Se on sota taas ja jos ymmärsin oikein niin ns. hyvien puolella oleva pahikseksi kaipaava korkean tason poliittinen henkilö aikoo kääntää taistelujen kulun vieraan vallan valloittajien kannalle, lähettämällä sinne tänne 12 pahuutta uhkuvaa käskyä. Onneksi tuhmureilla on vastustajansakin ja yksi heistä on kungfumestari Miao Lung (Hua Yueh), joka hytkyvällä miekallaan, tappavalla hatuttomalla päähineellään ja vaijerihypyillään aikoo estää vaarallisten viestien matkat, kaataen miehiä enemmän kuin Paris Hilton (ba dum tss!). Koska kaikki eivät pidä vallitsevaa tilannetta negatiivisena ja odottavatkin puoli-innokkaina vallan vaihtumista, on asiaansa uskoa Miao joutunut jättämään taakseen monia läheisiä joiden näkemys oikeasta ja väärästä on vaihtoehtoinen. Vaikka mies onkin taitava kuin pianoa soittava kissa, niin kestääkö henkinen kantti kun virallisten vihollisten ohella on kohdattava oma mestari ja koetettava selvittää ongelmavyyhti taakse jätetyn rakkauden kohteen kanssa, joka sattumoisin on tuon oppi-isämestarin tytär.
Ältsin makeeta vaijeritoimintaa, hetkittäin värejä ja visuaalisesti fantastista miljöötä kuin crackia nauttineessa Ihmemaa OZ:ssa, tuttua potkufilosofiaa ja sen verran traagisia ihmiskohtaloita moraalisesti arvellutavine valintoineen, että vaikka kyseessä on erittäin viihdyttävää historiallista aasiatoimintaa, niin aivan sitä kepeintä se tunnelmaltaan ole. Joskaan ilmavuutta tuovaa huumoria ei ole tietenkään unohdetta ja pidinkin esimerkiksi kohtausta jossa ei edes nilkkoja paljastavaan yöpukuun sonnustautunut neiti tuntee olonsa alastomaksi ilman päivävaatteitaan, ja tietenkin majatalon tsuppari nolostuu himokkaasti kokiessaan tuon roisin näyn. Suomalainen pukeutuu talvellakin paljastavammin kuin kyseinen itsensäpaljastelija.
Se mikä hieman yllätti minut ja kieltämättä pariin otteeseen lievästi vaivasikin mieltäni on aika siekailematon verenvuodatus. Vaikka näissä tämän tyylilajin elokuvissa varrastetaankin ahkerasti ihmisiä kebabrulliksi ja nyrkit harrastavat riverdancea kasvoilla, niin harvemmin kaikista taivaanrannan peittävistä nuolisateista ja miekoittamisista huolimatta wuxiassa läträillään verellä ja nyt hetkittäin sitä miettii, että onkos se Ash Williams sahailemassa demoneja halki kun virta on niin vuolas. Kun elokuvan nestemäinen kudos on vieläpä sitä seitkytluvun Dirty Harry-hyperverta joka loistaa kaikissa sateenkaaren väreissä kunhan se väri on kirkkaanpunainen, niin ajoittain se hyppii vakavimmissakin kohtauksissa liikoja silmille.
Mutta kokonaisuutena kyseessä on erinomaista vaijeriviihdettä sopivilla hetkillä vakavoitumisilla ja pilke muistetaan asettaa silmäkulmaan kun riisinpoimijanhatulla ammutaan nuolia taikka miekka pysäytettään hampailla.
Sitä tosin en ymmärrä, että kun alussa Miaon osoitetaan oppineen mestariltaan eräänlaisia telekineettisiä kykyjä ja vaikka lopussakin harrastetaan ylimaailmallisia temppuja niin tuo nimenomainen alussa sopivasti painotettu keino unohdetaan matkan varrella. Sen kuitenkin osoitetaan olevan jokseenkin merkittävä kyky, koska elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Miaon mestari esimerkiksi tappaa ihmisen kuin Darth Vader ikään. Mistä puheen ollen, nämä fyysistä koskettamista välttelevät taidot ovat aika varmasti olleet George Lucasin mielessä kun hän voimaa kehitteli. Onhan hän maininnutkin The Twelve Gold Medallionsin edustaman lajityypin olleen yksi Star Warsin rakennuspalikoista ja tästäkin nimenomaisesta elokuvasta huomaa miten.
Tähdet: ****
The Twelve Gold Medallions
Kuivuudesta ja alueen tuomarin tyranniasta kärsivä kylä on ahdinkoaan helpottaakseen kidnapannut kiusantekijänsä tyttären. Tarkoitan siis tietenkin tyrannituomarin tyttären, en kuivuuden jälkikasvua, mutta kyllä, nimenomaan itse kylä on asialla ei sen asukkaat. Katsokaas kun tämä kylä on transformeri ja nimeltään Metroplex.
