi ja muutenkin ihmetyttää se, että jos kerran kuitenkin kyse ei ole englanninkielisestä elokuvasta jossa ei ole englanninkielisiä hahmoja, eikä se edes tapahdu maassa jossa olisi käytettävä jotain muuta kuin omaa äidinkieltä, niin miksi se pitää marinoida näin vahvasti englanninkielisyydessä. Hetkittäin käytetyn japanin ymmärrän kyllä siksi, että toinen päähahmoista on japanilainen ja vastaasti toinen, kiinalainen osaa samaista kieltä, mutta kokonaisuutena tämä alkaa muistuttamaan aivan liikaa niitä Jackie Chanin aussirahaleffoja joilla nimenomaan pyrittiin (onnistuneestikin) pääsemään jenkkimarkkinoille ja vaikka niissä se oli selvästi tarkoituksenakin, niin Fulltime Killeriin se laskelmoivuus ei oikein istu ja se tapahtuu mielestäni hieman itselle uskomisen kustannuksella.

Muka raflaavat vinot kuvakulmat, äkkizoomailu ja jonkinlainen yrjöfiltteri eivät myöskään ole juurikaan mieleeni, mutta mikä vastaavasti taas on ja sitä hyvin vahvasti, on se ettei tässä ole Ammattitappajien tavoin sitä tyypillistä kilpailevien murhaamisen professionaalien jatkuvaa kaksintaistelua. Päähahmot pysyttelevät enimmäkseen erossa toistaan ja lopussa viimein koettu kohtaaminen noudattelee Michael Mannia, joskin huomattavasti kaverillisimmissa merkeissä.

Tuo kahvipöytäkeskustelukohtaus on erittäin nautinnollista seurattavaa.

Niin ja siitä kaveruudesta. Vaikka Ito ja Tok kohdatessaan ovatkin salamana kuin vanhat ystävät, niin kannessa oleva väite siitä kuinka he ovat bestikset on kukkua, sillä heistä saattoi kyllä ensisilmäyksen myötä sukeutua sellaiset, mutta ei,,, ei.

Eikä unohdeta Terminator kakkosta.

Itse kohtaus kyllä muistuttaa enemmän ykkösosan poliisiasemamassacrea.

Tähdet: ***
Fulltime Killer

The Boxer from Shantung (Ma Yong Zhen, 1972)

Ärsyttävästi virnuileva, ylimielinen Ma Yong Zhen (Kuan Tai Chen) on matkannut maaseudulta suurkaupunkiin vuolemaan kultaa ja olemaan sellaisessa sateessa, mutta pelkkä siirtyminen viljan parista lasikattojen alle ei ole oikotie onneen, menestykseen ja kuuluisuuteen, sillä sellainen vie ainakin melkein viikon.
Ma tuumii, että koska hän ihailee toista kaupunkia hallitsevista gangstereista (sitä ns. sivistynyttä, eli miestä joka hengiltä puukottaessaan pysyy tyynenä) on paras keino nousta menestykseen vanhan kunnon ultraväkivalta ja etenkin se toinen kaupungin jakava gangsteri (idiootti jolla on kaltaisensa apulaiset) saa kärsiä seuraukset. Man kungfuilu tekeekin vaikutuksen ja osa niistä vaikutuksista vaatii uhreiltaan sairaslomaa, mutta kuitenkin juuri sellaisen ansiosta sankarimme nousee arvoasteikossa jakamaan kaupungista ison palan itselleen.
Jos Ma ei jo olisi entuudestaan aikamoinen mulkero (vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi osoittaa ettei hän ole samanlainen ilkimys kuin esikuvansa) niin hän saattaisi huipulle noustessaan huomata olevansa vallan sumentama ikävä ihminen, mutta samapa tuo, sillä tuttuun tapaan huipulta on vain yksi suunta. Tai kaksi, jos hän nousisi vieläkin korkeammalle, mutta kyllähän tälläkin kertaa koetaan Tony Montanan kohtalo. Itse asiassa vieläpä sen verran samalla tavalla kuin Scarfacessa, että aika varmasti De Palma oli The Boxer from Shantungin nähnyt ennen kuin sai oman elokuvansa päätökseen. Ma tosin ei vedä kokkelia muuntuakseen homo superioriksi, mutta samoin kestetään hirnuen iskuja kehoon. Okei, hän kyllä tupakoi, että tiedä sitten mitä crackia siellä huulilla sauhutellaan.

Tuimailmeinen, avonaisessa paidassa kungfuileva beatlestukka osoittaa alempaan kastiin luokiteltunakin olevansa selvästi elitistejä ylivoimaisempi ylimielinen nyrkkisankari. Enää puuttuu se, että Kuan Tai Chen esiintyisi sukunimellä Li, Le, Lai tai vaikka Leibovitz, sillä kyllä tästä niin vahvasti maistaa bruceploitaation. Ei tietenkään samanlaisella nekrofilistisella tavalla kuin jossain Leen kuoleman jälkeen tehdyissä elokuvissa (jopa osassa hänen omissaan), vaan pikemmin sellaisella Asylumin mockbuster-tavalla, jossa ollaan vain hypätty niin kopioituun kelkkaan, että luulee matkanneensa ajassa kohtaamaan itsensä tekoviiksissä. Yhtäkaikki tästä tulee niin vahvasti Bruce Lee Scarfacessa mieleen, että aika vaikea se on Leen haamua ajaa poiskaan. Jos kyseessä ei olisi turhan verkkaisesti kulkevaa rutiininomaista nousua ja tuhoa, niin kenties silloin voisi antaa hetkittäin hupsuiksi muuntuvien kamppailuosuuksien peittää asennusvirheitä, mutta kyllä nyt on ajan myötä vinojen putkien aiheuttama veden tihkuminen tuonut mukanaan aikamoista homeen tuntua, enkä minä ainakaan aio leikata pilaantunutta palaa irti syödäkseni lopun.
Onhan Shantungin nyrkkeilijässä hyvääkin, kuten esimerkiksi...
...
... no, se lopun yksin kaikkia vastaan kaikista rei'istä huolimatta-tappelu on aika veikeä. Tosin toisin kuin esimerkiksi juuri Al Pacinon vastaava, ei Kuan Tai Chenissa ole näyttelijänä tarpeeksi kiinnostavuutta pitää koko kohtausputkea pystyssä ja tilanne muuttuukin lopulta aika pitkäveteiseksi vitsiksi. Chenin egoistisen oloinen virnunaamaesiintyminen ei ainakaan saa olemaan hänen puolellaan, vaan sitä pikemmin toivoo miehen kuolevan ensimmäiseen kirveen osumaan. Olisivat edes tehneet miehestä rehellisesti opportunistisen sian, mutta ei, pakko on väläytellä ajatuksia hänen olevankin oikeasti ihan jees heppu, mutta se oma napa pilaa kaiken.
Ja jos Ma tuntuu ärsyttävältä hahmolta niin sitä ovat tottavie myös hänen kohtaamansa gangsteritkin, jotka eivät sitten millään onnistu olemaan fiksumman oloisia kuin Ere Kokkosen elokuvat. Tämä on aikamoinen ongelma kun The Boxer from Shantung kuitenkin koettaa teeskennellä olevansa vakavasti otettava ja sitten kuitenkin tarjoilee edwoodismia etenkin näyttelijöidensä kautta.
En kuitenkaan ihmettele miksi tämä on ollut yksi Shaw Brothersien menestyneimpiä elokuvia, sillä Bruce Lee ja oikea aika.

Kelvollinen 90 minuutin elokuva.
Pituus: 125 minuuttia.

Tähdet: **
The Boxer from Shantung