Ei kun hetkinen...
Ajatus on siis pitää paha tuomari poissa näköpiiristä ja siten ainakin helpottaa tilannetta, ettei tarvitsisi kärsiä sato-ongelmien ohella vieläpä ahneudesta, riistosta, kokoomuslaisista ja perussuomalaisista. Hitto, heitetään sinne joukkoon vielä vaikkapa belieberit ja ihmiset jotka käyttävät termejä kuten yolo ja swag. Ajan ostolla koetetaan saada yhteyttä rehelliseen poliitikkoon ja hänen avullaan syöstyä tuomari vallasta. Rehellinen poliitikko? Voi teitä sinisilmäisiä idealisteja.
Nomadseikkailijasotilasjotain Lu Fang (Yu Wang) suostuu auttamaan näissä pyrkimyksissä, mutta tuhma tuomari vastaa asiaan kuuluvalla tavalla ja käskee mestarisoturialaistaan Yen Tzu-chingia (Lieh Lo) johtamaan rikollisista koottua joukkoa taistoon mahdollisessa alakynnessä olevia maajusseja vastaan. Ryhmä rämä on enemmän tai vähemmän tykinruuaksi suunniteltua kuonaa, mutta yksi heistä on vankilaan ilmaisen ruuan perässä tullut kungfu-taitaja Huang Liang (Lei Cheng), joka yhdessä Yenin kanssa edustaa todellista uhkaa kaikelle hengittävälle. Sääli tuomarin kannalta, että nämä kaksi henkilöä eivät kuitenkaan halua taistella pahuuden joukoissa ja kunhan ollaan ensin käyty taitoja vertailevaa kamppailua Lu Fangin kanssa, ovat he enemmän kuin valmiit edustamaan hyveen sotureita (no, toisella se herääminen kestää hieman kauemmin) ja arvannette siis, että tekemällä kaikenlaisia ilkeyksiä tuomari vain kaivaa omaa kuoppaansa syvemmälle ja syvemmälle, mutta ei silti pääse Australiaan.
The Magnificent Trio on juuri sellainen Shaw Brothers-elokuva jollaisen odottaakin sen nimen alta löytävän. Värikäs, lennokas, hieman hilpeä ja taatusti oikeamielinen. Täysin asiallinen, mutta ei kertaakaan liian vakava. Ehdottomasti siis nautinnollista kickin' ass-seikkailua ja äkkiseltään ainoa mäkättämisen aihe tuntuu löytyvän vain siitä, että SB-leffaksi se on ehkä hiemankin helpon tuntuista katseltavaa. Vaikka eipä sitä muulloinkaan oikein joudu näiden kohdalla minkäänlaista eksistentiaalisita kriisiä kokemaan, tms., sillä tietylainen höyhenen keveys on toistuvasti vahvana läsnä. Sitäkään on minun aika vaikea mieltää kritiikiksi, koska en elokuvaa katsellessani pitänyt tätä helppoutta sekuntiakaan negatiivisena. Mutta jos vertailee muihin saman lajityypin elokuviin, niin tämä on askeleen ilmavampi kuin vaikkapa Hero ja saman verran raskaampi kuin Once Upon a Time in China, jolloin sillä on hienoinen vaara jäädä väliinputoajaksi. Ei siis ihmeitä, ellei sitten korkeintaan pieniä sellaisia. Mutta sellainen ei ainakaan ole kertomus diktatuurin kukistamisesta, sillä sel aihehan näillä kaikilla tuntuu olevan.
Ihme ei myöskään ole se, että Yen Tzu-ching kääntyy hyvien puolelle, vaikka se tapahtuukin virallisesti vasta tunti elokuvan aloituksesta. Sillä jos nimi The Magnificent Trio tuolla kansikuvalla ei sitä vielä paljasta, niin sen tekee takakannen juoniselostus jossa kerrotaan maajussien palkkaavan avukseen kolme suojelijaa (ts. hyvistä). Mikä ei pidä paikkaansa, sillä ensinnäkään kukaan ei saa palkkaa työstään ja toiseksi Yen Tzu-ching on olevinaan jonkinlainen kylmäverinen elostelija joka oppii oikean ja väärän eron, ja vaikka hänestä heti alusta saakka huomaakin hyvyyden olevan pahuutta suurempi, niin silti sen muutoksen tulisi olla muka edes lievä yllätys, ja hän ei täten ole alunperin maajussien puolella.
Niin ja vaikka kyseessä onkin lennokas elokuva, niin siltikin liian vähän vaijeria.
Mukana myös aasialainen Chris Rock.
Tähdet: ***
The Magnificent Trio
